Ylisanoitatko lapsellesi? Tunteiden sanoittaminen on arvokas asia, mutta sitäkin voi tehdä liikaa
Jos lapsen tunteet sanoitetaan ja älyllistetään tunnereaktion kuohuvimmalla hetkellä, ne voivat jäädä oikeasti kohtaamatta.
Lapsi itkee ja polkee jalkaa, kasvot punoittavat ja raivo pulppuaa hänestä kuin sula laava purkautuvasta tulivuoresta. Aikuinen istuu vieressä ja kertoo: olet vihainen ja hermostunut, nyt sinua suututtaa.
Tämä on tyyppiesimerkki tunteiden nimeämisestä, arvokkaasta asiasta jonka me nykyvanhemmat olemme vaivalla alkaneet oppia omien lastemme kasvatuksessa ja jonka avulla lapsi oppii olotilalleen ja tuntemuksilleen nimiä.
Usein aikuisen sanat sanoitustilanteessa jatkuvat seuraavaan tapaan, mahdollisesti kiihtyviä äänensävyjä nekin jo saaden: Rauhoituhan nyt, älä enää itke, mitä sinä nyt noin kovasti raivoat, ole jo hiljaa. Eihän tässä nyt mitään maatakaatavaa ole tapahtunut.
Mutta lapsi ei rauhoitu, ei sitten millään, vaan päinvastoin tuntuu vain lisäävän kierroksia.
Missä oikein mennään vikaan?
On tapahtunut tunteiden ylisanoittamista, sanoo toimintaterapeutti ja tunnetaito-ohjaaja Heli Mäkelä.
Tunteet saattavat jäädä kohtaamatta
Ylisanoittaminen on sitä, että lapsen tunne pyritään selittämään ja älyllistämään niin nopeasti, että lapselle ei jää aikaa todella kohdata tunnetta.
– Tunteet ovat aina kehollisia ja tuntuvat kehollisina tuntemuksina, prosessoituvat kehon kautta. Jos aikuinen ylisanoittaa eli liian nopeasti pelkistää tunteet sanoiksi, ne siirtyvät suoraan aivoihin ja ajatteluun. Keholliset tuntemukset jäävät pois eli tunne kohtaamatta, Mäkelä tiivistää.
Ylisanoittaminen myös herkästi ärsyttää tai suututtaa lasta yhä lisää. Enpäs ole yhtään vihainen! Ei jännitä ollenkaan!
Tunteiden sanoittaminen ei siis ole aina paikallaan. Tunteen ollessa palavimmillaan ei usein siksikään ole oikea hetki alkaa sitä nimeämään. Sen sijaan voi vain olla mahdollisimman rauhallisena lapsen lähellä ja antaa tunteen myllätä aikansa.
Lue myös: 4 kaveritilannetta, joissa lapsi tarvitsee vanhemman apua
Tunteiden sanoittaminen vasta rauhoittumisen jälkeen
Erilaiset tunteet tuntuvat kehossa eri tavalla: kiukku saa kädet puristumaan nyrkkiin, jännitys kutittaa mahaa tai tärisyttää jalkoja, suru itkettää, nolous punaa posket, ilo kuplii keveästi koko kehossa.
Näihin kehollisiin reaktioihin Mäkelä kehottaa keskittymään tunnereaktion keskellä sanoittamisen sijaan. Kehollisia reaktioitakaan ei tarvitse akuutissa tilanteessa alkaa nimetä, tärkeää on antaa niille aikaa tapahtua.
Mäkelän mukaan lapsi pystyy elämään tunteet kehollisesti läpi parhaiten silloin, kun aikuinen ei lähde liikaa puhumaan ja rationalisoimaan asioita.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö tunteiden sanoittamista tarvittaisi. Kyllä tarvitaan! Sanoittamisen aika on kuitenkin vasta sitten, kun tunnereaktio on rauhoittunut, ja lapsi pystyy keskustelemaan asiasta.
Silloin voi istua vaikka sohvannurkkaan sylikkäin ja miettiä yhdessä, mitä siinä kiukunpuuskassa tai itkukohtauksessa oikein tapahtui.
– Tässäkin on hyvä lähteä liikkeelle pohdinnan ja mentalisaation kautta, ei niin että aikuinen ylhäältä antaa nimet lapsen tunnereaktioille. Voi esimerkiksi sanoa lapselle, että minusta vähän näytti, että tunsit itsesi surulliseksi äsken, ja ehkä vihaiseksikin, vai tunsitko?
Yhdessä voidaan pohtia myös syytä tunteelle: Tunsitko ehkä itsesi pettyneeksi, kun et päässytkään kaverille kylään, olitko väsynyt pitkän päiväkotipäivän jälkeen?
Tunteiden sanoittaminen kannattaa vasta sitten, kun tunnereaktio on rauhoittunut, ja lapsi pystyy keskustelemaan asiasta.
Aina tunteille ei löydy syytä
Lisäksi kannattaa valmistautua myös siihen, että aina tunteille ei löydy selkeää syytä. Tunteet tulevat ja menevät, ne koetaan ja tunnetaan ja sitten ne ovat poissa.
Tärkeää on antaa niiden tulla ja tuntea ne juuri siellä missä ne kehossa tuntuvat. Tunteiden sanoittaminen ja huomaaminen on Mäkelän mukaan yhtä lailla tärkeää kuin tunteiden nimeäminen.
Sen sijaan tai lisäksi, että arvelee lapsen tunteneen itsensä vihaiseksi, voi kiinnittää huomion keholliseen reaktioon: Huomasin että puristit kovasti käsiäsi nyrkkiin äsken, mistähän tunteesta se kertoo? Minä arvelisin että kiukusta ja ehkä surustakin, mitä sinä olet mieltä?
Aikuisen vaikeus sietää lapsen tunnetta
Ylisanoittamisen taustalla on hyvin usein vanhemman oma vaikeus sietää lapsen tunnetta ja olla sen äärellä.
– Aikuiselle tulee liian epämukava olo tunteesta ja halu ratkaista tilanne mahdollisimman nopeasti, stopata lapsen tunne koska ei itse kestä sitä. Tämä tapahtuu ylisanoittamalla ja mitätöimällä lapsen tunnekokemusta, Mäkelä kuvaa.
Mäkelän mukaan moni aikuinen on tottunut pitämään huomion järjessä eikä tunteessa.
Tunteet ovat saattaneet tuntua liian pelottavilta kohdattavaksi ja tunteita on opittu älyllistämään ja samalla etäännyttämään itsestä. Tällöin saatetaan kertoa syvimmistäkin tunteista toiselle, mutta ilman että ilme kasvoilla värähtääkään, vailla todellista kosketusta tunteeseen.
– Tähän aiemmat sukupolvet ovat oppineet omassa lapsuudessaan, jolloin tunteiden nimeäminen ja sanoittaminen oli lähestulkoon tuntematon käsite. Kun me olemme olleet lapsia, meidän tunteitamme ei ole siedetty emmekä ole saaneet tunnereaktioissamme tukea. Usein harjoittelemme näitä asioita omien lastemme kanssa, Mäkelä sanoo.
Tunnekokemuksesta, niin lapsen kuin omastaankaan, ei kuitenkaan pitäisi tehdä järjen asiaa, toppuutella tunnetta tai selittää sitä ikään kuin pois ja etäälle.
Sen sijaan että sanoo itselleen tai lapselle, että eihän tässä nyt ole mitään syytä suuttua tai innostua liikaa, mitä nyt tällaista itkemään, naapurin pirkolla on asiat vielä pahemmin, parempi vaihtoehto on pysähtyä tunteen äärelle: Kiristääkö hartioita, onko hengitys pinnallista, missä kohdassa kehoa tunne tuntuu?
– Sitten voi laittaa vaikka kädet hartioille ja ottaa tunne vastaan, hyväksyä se, sen sijaan että jää analysoimaan tunnetta järjen tasolla, Mäkelä vinkkaa.
Lue lisää tunnetaito-ohjaaja Heli Mäkelän tunnetaitovinkkejä Instagramista.
Jaa oma kokemuksesi