Perhe-elämä 17.01.2019 Päivitetty 17.09.2020

Kohtukuolema jättää tyhjän sylin: ”Meille ei tule jouluksi vauvaa, vauva on kuollut”

Kaiken piti olla hyvin. 25-vuotiaan Sonjan raskaus oli edennyt jo 35. viikolle. Marraskuun 17. päivänä 2014 maailma kuitenkin romahti.

Teksti
Oili Urmas
Kuvat
Sonjan kotialbumi
3 kommenttia

Kohtukuolema tapahtui täysin yllättäen. Sonja oli odottanut vauvan liikkeitä koko aamun, mutta kun niitä ei tuntunut, hän alkoi huolestua. Vauva oli ollut aiemminkin rauhallinen, mutta nyt vatsassa ei tuntunut mitään. Sonja päätti lähteä miehensä kanssa sairaalaan kontrolliin varmuuden vuoksi.

– Kätilö tutki vauvaa dopplerilla, mutta sydänääniä ei kuulunut. Toivoin, että doppler olisi epäkunnossa. Edelleenkään ei kuulunut mitään. Näin paniikin kätilön olemuksesta, Sonja kertoo.

Seuraavaksi paikalle pyydettiin lääkäri, joka tutki Sonjan ultraäänellä. Tutkimushuoneeseen laskeutui hiljaisuus. Kukaan ei sanonut sanaakaan.

– Kuulin vain seinäkellon viisarien raksutuksen. Lopulta lääkäri sanoi, että vauvan sydänääniä ei kuulu.

Kohtukuolema.

– Aloin huutaa ja itkeä. Sen jälkeen kaikki oli pelkkää mustaa. Mieheni halasi minua, joku antoi nenäliinan, joku piti kädestä kiinni.

Sonjan ja hänen miehensä oli soitettava läheisille ja kerrottava surullinen uutinen.

– Jouduin toistamaan monta kertaa saman asian. Meille ei tule jouluksi vauvaa, vauva on kuollut.

Seuraavana päivänä Sonja ja miehensä palasivat sairaalaan. Sonjan oli synnytettävä kuollut vauva.

– Ponnistin silmät kiinni itkien. Minulle jäi mieleen hiljaisuus synnytyssalissa. Siellä ei kuulunut vauvan itkua synnytyksen jälkeen.

Eemeli syntyi kello 23.56. Sonja ja hänen miehensä saivat pojan syliin.

– En uskaltanut ottaa Eemeliä rinnalle, koska en olisi pystynyt päästämään hänestä irti sen jälkeen.

Lääkärit ja sairaalapastori kävivät keskustelemassa Sonjan kanssa synnytyksen jälkeen.

– Saimme myös mukaamme nivaskan puhelinnumeroita, mutta en halunnut puhua asiasta ulkopuolisille.

kohtukuolema

Viimeistä kertaa sylissä. Kuva: Sonjan kotialbumi

Kohtukuolemaa seurasi viha

Eemelin kuoleman jälkeen Sonja oli aluksi vihainen itselleen.

– Syytin itseäni. En ollut pystynyt pelastamaan omaa lastani. Minusta tuntui, että kehoni oli pettänyt minut. Lisäksi olin tuottanut surua läheisilleni.

Kotona oli kaikki valmiina vauvaa varten: vaunut, hoitopöytä, pestyt vaatteet ja vaippapaketit. Sonja ei halunnut nähdä mitään, mikä muistuttaisi kuolleesta vauvasta. Tavarat vietiin miehen vanhempien kotiin.  Sonja poisti Facebookista kaikki raskauskuvat. Hän ei pystynyt enää kertomaan tapahtuneesta kenellekään. Miehen äiti kertoi suru-uutisen Sonjan työpaikalla.

Muiden uutiset raskaudesta olivat vaikea pala nieltäväksi.

– Minua satutti se, että raskautta katsellaan vaaleanpunaisten lasien läpi. Tiesin, miten myös voi käydä.

lapsen hautajaiset

– Oman lapsen hautajaiset ovat hirveä kokemus, Sonja sanoo.

Tuntematon syy

Suomessa syntyy vuosittain noin 60 000 lasta, joista noin 0,3 prosenttia menehtyy kohtukuolemaan. Tarkkaa kuolinsyytä ei usein saada selville.

Myös Eemelin kuolinsyytä tutkittiin, mutta mitään ei selvinnyt.

– Lopputulokseksi jäi, että kohtukuolema johtui tuntemattomasta syystä johtuneesta hapenpuutteesta. Oloni helpottui, kun sairaalan jälkitarkastuksessa minulle kerrottiin, että en olisi voinut tehdä mitään. Vika ei ollut minussa.

Eemelin hautajaisissa paikalla olivat Sonjan ja hänen miehensä lisäksi vain kummankin vanhemmat ja sisarukset.

lapsen hautajaiset

Hoitopöydästä tuli paikka hautajaiskukille. Kuva: Sonjan kotialbumi

– Oman lapsen hautajaiset ovat hirveä kokemus.

Sonjan äitiysloma muuttui suruajaksi. Hän palasi töihin maaliskuussa 2015. Lopulta arki ja aika auttoivat selviämään surun kanssa, mutta itse suru ei ole hävinnyt. Sonja ei pysty vieläkään muistelemaan Eemelin kuolemaa ilman kyyneliä.

Kohtukuolema varjosti uutta raskautta

Heinäkuussa 2015 Sonja tuli uudestaan raskaaksi. Odotus ei kohtukuoleman jälkeen kuitenkaan ollut onnellista, vaan ahdistavaa aikaa.

– Ultraäänitutkimuksissa käyminen oli rankkaa. Pelkäsin uutta kohtukuolemaa ja sitä, että vauvalta ei taaskaan löydy sydänääniä, Sonja kertoo.

Tutkimuksissa kaikki näytti olevan hyvin, mutta silti Sonja oli koko ajan peloissaan.

– Mietin töissä, onko vauva liikkunut. Mietin kotona, onko vauva liikkunut. Yöunet jäivät väliin, kun tarkkailin, liikkuuko vauva.

Ja 27. raskausviikolla Sonja ei tuntenut vauvan liikkeitä. Hän lähti saman tien sairaalaan, mutta tällä kertaa kyseessä oli väärä hälytys. Vauvan sydänäänet löytyivät heti.

Lopulta Sonjan pelko alkoi käydä niin ylivoimaiseksi, että hän pyysi synnytyksen käynnistämistä.

– Onneksi lääkäri ymmärsi tilanteen, eikä minun tarvinnut taistella asiasta.

Synnytys käynnistettiin 38. viikolla. Terve tyttövauva syntyi 6.3.2016.

– En voi sanoin kuvailla sitä tunnetta, kun sain elävän vauvan syliini. Se oli valtava tunnemyrsky.

kohtukuolema

Muisto Eemelistä. Kuva: Sonjan kotialbumi

Pelko ei kuitenkaan päästänyt Sonjaa otteestaan edes Kerttu-tytön syntymän jälkeen. Sonja pelkäsi, että vauva kuolee hänen viereensä. Hänen oli pakko käydä välillä tökkäämässä nukkuvaa vauvaa saadakseen varmistuksen, että tyttö hengittää.

Pelko alkoi hellittää vasta, kun Kerttu täytti vuoden. Kuollut isoveli kulkee kuitenkin Sonjan ajatuksissa mukana edelleen.

– Kun Kerttu kasvaa ja oppii uuden taidon, mietin, millainen Eemeli olisi.

Sonja on puhunut Kertulle kuolleesta isoveljestä. He käyvät yhdessä kastelemassa kukkia Eemelin haudalla. Eemelin kuolinpäivänä Sonja kirjoittaa pojalleen kirjeen tai kortin.

– Se päivä menee sellaisessa sumussa.

Eemelin kuoltua Sonja päätti jo sairaalassa, että hän haluaa konkreettisen muiston lapsestaan. Nyt Sonjan mukana kulkee tatuointi, johon on ikuistettu Eemelin käden- ja jalanjälki.

Lue myös: Lukijan koskettava tarina: ”Kohtukuoleman vahva koura vei tyttäreni”

Kommentit (3)

Äitini synnytti 1988 myös kuolleen vauvan, koko raskauden ajan äidillä oli kamala tunne että nyt ei ole kaikki hyvin. Viikko ennen laskettua aikaa liikkeet eivät enää tuntuneet ja kun äiti ja isä menivät sairaalaan, huomattiin, että Pikkuinen oli kuristunut napanuoraan. Asialle ei mahdettu enää yhtään mitään, äiti syytteli itseänsä kokoajan vauvan kuolemasta kun ei puhunut kertaakaan tuntemuksistaan kätilöille, mutta se esti kertomasta kun kätilöthän olisivat olettaneet, äiti olisi masentunut ja suunnittelisi Pikkuiselle jotain pahaa! Tuohon aikaan kätilöt eivät osanneet tai eivät halunneet asettua odottavan äidin asemaan. Tuohon aikaan myös jos itkit ilosta saadessasi elävän vauvan syliin niin hoitajat olisivat olettaneet tuoreen äidin olevan masentunut ja lannistunut!
Onneksi ajat ovat tästä muuttuneet ja nykyään on osaava ja ystävällinen henkilökunta sairaalassa. Viime keväänä kun olin saanut keskenmenon hyvin varhaisilla viikoilla niin myös silloin osasivat hyvin lohduttaa ja asettua asemaani, miten paha mieli minulla saattoikaan olla ja sain viikon sairaslomaakin toipumiseen ja enemmänkin olisin saanut, mutta halusin hukuttaa suruni työhön.

Olen kokenut saman 10v sitten, se ei unohdu ikinä, joka päivä se mielessä käy edelleenkin. Tulee ajatelleeksi, että nyt hän olis sen ikäinen jne.. Ikävä on aina.

En voi kuvitella mitään kamalampaa, kuin oman lapsen kuolema -syntymättömän tai jo syntyneen. Kylmäsi huomata, että Eemeli syntyi samana päivänä kuin minä.

Vastaa käyttäjälle Nimetön Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Kokeile Kaksplussan laskureita

X