Ulriikan, 40, tie itselliseksi äidiksi kävi toteen adoption kautta – ”Tämä ei ole ihan tavallisin tapa saada lapsi, mutta hyvä tapa kumminkin”
Vaikka Amol-poika on jo päässyt Suomeen, ei adoptioprosessi ole vieläkään ohi. Itsellinen äiti Ulriikka, 40, kertoo tarinansa.
Kesällä 2022 Ulriikka ja hänen äitinsä lensivät Intian pääkaupunkiin Delhiin. Se ei ollut mikä tahansa matka, sillä delhiläiseen lastenkotiin saavuttuaan Ulriikasta tuli kaksivuotiaan pojan itsellinen äiti.
Adoptioprosessi oli vaatinut paljon selvitys- ja paperityötä, omistautumista, sitkeyttä ja rahaa.
– Minulla kävi valtava tuuri, sillä odotukseni palkittiin jo kolmen vuoden jälkeen. Hakemus lähti juuri oikealla hetkellä oikeaan paikkaan, kun koronasulut aukesivat. Sattumoisin lapsiesityksiä tuli tuolloin erityisen paljon Intiasta.
Lapsiesityksillä tarkoitetaan adoptioprosessin vaihetta, jossa adoption hakijalle nimetään adoptiolapsi.
Avioerosta kohti itsellistä vanhemmuutta
Vielä neljä vuotta sitten Ulriikka oli naimisissa. Hän oli pitkään yrittänyt lasta ex-puolisonsa kanssa, tuloksetta.
Vuosien vieriessä puolisot kasvoivat erilleen ja erosivat ystävinä. Tuolloin 36-vuotias Ulriikka tiesi, että mikäli hän yhä halusi tulla äidiksi, olisi iän puolesta ryhdyttävä tositoimiin.
– En kuitenkaan ollut kiinnostunut hankkimaan uutta parisuhdetta. Keinohedelmöityskään ei kuulostanut hyvältä vaihtoehdolta, koska pelkäsin liikaa keskenmenon riskiä. Se olisi henkisesti ollut liian raskasta.
Adoptioprosessi tuntui helpoimmalta vaihtoehdolta, vaikkei sekään ollut kivuton polku. Prosessi vei kaikki Ulriikan säästöt, ja vastaan tuli vain lisää yllättäviä menoeriä, kuten rikosrekisteriotteen ja psykologin lausunnon hankkiminen.
Ne olivat suuria summia Ulriikalle, joka työskentelee kaupassa myyjänä 30 tuntia viikossa.
– Selvisin onneksi hyvin kuluista, vaikka lähdin prosessiin yksin ja olen pienituloinen. Kelasta sai myös kiinteän summan adoptiotukea, joka kohdallani kattoi koko hakumatkan kulut aina majoittumisesta lentolippuihin.
Adoptioprosessi ensiaskelista ensikohtaamiseen
Ulriikan lähdettyä adoptioprosessiin ensimmäinen odotusvuosi kului adoptioneuvonnassa. Siellä käytiin läpi Ulriikan henkilökohtaisia asioita hänen taloudellisesta tilanteestaan ja lapsuudestaan lähtien.
Adoptioneuvonnan lopuksi Ulriikalle tehtiin kotiselvitys, joka toimitettiin palvelunantajalle. Ulriikan kohdalla palvelunantaja oli Interpedia ry, joka vastaa kansainvälisestä adoptiosta.
Interpedialta paperit lähtivät adoptiolautakuntaan, joka on Valviran alainen viranomainen. Sen jälkeen hakupaperit lähetettiin Intiaan.
– Minulle oli melko pian selvää, että adoptoin lapsen ulkomailta. Sain ymmärtää, että adoptiolapsen saaminen Suomesta on yksinhuoltajana vaikeaa.
Adoptioprosessin kulku ja sen kriteerit vaihtelevat maakohtaisesti. Ulriikan mielestä Intia vaikutti olevan helpoimmasta päästä, vaikka hänelle iskikin muutamaan otteeseen uskon puute.
– Paperityötä ja odottamista oli paljon. Loppujen lopuksi kaikki tapahtui kuitenkin nopeasti, sillä olin varautunut ainakin pari vuotta pidempään odotusaikaan.
Olo oli epätodellinen ja onnellinen, kun Ulriikka sai tiedon, että hän voi tulla hakemaan lapsen.
Lue myös: Intiasta adoptoitu Aada ei osannut leikkiä eikä hyväksynyt aluksi muita kuin äitiään
Adoptioprosessi huipentui lastenkodin kokoushuoneessa
Ulriikka sai tutustua etukäteen poikansa virallisiin papereihin, historiaan ja terveystietoihin. Joissakin maissa, kuten juuri Intiassa, hakupapereihin saa laittaa toiveen lapsen sukupuolesta. Ulriikalle ei kuitenkaan ollut väliä, mitä sukupuolta lapsi olisi.
– Eihän sitä voi päättää biologisenkaan lapsen kohdalla, hän tuumaa.
Hartaasti odotettu ensikohtaaminen Amolin kanssa tapahtui Delhissä lastenkodin kokoushuoneessa. Paikalla olivat lastenkodin lääkäri sekä hoitaja, joka toi pian kaksi vuotta täyttävän pojan Ulriikan luokse.
Amolin nimi on muutettu lapsen yksityisyyden suojaamiseksi.
– Ojensin pojalleni pehmolelun ja otin hänet hieman häkeltyneenä syliini. Siitä lähtien olemme pikkuhiljaa tutustuneet toisiimme.
Ulriikka kertoo, että hän ja Amol ovat yhdessä hyvä tiimi. Arki on adoptiolapsen kanssa kuitenkin erilaista kuin biologisten lasten kanssa.
– Vaikka Palnan lastenkoti on hyvä lastenkoti, Amol joutui varsinkin aluksi opettelemaan tunteiden ilmaisua ja sitä, että tunneilmaisuihin myös vastataan. Hän ei välttämättä itkenyt, vaikka kaatui ja polvista valui verta, sanoo Ulriikka.
Amolin biologisista vanhemmista ei ole mitään tietoa.
– Intiassa on yleistä, että lapsia tuodaan öisin lastenkotien ovien taakse. Palnan lastenkotiin on jopa erikseen jätetty vaa’an päälle kori, josta lähtee hälytys henkilökunnalle.
Myös Amol oli tuotu keskellä yötä oven taakse koriin. Tuolloin hän oli vain viiden tunnin ikäinen.
Kansainvälisessä adoptiosopimuksessa on määritelty aikaraja, kuinka pitkään biologiset vanhemmat ja sukulaiset voivat hakea lapsen takaisin lastenkodista. Tietyn ajan kuluessa lapsi vapautuu adoptoitavaksi.
Vauhtia riittää!
Ulriikka sai kertasysäyksellä opetella, minkälaista on olla äiti touhukkaalle kaksivuotiaalle. Vauhdikkaat ensikuukaudet ovat kasvattaneet tärkeää kiintymyssuhdetta.
– Amol on helppo ja ihana lapsi, joka näyttää monin tavoin, että olen hänelle hänen tärkein aikuisensa.
Amol on ollut äidistään erossa vain muutamia kertoja ja korkeintaan parin tunnin ajan. Noina kertoina poika on ollut hoidossa Ulriikan äidillä tai hänestä on huolehtinut perhetyöntekijä, joka käy pari kertaa kuussa.
Ulriikka on vanhempainvapaalla vielä 10 kuukautta.
– Ja jos taloudellinen tilanne sen sallii, vielä toisen vuoden.
Amol on oppinut jo paljon uusia sanoja. Arkipäivät sujuvat kuin missä tahansa lapsiperheessä. Äiti ja poika käyvät muskarissa, perhekerhossa ja avoimessa päiväkodissa.
– Amol pitää musiikista. Laulan hänelle paljon samalla, kun hän säestää rummuttamalla.
Haastavinta aikaa ovat yöt.
– Amol voi herätä monta kertaa yössä, eikä minulla ole raskauden tuomia hormoneja kehossani. Lisäksi ikää on jo 40 vuotta. Väsymys painaa, mutta sehän on normaalia pikkulapsiarjessa.
Vaikka Ulriikka on päässyt elämään unelmaansa äitinä, adoptioprosessi ei ole vielä ohi.
– Prosessiin kuuluu yhä jälkiseurantaa seuraavat pari vuotta. Kaikki se on vaivan arvoista. Tämä ei ole ihan tavallisin tapa saada lapsi, mutta hyvä tapa kumminkin.
Jaa oma kokemuksesi