Lastenkodissa Luukkaisten mukana oli muovikannu ja muki – siitä alkoi leikki mietteliään 1-vuotiaan kanssa, josta tuli heidän tyttärensä
Sanniella ja Pasi Luukkaisella oli entuudestaan kaksi biologista lasta, kun he ryhtyivät adoptiovanhemmiksi.
– Ruusunkukka tulee meille! Sanniella ja Pasi Luukkaisen ekaluokkalainen esikoinen hihkui puhelimeen pikkusiskonsa kanssa.
Sanniella oli soittanut töistä vapisevin käsin tyttärilleen kertoakseen, että perheeseen saapuisi viimeinkin kolmas lapsi, pieni sisko.
”Ruusunkukka” oli tyttöjen keksimä nimi, jonka he halusivat antaa siskolleen.
Pari kuukautta puhelusta koitti kylmä alkutalven yö, kun Sanniella ja Pasi sekä heidän silloin 5- ja 7-vuotiaat biologiset lapsensa nousivat lentokoneeseen Helsinki-Vantaan lentokentällä. Määränpäänä heillä oli Etelä-Afrikka, Johannesburg.
Vuorokauden kuluttua he paistattelivat keskikesän paahteessa lastenkodin pihalla. Perheen luokse käveli lastenkodin johtaja, joka avasi oven leikkihuoneeseen. Huoneessa ei ollut heidän lisäkseen ketään muita, ennen kuin ovi viereisestä huoneesta avautui. Sisään käveli lastenhoitaja, joka talutti pientä yksivuotiasta tyttöä.
Sitä hetkeä Sanniellan oli vaikea uskoa todeksi. Heidän kolmas lapsensa oli todella siinä eikä enää vain valokuvana, jota he kotona ihailisivat uteliaina.
– Olin aivan lapsen lumoissa. Lastenkodin johtaja yritti kertoilla, mitä lapsen ensimmäiseen vuoteen oli kuulunut, mutta se kaikki meni täysin ohi.
Tytär katseli perhettään vaisuna ja mietteliäänä. Luukkaiset olivat ottaneet mukaansa muovisen leikkikannun ja mukin, joilla lapsen kanssa aloitettiin ensimmäinen yhteinen leikki. Tyttö uskaltautui heidän jokaisen syliinsä toviksi.
Sinä päivänä Luukkaiset haalivat kaupoista vaippoja ja pientä purtavaa, joilla he pärjäisivät hotellissa yksivuotiaan kanssa muutamat yöt.
Kun byrokratia maassa oli hoidettu, he olivat valmiita. Pariviikkoinen hakumatka Etelä-Afrikkaan päättyi viisihenkiseksi kasvaneen Luukkaisen perheen paluulentoon kotiin, Suomeen.
Ihailua ja nukkumisvaikeuksia
Aliisasta tuli nopeasti suosikki. Vanhempien siskojen ystävät olisivat kilvan halunneet sylitellä häntä, mutta Sanniella kielsi sen, kuten myös ruoan antamisen ja pusut. Kuopuksen piti oppia ymmärtämään ja tuntemaan ensin oman perheensä, jotta hän voisi oppia luottamaan ja rentoutumaan sen jäsenten parissa.
– Adoptiovanhemmaksi ei synnytä vaan opitaan. Olemme tehneet paljon tarkkaan mietittyjä asioita. Kaikki adoptiolapset ovat traumataustaisia, sillä he ovat kokeneet isoja menetyksiä. Lastenkodissa eläminen vauvana on myös vaurioittavaa.
Sanniella perehtyi adoptiokirjallisuuteen, josta hän koki saavansa paljon apua siihen, miten adoptiolapsen kanssa kannattaa toimia. Neuvolan ohjeet eivät nimittäin aina päteneet adoptoitujen lasten kanssa. Paljon oli myös selvitettävä itse.
– Univaikeudet nuorimmalla tyttärellämme jatkuivat vuosia. Ennen sitä en edes tiennyt, mitä valvominen yöllä oikeasti tarkoittaa.
Lapsi valvoi joka yö jopa tunteja. Traumataustaiset lapset voivat oireilla univaikeuksin tai syömisongelmin. Myös vessa-asiointiin liittyviä vaikeuksia voi ilmetä.
Lopulta Sanniella oli palaa loppuun valvomisen vuoksi. Niinpä Pasi päätti ottaa vastuun öistä perhepedissä, ja Sanniella siirtyi alakerran sohvalle nukkumaan.
Pasi paini ja hassutteli Aliisan kanssa läpi yöt.
– Näin tyttäremme vähitellen rentoutui ja nukkui eräänä yönä aamuun asti.
– Neuvolasta saimme vinkkejä hyssytellä ja rauhoitella lasta. Siitä ei ollut apua. Vasta, kun mieheni keksi alkaa leikkiä ja hassutella, lapsen stressi alkoi purkautua. Valvomiset alkoivat lyhentyä ja jäivät lopulta kokonaan pois.
Tytär innostuu imetyksestä
Kun Aliisa oli vuoden ja yhdeksän kuukautta, hän näki perhekerhossa, kuinka toinen äiti imetti lastaan. Sanniellan nuorin tytär halusi myös kokeilla rinnalla oloa, ja hän nukahti imiessään rintaa.
– Imuotekin oli kohdillaan. Rinnan imeminen oli hänelle tosi mieluinen asia. Aloin selvittää, voisinko käynnistää maidontuotannon, jolloin imettäminen tuntuisi minustakin miellyttävämmältä.
Sanniella pumppasi kaksi viikkoa kahdeksan kertaa päivässä maitoa, ja lapsi oli samaan aikaan toisella rinnalla.
– Se tapahtui. Maitoa alkoi tulla. Lapseen tuli hänen syödessään minun tuoksuni. Se oli käsittämättömän ihanaa meille molemmille. Niin sain imettää häntäkin vuoden, kuten olin imettänyt isosiskojansakin.
Sanniella hoiti nuorinta lastaan kotona kaksi vuotta. Puolentoista vuoden ajan yläkoulun opinto-ohjaajana työskentelevä Sanniella ja erityisopettaja Pasi tekivät vuoropäivinä töitä. Yhden päivän viikossa tyttö oli isovanhempien huomassa. Tytär oli lopulta lähes viisivuotias, kun hän aloitti päiväkodissa.
– Kotihoito oli ehdottomasti sijoitus. Vauvaikänsä laitoksissa viettäneille perheessä oleminen ja henkisen tasapainon löytäminen on tärkeämpää.
Kolmevuotias Eetu nukkuu perhepedissä Sanniellan iholla. Läheisyys vahvistaa laitoksessa vauvaikänsä asuneen lapsen perusturvallisuutta.
Adoptiovanhemmaksi uudestaan
Adoptiovanhemmuus on kerta kaikkiaan mahtava juttu, Sanniella tuumasi.
– Jos vanhemmuudessa kohtaa haasteita, niin ilon ja rakkauden määrä vain moninkertaistuu, kun niistä selvitään yhdessä. Jos minulla olisi neljä biologista lasta, niin en varmaan päivittäin pysähtyisi miettimään, että vitsi meillä on kaikki hyvin. Luultavasti kiroisin, että lapset meluaa ja koti on sotkuinen.
Sanniella ja Pasi toivoivat saavansa perheeseensä vielä toisen adoptiolapsen. Häntä oli odotettava paljon kauemmin kuin nuorinta tytärtä. Kuuden vuoden odotuksen jälkeen perheeseen saapui neljäs lapsi, poika Etelä-Afrikasta.
– Tämän kontaktin kautta kansainväliseen adoptioon tulevat lapset olivat vähentyneet radikaalisti vuosien aikana, ja lapsia sijoitettiin lähinnä kotimaahansa Etelä-Afrikkaan. Yllätys, ilo ja hämmästys olivat sanoinkuvaamattomat, kun perheemme sai tiedon 1-vuotiaasta pojasta.
”Tuore isosisko palasi takaisin ylpeämpänä eteläafrikkalaisuudestaan.”
Hakumatkalle lähtivät tällä kertaa myös Sanniellan vanhemmat.
– Adoptiotyttäremme oli tuolloin 8-vuotias. Hän on syntynyt samassa kaupungissa, josta haimme pojan, joten reissu oli samalla hänen juurimatkansa.
Perheelle oli unohtumaton elämys käydä lastenkodissa, josta tytär oli 1-vuotiaana lähtenyt.
– Kävimme reissulla tietenkin lukuisissa nähtävyyksissä ja safarilla. Ihastuimme kaikki uudestaan Etelä-Afrikkaan. Tuore isosisko palasi takaisin ylpeämpänä eteläafrikkalaisuudestaan. Haaveilemme jatkuvasti Etelä-Afrikan matkoista, mutta kuusihenkisen perheen täytyy säästää siihen vuosia.
Adoptiovanhemmuus: Neljän lapsen äiti ei koe kaipaavansa omaa aikaa
Sanniella haaveili imettävänsä myös Eetua. Rinnalla oleminen ei kuitenkaan kiinnostanut poikaa, vaan hänelle riitti muunlainen iholla oleminen ja läheisyys.
– Eetu on viihtynyt paljon iholla. Ensimmäiset puoli vuotta hän vietti paljon aikaa kantoliinassa myös öisin.
Sanniella hakeutui puoli-istuvaan asentoon sängyssä, ja niin Eetu nukkui vatsallaan pää Sanniellan rintakehää vasten.
– Toisen adoptiolapsen kanssa olemme osanneet hakea perusturvallisuutta enemmän kuin ensimmäisen. Virikkeitä on vähemmän kuin Aliisalla. Eetu on ollut enimmäkseen minun kanssani.
Toisaalta Sanniella on ehtinyt kolmen vanhemman lapsen kanssa tottua lapsiperhe-elämään, jossa oma aika jää monilla niukaksi.
– En enää hirveästi kaipaa omaa aikaa. Sellaista ei voi kuitenkaan vaatia heiltä, ketkä tulevat ensimmäistä kertaa vanhemmiksi ja ovat ennen lasta viettäneet toisenlaista elämää.
”Adoptiolapsille kotihoidon merkitys on paljon suurempi kuin biologisille lapsille.”
Jos Sanniella ja Pasi haluavat silloin tällöin viettää aikuisten kesken aikaa, Eetulle löytyy luotettava hoitaja omasta perheestä.
– 14-vuotias tyttäremme ja Eetu ovat käsittämätön pari. Eetu voi mennä minne tahansa, kunhan yläkoululaisemme on hänen seuranaan. Eetu myös menee hyvillä mielin unille, jos sisko laittaa hänet nukkumaan.
Eetu on ensi syksyyn asti Sanniellan kanssa kotona. Arkena työaikaan maanantaista torstaihin heidän kanssaan on myös hoitolapsi – hänetkin on adoptoitu Etelä-Afrikasta.
– Eetu ja hän ovat taitava, fiksu ja sporttinen kaksikko. Käymme paljon luistelemassa, ja ihmiset ihmettelevät, miten kolme- ja neljävuotiaat voivat olla niin taitavia. He rakastavat myös uimista ja sukeltavat pitkän matkaa veden alla. Muskarikin on mieluisaa tekemistä.
Jos toinen oppii jonkin taidon, on toisella kiire oppimaan perässä.
– Toki he myös riitelevät paljon keskenään. Näille lapsille on kuitenkin tärkeää, että saavat viettää päivänsä rauhallisesti yhden tutun aikuisen kanssa.
Pojat opettelevat kotihoidossa ollessaan sopimaan riitansa sekä sanomaan kiitos ja anteeksi.
– Rinnalla on ystävä, jonka kanssa on turvallista opetella näitä taitoja.
Adoptiolapsen kanssa voi tuetusti olla yleensä vain kaksi vuotta kotona.
– Sen haluaisin kyllä tässä maassa muuttaa. Adoptiolapsille kotihoidon merkitys on paljon suurempi kuin biologisille lapsille.
”Miksi en ole samanvärinen kuin sinä?”
Lapsiin kohdistuvaa rasistista huutelua tai kiusaamista perhe ei ole onneksi joutunut kohtaamaan.
Haastatteluhetkellä Aliisan huoneeseen on ahtautunut viidesluokkalaisia tyttöjä. Ilonpito raikuu alakertaan asti.
– Aliisa on todella suosittu kaveri. Hän osaa olla fiksu ja ihastuttava. Pelkään kuitenkin, millaista kohtelua hän saa aikuisena, kun on kaunis, afrikkalaisen näköinen nainen.
Eetukin on pienestä iästään huolimatta miettinyt paljon ihonväriään.
– Hän haluaisi kovasti olla samanvärinen kuin minä. Silloin sanon hänelle, että kukaan ei voi valita ihonväriään ja minäkin haluaisin olla samanvärinen kuin hän. Puhumme siitä, että hän on syntynyt tummaihoisesta äidistä, kun taas minun äitini on vaaleaihoinen ja siksi se on minun ihonvärini.
”Poikalapselle värillisiä esikuvia tuntuu olevan vähemmän.”
Aliisan kanssa Sanniella iloitsi siitä, että tyttärelle löytyi samaistumispintaa ja mieluisia tummaihoisia esikuvia. Disney-prinsessa Tiana oli Aliisan lempihahmo, ja hän pukeutui mielellään hahmolle kuuluviin leikkimekkoihin. Edelleen Aliisa kuitenkin toivoo voivansa vaihtaa Sanniellan hiukset itselleen.
– Ai nämä harmaantuvat, vastaan silloin.
– Poikalapselle tällaisia värillisiä esikuvia tuntuu olevan vähemmän. Lapseni on myös kysynyt, miksi muumit ovat kaikki valkoisia ja sitten ikävä hahmo, Haisuli, on ruskea. En usko, että Tove Jansson olisi tänä päivänä piirtänyt kaikista muumeista valkoisia.
”Jos jossakin on lapsi, joka tarvitsee vanhempaa”
Toisinaan joku mainitsee, että onpa hienoa, että adoptiolapset ovat päässeet juuri Luukkaisten perheeseen.
– Silloin en tiedä, mitä oikein vastaisin. He ovat kaikki miljoonaprosenttisesti minun lapsiani. Totean yleensä vain, että on huippua saada olla heidän äitinsä.
Adoptiovanhemmaksi hakevia on useita, ja lasta saattaa joutua odottamaan pitkäänkin.
– Ajattelin adoptiolapsia toivoessa, että jos jossakin on lapsi, joka tarvitsee vanhempia, niin tässä me olemme. Halukkaita on kuitenkin vaikka kuinka paljon. Me olemme äärettömän kiitollisia, että olemme päässeet heidän vanhemmikseen.
Jaa oma kokemuksesi