Anssi oli juuri päässyt vankilasta, kun hän sai kuulla tulevansa jälleen isäksi – Sitten hän päätti tehdä elämässään suuren muutoksen
Isyys ohjaa nyt Antin valintoja vahvemmin kuin ennen. Välillä kuitenkin tulee vastaan tilanteita, joissa vanha, rikollinen identiteetti on rauhoitettava.
– Jos minun pitää kuvailla itseäni yhdellä sanalla, sanon että olen isä. En halua sanoa, että olen ex-rikollinen, kertoo Anssi Holappa, 37.
Miehellä on kolme lasta. Vanhimmat lapset ovat kohta täysi-iäisiä ja nuorin kaksivuotias.
– Joskus tuntuu väärältä, miten toisenlaista vanhemmuutta nuorimmainen saa minulta verrattuna vanhempien lasteni varhaislapsuuteen, hän sanoo.
Anssi vapautui vankilasta koevapauteen keväällä 2020. Hän suoritti seitsemän vuoden tuomiota huumausainerikoksesta. Ennen tuomiotaan Anssi oli ollut naimisissa ja päivätöissä. Iltaisin ja viikonloppuisin hän myi huumeita.
Hänellä oli yhteys järjestäytyneeseen rikollisuuteen, minkä vuoksi hän suoritti tuomionsa korkeimman turvallisuusluokituksen vankilassa Riihimäellä. Koevapaus päättyi vuoden etuajassa elämäntapojen muuttumisen vuoksi.
Nykyisin Anssi Holappa työskentelee kokemusasiantuntijana asunnottomuuden ehkäisyhankkeessa.
– Tein koevapaudessa ollessani töitä vankilasta vapautuneiden nuorten parissa. Mutta ei minusta pitänyt tulla kokemusasiantuntijaa. Olosuhteet ajoivat minut tähän työhön, hän kertoo.
– Kun sain jalkapannan pois, halusin palata vanhaan ammattiini keittiösuunnittelijaksi.
Anssi sai töitä isosta kodinkoneliike-ketjusta. Parin viikon työnteon jälkeen esimies tuli taputtamaan olalle, että tosi hyvää duunia. Jo seuraavana päivänä Anssi kutsuttiin toimistoon. Siellä häntä odottivat esimies ja varastopäällikkö.
– He kysyivät, olenko ollut vankilassa. Vastasin myöntävästi ja he ilmoittivat, että heidän täytyy irtisanoa työsuhteeni.
Paluu normaaliin elämään oli karu. Anssilla oli jäänyt paljon rahaa kadulle, ihmiset eivät maksaneet velkojaan ja ulosotto painoi päälle.
Koevapauden aikana Anssi oli tutustunut kokemusasiantuntija-koulutusten vetäjään, Janikaan. Hän kertoi tilanteestaan Janikalle, joka kutsui hänet mukaan koulutukseen. Anssi valmistui kokemusasiantuntijaksi ja lähti mukaan Irti rikoksista ry:n toimintaan.
– Pikkuhiljaa koin, että voin hakea töitä, joissa taustastani ei ole haittaa, vaan hyötyä.
Anssi oli myös eronnut koevapauden aikana avioliitostaan. Pian hänen uusi naisystävänsä ilmoitti yllättäen, että raskaustesti näyttää positiivista.
– Ensimmäinen ajatukseni oli, että apua. En enää pysty tähän, ei minusta ole isäksi, Anssi muistelee.
Pienen lapsen yhteishuoltajuudesta tuli kuitenkin perusta, jolle hän ryhtyi rakentamaan nykyistä elämäänsä.
– Isyys ohjaa valintojani, hän summaa.
”On rikollisen maailmassa toinenkin puoli”
Anssi asuu kilometrin säteellä pienimmän lapsensa äidistä. Vanhemmilla on yhteishuoltajuus ja lasta hoidetaan 50-50-periaatteella.
– Meillä on tosi hyvät välit ja vietämme paljon aikaa yhdessä. Molemmille on tärkeää antaa lapselle tervettä aikuisen mallia.
Ensin he asuivat kaikki yhdessä, mutta päättivät kuitenkin muuttaa eri osoitteisiin. Anssille järjestyi pieni yksiö. Siellä ei ollut aluksi muuta kuin ohut patja lattialla.
– Laitoin ulosottomiehelle viestiä, että voinko saada yhden maksuvapaan kuukauden, jotta saan hankittua huonekaluja. Perustelin pyyntöä sillä, että minulla on pieni lapsi. Tuli vastaus, ettei lapsi ole riittävä peruste. Kysyin vielä, mikä on riittävä peruste, mutten saanut vastausta.
Anssi myöntää miettineensä sillä hetkellä, että jos tekisi vielä vähän rikoksia, saisi asunnon kuntoon ja ulosotot maksettua pois.
– Mutta jos otan askeleen kohti sitä maailmaa, olisi helppoa tehdä lisää rikoksia. Kohta olisin taas vankilassa.
– Aina sanotaan, että kaikki yhteydet rikollisiin piireihin pitää katkaista. Mutta on siinä maailmassa toinenkin puoli. Jos ne päättävät nostaa sinua, ne voivat myös auttaa rikoksista irrottautumisessa, hän sanoo.
Kului viikko ja Anssin verkosto oli hankkinut asuntoon kaiken, mitä pikkulapsen kotona tarvitaan.
– Minulla on hyviä ystäviä, jotka toimivat edelleen siinä maailmassa. He eivät vedä minua takaisin rikollisuuteen, vaan auttavat ja kannustavat. He voivat tehdä omia juttujaan, mutta eivät kerro niistä minulle enkä minä kysele.
Anssi muistuttaa, että kaikilla ei ole tukiverkostoa. Monet vankilasta vapautuvat jäävät pitkiksi ajoiksi ohuelle patjalle eivätkä pääse elämässä eteenpäin. Köyhyydestä on vaikeaa, usein mahdotonta, nousta ilman toisten ihmisten konkreettista apua.
”Lapsuudessani rikollisuus oli normaalia”
Anssi kertoo eläneensä rikollisuuden keskellä lähes syntymästään saakka.
– Olin neljävuotias, kun minulle ja sisaruksilleni ryhdyttiin etsimään sijaiskotia. Aluksi meitä vähän pompoteltiin paikasta toiseen, kun kukaan ei mielellään ottanut vastaan neljää sisarusta.
Lopulta löytyi hyvä sijaisperhe, jossa Anssi eli 15-vuotiaaksi saakka. Hän reissasi kahden maailman välillä. Sijaisperheessä kannustettiin urheilemaan ja käymään koulua. Päihteet, rikollisuus ja väkivalta tulivat tutuksi viikonloppulomilla omien vanhempien luona.
– Se oli minulle lapsena normaalia. Sijaisperheessä en uskaltanut kertoa kaikkea, mitä näin ja koin viikonloppulomilla vanhempien luona. Omat vanhemmat ovat kuitenkin lapselle kaikkein tärkeimmät, riippumatta siitä, mitä he tekevät, hän sanoo.
– Nyt aikuisena ajattelen, että meille olisi pitänyt järjestää valvottuja tapaamisia.
Kun Anssi oli 14-vuotias, vanhemmat sisarukset muuttivat sijaisperheestä omilleen asumaan. Anssi on sisaruksista nuorin.
– Alkoi murrosiän sekoilu. Karkasin sijaisperheestä ja halusin muuttaa lastenkotiin, koska ajattelin elämän olevan siellä helpompaa. Lastenkodissa sitten alkoi varsinaisesti päihteiden käyttö ja kohtaamiset poliisien kanssa.
Nuoret varastivat autoja ja ajelivat niillä ympäriinsä. Ensimmäinen parin vuoden ehdonalainen tuli, kun Anssi kavereineen ajoi humalassa poliiseja karkuun.
– Olin 17-vuotias, kun isoveli haki minut pois lastenkodista. Muutin jälleen asumaan sisarusteni kanssa. Siitä alkoi parin vuoden tasainen vaihe elämässäni. Opiskelin ja urheilin, Anssi muistelee.
Sitten isoveli teki itsemurhan.
– Veljeni kuolemasta alkoi kymmenen vuotta jatkunut alamäki. Kävin kyllä normaalisti päivätöissä ja perustin parikymppisenä perheen, mutta illat ja viikonloput myin huumeita, Anssi kertoo.
– Halusin olla isä, mutta olin niin sekaisin kaikesta, etten pystynyt isyyteen. Olin tosi autoritaarinen kasvattaja. Otin miehen mallin rikollisuudesta.
”Kostomentaliteetti on todella voimakas”
Anssi oli 30-vuotias, kun poliisit ottivat hänet kiinni hänen kotitalonsa pihalla.
– Kun sellin ovi painui kiinni, maailma muuttui todelliseksi. En voinut paeta minnekään traumojani ja käsittelemättömiä asioita. Tuli voimakkaita tunteita, joita en osannut käsitellä enkä tiennyt, mitä ne tarkoittavat.
Ensimmäiset 1,5 vuotta tuomiostaan Anssi oli tutkintavankeudessa, mikä tarkoitti, että hän oli 23 tuntia vuorokaudessa yksin sellissä eikä saanut perhetapaamisia.
– Olin tosi katkera. Eräs ihminen vasikoi minulle seitsemän vuoden tuomion. Ajattelin, että kun pääsen täältä, kostan.
Vankilassa Anssi päätyi osastolle, jossa osa ihmisistä oli lusinut yhtäjaksoisesti jopa 17 vuotta.
– Siellä yksi vanhempi mies sanoi minulle, että mene sinne peilin eteen. Se on sun oma vika. Väitin vastaan, että helvetti ei ole, vaan minut on vasikoitu. Vielä kahden vuoden lusimisen jälkeen ajattelin, että kostan vankilan johtajalle ja kostan sille ja tälle. Koston mentaliteetti on vahva rikollismaailmassa.
Anssi ei tullut vankilassa uskoon tai muuttunut rakkauden tähden. Päätös elämän muuttamisesta kypsyi hiljalleen ja arkisesti. Lopulta hän kyllästyi itsekin omiin kostoajatuksiinsa ja totesi, ettei halua olla enää tällainen.
– Koen, että pitkä vankeustuomio oli myös hyvää aikaa. En päässyt pakoon pahaa oloani, enkä olisi ikinä pysähtynyt käsittelemään asioitani siviilielämässä.
Työssään nuorten parissa hän kohtasi ilmiantajansa läheisen. Anssi pyysi tämän sivummalle ja kertoi, kuka oli.
– Pyysin kertomaan terveisiä, että olen muuttunut ja keskityn nyt vain perheeseeni. Siitä teosta tuli jälkeenpäin tosi hyvä olo.
”Vankiloissa on tavallisia perheenisiä ja päihdeongelmaisia”
Anssi haluaa kertoa rehellisesti, miten hän koki vankilassa olon ja mihin asioihin hän toivoo muutosta.
– Vankilat ovat täynnä normaaleja perheenisiä ja ihmisiä, jotka ovat päätyneet sinne päihdeongelman seurauksena. Vain murto-osa vangeista on kovan tason rikollisia tai psykopaatteja, hän sanoo.
Monet haluavat käyttää vankeusajan opiskeluun ja työntekoon, käydä psykologilla tai terapiassa ja parantaa perhesuhteitaan. Käytännössä se on vaikeaa.
Lomat alkavat yhdestä tunnista muurien ulkopuolella. Jos et käytä lomalla päihteitä etkä valmistele rikoksia, lomat pitenevät.
Anssi muistaa vankilan esihenkilön sanat yhden loman jälkeen. Hän tuli sanomaan, että loma oli varmaankin myönnetty vahingossa. Hän ei olisi sitä ikinä myöntänyt.
– Jäin miettimään, että olin tehnyt kaiken niin kuin pitää ja antanut 200 puhdasta huumetestiä. Mitä vielä pitäisi tehdä paremmin saadakseen tavata perhettä ja voidakseen opiskella, hän toteaa.
– Vankeinhoidossa pitäisi olla myös se hoito. Toivoisin vankilaan paljon enemmän psykologeja ja päihteettömiä osastoja.
Monet vankilaan päätyneet ovat eläneet pitkään rikos- päihdemaailmassa. Vankeusaika voisi olla hyvä tilaisuus laittaa elämää ja perhesuhteita kuntoon.
– Isyyden vahvistuminen vankeusaikana on mielestäni tärkeää. Minulle se on ollut keskeisin syy, miksi olen halunnut muuttaa identiteettini.
Anssi kertoo vankilan isäryhmistä, joihin lapset tulevat pariksi tunniksi leikkimään isän kanssa. Perheen kanssa voi myös jutella päivittäin puhelimitse tai videopuhelun välityksellä.
Anssi luki lapsilleen iltasatuja, jotka videoitiin ja lähettiin perheelle. Mutta luonteva vuorovaikutus perheen kesken on vankilasta käsin haastavaa. Anssi painottaa, että lapsia ei pidä rangaista vanhempiensa teoista. Lapsella on oikeus vuorovaikutukseen vanhemman kanssa, myös silloin kun vanhempi on vankilassa.
Anssin mielestä vankeinhoidossa on yhä ”Ite oot perkele ryssinyt. Ovi kiinni, oppiihan olemaan” -mentaliteettia.
– Se ei poista rikollisuutta, vaan kasvattaa katkeruutta. Vankiloissa on nuoria poikia isojen rosvojen seassa. Ne nuoret voitaisiin vielä pelastaa.
”Välillä vanha identiteetti nostaa päätään”
Anssin mielestä rikollisuudesta irrottautumisessa on haastavinta oman identiteetin muokkaaminen. Se on hyvän ja pahan taistelua pääkopassa.
Silloin kun yhteiskunta torppaa, rikollismaailmassa saa tietynlaisen veljeyden. Monet kuvittelevat, etteivät osaa tehdä muuta kuin rikoksia.
– Siihen maailman liittyy paljon hyväksikäyttöä ja petturuutta. Mutta se tuntuu veljeydeltä. Se on raakaa peliä ja siksi siitä on vaikea lähteä.
Kun vanha rikollisen identiteetti nostaa päätään, se pitää rauhoittaa.
– Kun läheiselleni on tapahtunut jotain pahaa, ensimmäinen ajatukseni on, että saatana. Hammas hampaasta, silmä silmästä. Teen sinulle vielä pahempaa, Anssi kertoo.
Silloin täytyy hengittää ja miettiä aikuismaisia ratkaisuja.
Välillä mieleen nousee ikäviä välähdyksiä menneisyyden tapahtumista. Traumat saavat autonomisen hermoston valppaaksi. Hermosto vartioi kaiken aikaa, mikä on seuraava liike ja tapahtuuko ympärillä jotain pahaa.
– Vaikeinta on antaa itselle anteeksi. Kun alat tajuta, mitä kaikkea pahaa olet tehnyt, se helposti musertaa, Anssi pohtii.
Menneisyydestä voi ottaa eväät ja opit, mutta siihen ei pidä jäädä vellomaan.
– Keskityn siihen, mitä teen huomenna paremmin.
Anssi kertoo, että turvallisuus tuottaa hänessä pelkoa. Turvallisessa parisuhteessa hän odottaa sitä hetkeä, jolloin hän taas pilaa kaiken.
– Milloin se tapahtuu, että pilaan tämän ihmisen elämän. Olen sisältä rikki ja joudun tekemään vielä tosi paljon töitä itseni kanssa. Joskus satutan ihmisiä, vaikka en tarkoita sitä, hän sanoo.
– Ehkä 20 vuoden päästä voin sanoa, että olen onnellinen itseni kanssa.
”Seikkailumeiningillä mennään”
Anssi on juuri jäämässä toiselle isyysvapaajaksolle. Hän sanoo oppivansa lapseltaan kaiken aikaa iloa ja tekemisen meininkiä. Isä ja poika tykkäävät retkeillä yhdessä.
– Junat ovat poikani mielestä tosi siisti juttu. Seikkailumeiningillä mennään.
Vanhemmille lapsilleen Anssi on sanonut: Mene päiväksi tuonne vessaan ilman puhelinta. Minä tuon välillä ruokaa. Sellaista on olla vankilassa.
– Vankila ei ole sitä mitä leffoissa ja podcasteissa kerrotaan. Sanotaan, että Suomen vankilat ovat kuin hotelleja. Mutta vapauden menetys, se on niin kova juttu.
Rikollisuuden ihannointi ja alaikäisten vakavat rikokset ovat lisääntyneet Suomessa viime vuosien aikana. Anssin mielestä raa’istuvan nuorisorikollisuuden vastavoima on turvallinen aikuisuus ja nuorten kohtaaminen.
– Keskusteluyhteys nuorten kanssa pitää saada vahvemmaksi. Monet perheet elävät oravanpyörässä, jossa ei ole tarpeeksi aikaa lasten kohtaamiseen ja keskusteluun. Tunnetaitoja pitäisi opettaa riittävän paljon jo alakoulussa. Lapset tarvitsevat tunnetaitoja ja turvallisuutta.
Anssi Holapan työtä voi seurata Instagramissa ja Facebookissa profiilissa @kokemusasiantuntija_anssi
Jaa oma kokemuksesi