”Ihan hyvää”, Emmi vältteli, kun tuttava kysyi vauvan kuulumisia – nyt hän kertoo, millainen on paluu arkeen kohdattuaan suruista suurimman
Emmi menetti kuopuksensa kohtukuolemassa myöhäisillä viikoilla helmikuussa 2020. Hän kertoo nyt, miten on selviytynyt surusta ja pohtii, pitääkö oman lapsen kuolemasta ylipäätään selviytyä.
Sen piti olla aivan tavallinen helmikuinen maanantai. Emmi, 26, oli raskaana, ja viikkoja oli kasassa jo 38+1. Synnytys lähestyi vauhdilla, samoin uuden kodin remontti. Emmi ja hänen miehensä olivat sopineet samalle viikolle kaupat Ulvilassa sijaitsevasta omakotitalosta.
– Olimme edellisenä perjantaina käyneet neuvolassa, jossa kaikki vaikutti olevan hyvin. Lähtiessämme neuvolasta liukastuin ulkona. Tein pienen pyllähdyksen maahan, enkä iskenyt vatsaani mihinkään. Kävimme silti tarkistuttamassa tilanteen sairaalassa, Emmi muistelee viime vuoden helmikuun tapahtumia.
– Vietimme siellä kuusi tuntia tarkkailussa, eikä vauvalla vaikuttanut olevan mitään hätää. Sydänäänet kuuluivat ja ultra näytti hyvältä.
Viikonlopun aikana Emmi tunsi vauvan liikkeet selvästi. Liikkeet tuntuivat vielä maanantaina aamupäivällä. Iltapäivällä hän havahtui siihen, ettei vauvan liikkeitä ollut tuntunut useampaan tuntiin.
– Kun liikkeitä ei vielä iltaan mennessäkään tuntunut, lähdimme synnytyssairaalaan. Siellä selvisi, ettei vauvan sydän enää sykkinyt. Se tuntui maailmanlopulta, Emmi kertoo.
Hänestä tuntui kauhealta myös miehensä puolesta, koska lapsi oli hänen ensimmäisensä. Emmillä itsellään on 4- ja 6-vuotiaat lapset edellisestä suhteesta.
Kohtukuoleman syy ei selvinnyt – olisiko voinut estää?
Emmille ja hänen miehelleen ehdotettiin, että he voisivat lähteä yöksi kotiin. Sairaalaan jääminen tuntui molemmista kuitenkin paremmalta vaihtoehdolta. Synnytys käynnistettiin vielä samana iltana. Kaksi päivää myöhemmin, keskiviikkoaamuna, syntyi kaunis pieni tyttövauva, joka sai nimen Aino.
– Kuuden viikon päästä synnytyksen jälkitarkastuksessa saimme tietää patologin arvion vauvan kuolinsyystä. Syynä oli fetomaternaalinen vuoto, joka voi syntyä voimakkaan iskun seurauksena. Joskus vuoto voi saada alkunsa ilman mitään syytä.
Lääkärit pitivät Emmin kaatumista neuvolan pihalla ajallisesti mahdollisena vuodon aiheuttajana. Tavallisesti fetomaternaalisen vuodon syntyminen vaatii kuitenkin autokolarin tai vastaavan todella kovan iskun suoraan vatsaan. Pienellä maahan pyllähdyksellä vuotoa ei siis voi selittää.
– Asia mietityttää minua edelleen kovasti, koska lopullista selitystä tapahtuneelle ei saatu, Emmi sanoo.
– Minulla oli ollut raskausajan diabetes, jonka vuoksi meillä oli sovittuna painoarvio maanantaiksi, jolloin tunsin vauvan liikkeet vielä aamupäivällä. Painoarvio tehtiin kuitenkin jo perjantaina kaatumisen jälkeen sairaalassa. Olen usein pohtinut, että jos olisimme menneet arvioon maanantaiaamuna, olisiko vauvan ahdinko huomattu ja olisiko asialle ehtinyt silloin vielä tehdä jotain.
”Miksi vauva ei tullut?” Lapsille on vaikea vastata
Emmi pohti synnytyksen jälkeen, miten kertoisi pienille lapsilleen tapahtuneesta. Lapset odottivat jo kovasti pikkusisarustaan syntyväksi.
– Kysyin synnytyssairaalan psykologilta neuvoa, miten asia kannattaisi lapsille kertoa. Arvelin, etten itse ainakaan pystyisi kertomaan heille. Lapset olivat silloin äitini luona, joten psykologi ehdotti, että äitini voisi kertoa heille tapahtuneesta.
Emmin äiti kertoi lapsille, että heidän pikkusiskostaan oli tullut enkeli ja että tämän sydän oli pysähtynyt. Lapset kyselivät ihmeissään, miksi näin oli tapahtunut.
– Vanhempi lapsista oli mennyt toiseen huoneeseen ja mietiskellyt siellä yksin aivan hiljaa. Sen jälkeen hän oli alkanut kovasti kysellä vauvan kuolemasta ja siitä, minkä vuoksi se oli tapahtunut. Puhumme asiasta edelleen paljon lasten kanssa ja käymme yhdessä vauvan haudalla. Aino-vauva pääsee usein mukaan lasten perhepiirustuksiin, Emmi kertoo.
– Hän ei ole unohtunut.
Erityisen pahalta Emmistä on tuntunut lasten pohdinta siitä, miksi juuri heidän perheensä vauvalle kävi tällä tavalla.
– Moniin tuttavaperheisiin on syntynyt lähiaikoina vauvoja. Lapset ovat monesti kysyneet, että miksi meidän vauva ei tullut kotiin. Siihen on kauhean vaikea vastata.
Emmi ja hänen miehensä ovat saaneet synnytyksestä lähtien keskusteluapua, ensin synnytyssairaalan psykologilta ja papilta sekä myöhemmin neuvolan kautta.
– Keskustelimme asiasta paljon myös kahden kesken.
Emmin puoliso alkoi jo heti sairaalassa etsiä tietoa kohtukuolemasta ja eri tukivaihtoehdoista.
– Minulle on ollut tärkeää kerrata tapahtunutta ystävien ja sukulaisten kanssa yhä uudestaan. Olemme puhuneet asiasta alusta lähtien avoimesti. On tuntunut helpottavalta, ettei siitä ole tarvinnut vaieta siksi, että aihe on vaikea.
Emmi on purkanut tuntemuksiaan myös Rakkaudella, Äiti -blogissaan. Lisäksi konkreettinen apu läheisiltä lastenhoidon ja ruokalähetysten muodossa on auttanut surusta selviytyvää perhettä.
– Emme ole jääneet missään vaiheessa yksin, Emmi kiittää.
Töihin paluu jännitti – miten kohdata tuttavat?
Emmi oli sairauslomalla yli puoli vuotta ennen kuin hän palasi viime vuoden syyskuussa parturikampaajan työhönsä.
– Minua jännitti palata takaisin töihin, koska monet vakioasiakkaistani tiesivät raskaudestani. Lopulta päätin vaihtaa työpaikkaa ja aloitin sairausloman jälkeen työt uudessa paikassa.
Töihin paluuta helpotti, ettei Emmin tarvinnut palata takaisin paikkaan, joka olisi muistuttanut ajasta, jolloin olin raskaana. Olisi voinut olla vaikeaa kohdata uudestaan asiakkaita, jotka ovat tienneet hänen raskaudestaan.
– Monet vakioasiakkaistani jatkoivat asiakkainani myös uudessa kampaamossa. Melkein kaikki ovat onneksi tienneet tilanteestani. Työkaverini vanhasta työpaikasta kysyivät minulta, mitä voivat vastata asiakkailleni, jotka kysyvät, olenko synnyttänyt. Pyysin heitä kertomaan asiasta suoraan, jotta mahdollisimman moni tietäisi tapahtuneesta, eikä minun tarvitsisi kertoa siitä heille.
Emmi on joutunut kohtaamaan vain yhden asiakkaan, joka ei tiennyt hänen tilannettaan.
– Asiakas kysyi, miten minulla menee muksun kanssa. Menin niin lukkoon, että vastasin ensin, että ihan hyvin. Totesin kuitenkin nopeasti perään, että meillä ei mennyt kaikki loppuun asti hyvin. Asiakas onneksi ymmärsi heti tilanteen ja sanoi, ettei minun tarvitse puhua asiasta enempää.
Emmi pyrkii välttämään tilanteita, joissa hän joutuisi kertomaan tilanteesta jollekin ulkopuoliselle.
– Jos joku uusi asiakas sattuu kysymään lasteni lukumäärää ja minkä ikäisiä he ovat, vastaan aina, että minulla on kaksi lasta, vaikka ajattelen heti, että lapsia on kolme. En kuitenkaan halua puhua asiasta sen enempää. Siksi on helpompaa sanoa, että lapsia on kaksi.
Toiveissa uusi raskaus
Aino-vauvan kuolemasta tulee pian kuluneeksi vuosi. Mikä on auttanut Emmiä selviytymään surusta?
– Uuden kodin remontoiminen ja töihin palaaminen ovat vieneet ajatuksia pois tapahtuneesta. Lopulta aika on auttanut kaikkein eniten. Olin monta kuukautta lähes toimintakyvytön ja vasta kesän jälkeen alkoi tuntua siltä, että tulevaisuudella voisi olla minulle vielä jotain tarjottavaa.
Emmin mielestä oman lapsen menetyksestä ei kuitenkaan voi koskaan täysin selvitä. Eikä siitä tarvitsekaan päästä yli.
– Menetyksestä voi kuitenkin päästä hieman eteenpäin ja sen kanssa voi oppia elämään. Se vaatii paljon aikaa ja tapahtuneen läpikäymistä. Ilman toisten tukea en olisi selvinnyt. En usko, että tällaisesta asiasta voisi päästä yksin eteenpäin.
Emmi alkoi jo pian tapahtuneen jälkeen haaveilla uudesta raskaudesta. Hänen miehelleen ajatus uudesta raskaudesta ei tuntunut kuitenkaan heti mahdolliselta.
– Minulle tuli nopeasti tunne, että haluaisin uudelleen raskaaksi. Uusi vauva ei tietenkään toisi menetettyä takaisin, mutta helpottaisi tyhjän sylin tunnetta, Emmi kokee.
– Miehelläni kesti pidempään ennen kuin hän oli valmis ajatukseen uudesta vauvasta. Tuntui todella pitkältä ajalta odottaa sitä, että hän oli valmis. Nyt toivomme ja odotamme molemmat uutta raskautta.
Emmi arvelee, että uusi raskaus saattaisi nostaa pintaan pelon ja huolen siitä, voisiko sama tapahtua uudestaan. Aiemmissa raskauksissa 12. viikko on ollut hänelle henkinen rajapyykki, koska sen jälkeen keskenmenoriski pienenee.
– Olen sen jälkeen aina ajatellut, että saan iloita ja kertoa raskaudestani koko maailmalle. Nyt tiedän, että raskaus voi vielä senkin jälkeen päättyä. Vasta kun elävä vauva on sylissä, uskallan huokaista helpotuksesta, että kaikki meni loppuun saakka hyvin.
Jaa oma kokemuksesi