Intiasta adoptoitu Aada ei osannut leikkiä, eikä hyväksynyt aluksi muita kuin äitiään – nyt iltasadun lukee isä, ja suhde sisaruksiin voi paremmin
Adoptoitu lapsi on aina traumataustainen. Sopeutuminen perheeseen voi kestää kauan. Urhea Aada, 8, selättää vaikeuksia ja rakentaa suhdetta sisaruksiinsa – joka päivä.
Yhtäkkiä lastenkodista ei enää kuulunut mitään.
Carolina ja Viljami olivat saaneet jo ilmoituksen nelikuisesta tytöstä, jonka he saisivat adoptoida Intiasta. Vanhemmat olivat ostelleet vauvanvaatteita ja -tarvikkeita. Pikkusiskon kuvaa oli ihailtu 2-vuotiaan esikoisen Denisen kanssa, ja perhe pohdiskeli yhdessä, mitä vauva mahtaa milläkin hetkellä tehdä.
Kului vuosi, vauvasiskosta kasvoi taapero. Elettiin kevättä 2014. Vaikka oikeuden päätös vanhemmuudesta oli saapunut, kukaan ei kertonut, milloin he saavat hakea pikku Aadan Suomeen.
Carolina ja Viljami pelkäsivät papereiden häviävän tai adoptioluvan menevän umpeen, ennen kuin he ehtisivät Intiaan.
– Se oli todella raastavaa, Carolina kertoo. – Emme enää vain kestäneet.
Perhe teki päätöksen. He lähtisivät hakumatkalle omalla vastuullaan.
”Huomasi, ettei kaikki ollut hyvin”
Ensikohtaaminen oli kaikkea muuta kuin perhe oli odottanut.
Kun vierastalon ovi viimein avautui, lastenkodin johtajan sylissä oli aliravittu tyttö. Hän ei itkenyt, huutanut tai ottanut kontaktia. Puolitoistavuotias Aada painoi vain kahdeksan kiloa – saman verran kuin puolivuotiaat vauvat.
Huolestuttavinta oli lapsen tyhjä katse.
– Huomasi heti, että kaikki ei ole hyvin. Mietin, mitä hänelle on tapahtunut: pelkääkö hän meitä?
Lastenkodin johtaja istahti tuolille Aada sylissään ja kutsui Deniseä silittämään pikkusiskoaan. Denise meni ja kosketti Aadan hiuksia ja jalkoja.
Aada ei reagoinut.
Vanhemmat seurasivat tilannetta huolestuneena. Carolina halusi tyttärensä syliin, totta kai – mutta häntä pelotti, miten Aada siihen suhtautuisi.
Aada kuitenkin tarrautui Carolinaan tiukasti kiinni. Kuin hän olisi tiennyt heti, että tämä on äidin syli.
Muu perhe poistui huoneesta, jotta Aada sai totutella yhteen perheenjäseneen kerrallaan. Äiti ja tytär viettivät huoneessa useita tunteja.
– Olimme tuoneet mukanamme paljon lahjoja, mutta en uskaltanut liikahtakaan. Pelkäsin, että ostoskassien rapisteleminen säikäyttäisi Aadan, Carolina muistelee.
Niinpä he vain istuivat, katselivat ja syleilivät toisiaan.
”Perheeni höpsöttelee paljon”
Carolina oli tiennyt jo nuoruusvuosinaan, että hän haluaisi adoptoidun lapsen äidiksi. Viljami oli ajatuksessa heti mukana, kun pari tapasi ja alkoi seurustella parikymppisinä.
Nyt he ovat 34- ja 36-vuotiaat viisihenkisen helsinkiläisperheen vanhemmat. He asuvat Helsingissä vastikään rakennuttamassaan hirsitalossa, ja Carolina kirjoittaa perheen elämästä Loghousemama-blogissaan.
Denise käy neljättä luokkaa, Aada on ekaluokkalainen ja isosiskojen silmäterä Benjamin 1-vuotias.
– Perheeni höpsöttelee ja nauraa paljon, Aada itse kertoo.
Aada on äidin mukaan koulussa pidetty kaveri ja tällä on paljon ystäviä. Leikin ilon Aada on tosin löytänyt vasta vuosi sitten. Isosiskon kanssa leikitään päivä päivältä enemmän.
– Tykkään leikkiä Denisen kanssa Barbeilla ja Petseillä.
Aadalla on lisäksi vahva hoivavietti. Jo päiväkodissa hän hakeutui kaikista pienimpien lasten seuraan, jotta voisi paijata heitä. Hän on omistautunut hoitaja myös pikkuveljelleen.
– Benjaminille on kiva lukea kirjaa. Tai auttaa, jos sillä on jokin hätänä.
Benjamin on nyt saman ikäinen kuin Aada silloin, kun tämä tuli perheeseen.
Molemmat isosiskoista hoitavat mielellään pikkuveljeään.
Adoptoitu lapsi voi olla aluksi arka ja itkuinen
Lentokentällä kiirii huuto.
Viljami heijaa tytärtään. Carolina kuulee itkun vessaan asti. Muut matkustajat tuijottavat.
Puolitoistavuotias Aada ei vielä ollut ymmärtänyt, että häntä sylissään pitävä mies on hänen isänsä. Adoptoiduille lapsille on tyypillistä, että he aluksi hyväksyvät vain toisen vanhempansa.
– Onneksi se vanhempi olin minä. Viljami käsitteli hyvin sen, että Aada ei heti muodostanut häneen suhdetta. Minulle se olisi ollut kestämätöntä, Carolina huokaa.
Aina äidinkään syli ei riittänyt. Sama ahdistunut huuto raikui kotona, yötä päivää.
”Mietin koko ajan, miksen osaa auttaa lastani.”
Carolina ei ollut tullut ajatelleeksi, miten paljon vastasynnyttäneen äidin hormoneilla on merkitystä valvomisen sietämisessä. Oli aivan eri asia, kun adoptoitu lapsi tuli perheeseen 1,5-vuotiaana. Pieni Aada ei nukkunut vuoteen.
Ja se itku – se ei ollut tavallista itkua, johon lohduttaminen auttaa ja joka lopulta laantuu. Se oli sydäntä särkevää kauhun huutoa, joka jopa paheni, kun tuli lasta lähelle.
Carolina oli ymmällään. Ensikodissa työskennelleenä ja jo yhden lapsen äitinä hänellä oli kokemusta lasten hoitamisesta, mutta mitkään keinot eivät tuntuneet tehoavan.
– Minulla oli äitinä todella riittämätön olo. Mietin koko ajan, miksen osaa auttaa lastani.
Leikki ei tullut luonnostaan
Carolina uskoo, että lastenkodin työntekijät yrittivät parhaansa. Kierros lastenkodissa oli kuitenkin paljastanut, ettei resursseja ollut tarpeeksi.
– Missään ei ollut leluja, oli vain paljon lapsia, jotka halusivat syliin.
Vanhemmat pääsivät katsomaan sänkyä, jossa Aada oli nukkunut. Carolinan valtasi suru.
– Olin lähettänyt hymynaamojen kuvia, jotta ne kiinnitettäisiin sänkyyn Aadan katseltavaksi. Niitä ei näkynyt missään.
Vanhemmille alkoi valjeta, miksi Aada oli niin passiivinen. Koska Aada ei leikkinyt oma-aloitteisesti lainkaan, hänet piti opettaa leikkimään.
”Miksi minut on adoptoitu?”
On yleistä, että ulkomailta adoptoitu lapsi pohtii erilaisuuttaan vanhempiinsa tai sisaruksiinsa verraten. Siitä lähtien kun Benjamin ilmoitti tulostaan, Aada on miettinyt kovasti sitä, miksei hän ole tullut äidin vatsasta niin kuin sisaruksensa.
”Kesti kuukausia, ennen kuin Aada päästi siskonsa lähelle.”
Asiaa korostaa se, että perheen esikoinen ja kuopus ovat harvinaisen samannäköisiä keskenään.
– Benjamin ja Denise ovat kuin identtiset kaksoset, Carolina naurahtaa. – Kaikkihan sitä hämmästelevät ääneen, ja silloin Aadalle tulee helposti ulkopuolinen olo.
Pikkulapsiajan itkuisuus ja se, ettei Aada reagoinut pienenä virikkeisiin, hankaloittivat sisarussuhteen muodostumista perheen esikoiseen Deniseen. Isosisko oli kolmen, kun Aada tuli perheeseen – hän oli odottanut pientä vauvaa ja oli ihmeissään, kun jo vähän isommaksi kasvanut pikkusisko ei lähtenytkään leikkiin mukaan.
– Kesti kuukausia, ennen kuin Aada päästi siskonsa lähelle. Denise varmasti myös aisti vanhempiensa huolen, mikä ehkä vaikutti hänen varovaisuuteensa.
Tytöt riitelevät usein, ja he kilpailevat keskenään vanhempiensa huomiosta. Aada vertailee itseään siskoonsa ja tämän saavutuksiin, vaikka Denise on monta vuotta Aadaa vanhempi. Ilmapiiri on kuitenkin parantunut valtavasti parin viime vuoden aikana.
Vaikka Aadan tummat ja paksut hiukset ovat lähes joka vastaantulijan unelma, häntä itseään harmittaa, etteivät hiukset ole vaaleat. Vanhemmat toivovat, että Aada voisi vielä joskus nähdä itsensä sellaisena kuin muut hänet näkevät.
– Asiat, joita Aada itse pitää puutteinaan, ovat oikeasti hänen vahvuuksiaan.
8-vuotias Aada on löytänyt leikin ilon. Isosiskon kanssa leikitään päivä päivältä enemmän.
Lääkärin vastaanotolla luettu kirje muutti kaiken
Aada on herkkä ja tarkkaavainen lapsi, joka tarvitsee paljon läheisyyttä. Se on adoptoiduille lapsille hyvin tavallista.
Aadan on tärkeää tietää, missä vanhemmat menevät. Jos Carolina sanoo lähtevänsä kauppaan pian, Aada mieluusti kuulisi, milloin äiti tarkalleen ottaen sinne menee ja koska hän sieltä palaa.
”Aada käyttäytyy aina hyvin kauniisti, joten paha olo ei näy ulospäin.”
Ennen äiti ja isä lukivat iltasadun vuoroilloin. Joskus he saattoivat unohtaa, kumpi oli vuorossa. Se ei kuitenkaan käynyt päinsä, koska Aada on omaksunut jo pienestä pitäen hyvän periaatteen – sen, että sovitusta pidetään kiinni. Isä lukee iltasadun nykyään aina.
Iloisetkin tapahtumat ja yllätykset voivat toisinaan saada Aadan tunteet raiteiltaan. Vanhemmat pyrkivät tarkasti annostelemaan tekemistä, joka voi herättää voimakkaita tunteita.
Vähitellen vanhemmat alkoivat pohtia, voisiko Aadan jatkuvaan turvattomuuden tunteeseen saada jostain apua.
Kynnys avun hakemiseen oli korkea. Adoptioperheet valikoituvat tiukan seulan läpi, joten Carolinalla ja Viljamilla oli tunne, että heidän on yksinkertaisesti pärjättävä. Monesti ongelmista mainitseminen kuitattiinkin sanomalla, että ”kuulostaa normaaleilta haasteilta, joita adoptiolapsilla on”.
– Lisäksi Aada käyttäytyy aina hyvin kauniisti, joten paha olo ei näy ulospäin.
Lopulta Carolina luki lääkärin vastaanotolla kirjoittamansa kirjeen. Kirje päättyi sanoihin: Äitinä en halua mitään muuta kuin sitä, että lapseni saa apua.
He tulivat viimein kuulluiksi.
Aada ja äiti Carolina viettävät joka ilta laatuaikaa kaksistaan.
Hetkistä arvokkaimmat
Carolina viettää iltaisin kummankin tyttärensä kanssa kahdenkeskistä laatuaikaa, jotta kumpikin tytöistä saa olla vuorollaan huomion keskipisteenä. Denisen kanssa katsotaan usein televisiota, ja Aadan kanssa harrastetaan kauneudenhoitoa, kuten jalkakylpyjä tai hiustenlaittoa. Aada pitää myös askartelusta.
– Äidin kanssa tykkään piirtää, koska äiti on siinä taitava, Aada kehuu.
Siskokset ovat lähentyneet etenkin viimeisen vuoden aikana. Jos aiempina vuosina he olivat sylikkäin edes sekunnin ajan, vanhemmilla oli kiire kaivaa kamera esille.
Haastattelua edeltävänä päivänä Aada on askarrellut siskolleen kaulakorun. Hän leikkasi itse kartongista suuren sydämen ja pujotti siihen langan.
Eikä sisko riisunut korua moneen tuntiin.
Kommentit (3)
Kansainväisestä adoptiosta on annettu liian siloiteltu kuva. Monet julkaistuista jutuista joko kertovat jo aikuistuneen lapsen tarinan (josta puuttuu varhaisten vuosien osuus) tilanteessa jossa enimmät traumat selätetty tai perheistä jotka ovat onnekkaasti saaneet lapsen jolla ollut lastenkodissa tai paikallisessa sijaisperheessä riittävän hyvät olosuhteet eikä siten lastinaan esim. vakavaa RAD-oireilua. Suomessa monihaasteisille psyykkisesti oireileville adoptiolapsille on nykyään liki mahdotonta saada apua muutoin kuin omakustanteisesti ja sillonkin hyvin heikosti. RAD diagnoosia ei haluta antaa vaikka oireisto on ilmeinen joskaan ei diagnoosi itsessään asioita helpota. RAD tulee kulkemaan lapsen mukana pitkään ja usein vaikuttaa myös läpi elämän mm. vaikeuttaen tasapainoisia ihmissuhteita. Varhaiset vuodet (ennen koulun alkamista) voivat olla erittäin kuormittavia ja kaikkea muuta kuin normaalia lapsiperhearkea johon tämä kertomus hieman antaa arvokasta kokemustietoa.
Jos harkitset kv-adoptiota, tutustu laajasti RAD teemaan. Oireet näkyvät jo hyvin pienestä lapsesta ihan maallikon silmiin (tässä jutussa kuvaillut piirteet tavanomaisia) ja arjen tasolla voivat liitännäishaasteena tuoda myös esim. erilaista kehitysviiveisyyttä psyykkisen pahoinovoinnin ohella. Adoptiojärjestöt kyllä puhuvat asiasta mutta yleisesti ongelmia normalisoidaan – eniten julkisen terveydenhuollon toimesta – ihan kuin kaikki adoptiolapset olisivat kiintymyssuhteeltaan vakavasti häiriintyneitä vaikka näin ei kuitenkaan ole. Kaikkein karuimmista olosuhteista tulevat lapset voivat kärsiä myös laitosautismista, joka iloisesti diagnosoidaan pinnallisten oireiden perusteella autismin kirjoon, ja lapsi jää varsinaisten haasteiden juurisyiden osalta vaille hoitoa. Suurimpaan osaan moninaisista haasteista ei ole olemassa mitään täsmäterapiaa. Niiden puuttuessa kokeillaan limittäin ja lomittain erilaisia terapiamuotoja ja arjen tukikeinoja, mutta vasta esikouluikä tuo todellista painetta ongelmien selättämiseksi. Sitä ennen perhe on pitkälti omillaan. Keskusteluapua kyllä saa mutta lapselle ei juuri mitään.
Toivottavasti Aadalla ja perheellä nyt 10 v päästä kaikki hyvin! Aada siis jo aikuinen.
Kiitos tästä hyvin liikuttavasta tarinasta ❤️
Olemme itsekin olleet mieheni kanssa adoptio-odottajia, mutta odottaminen kävi lopulta meille liian raskaaksi kohdemaamme vaatimusten koko ajan lisäännyttyä. Kun odotusaikakin oli venymässä 5 vuoteen (+ vielä se raastava odotus ennen kuin pääsee hakumatkalle) hiipuivat meiltä viimeisetkin voimat adoption suhteen. Lapsettomuuteen saimme kuitenkin onneksi apua hedelmöityshoidoista loppujen lopuksi jopa kahdesti ☺️
Ihanaa jatkoa Aadalle perheineen ❤️
Jää nämäkin henkilökohtaiset asiat ikuisiksi ajoiksi osaksi näiden lasten julkista menneisyyttä, ties missä tilanteessa nousevat heidän tahtomattaan esiin.
Tänä päivänä lastensa asioiden julkinen käsittely on oire, ja vanhempien huomionkipeys sairaus.