Kahden lapsen äiti Anita sairastui kohdunkaulan syöpään: ”Uni oli hyvä pakopaikka”
Joitakin oireita oli ollut. Tunne, että jotain oli vialla. Kätilöopisto oli paikkana tuttu, olihan Anita synnyttänyt siellä kaksi lasta. Tämä vierailu oli kuitenkin erilainen, ja lääkärin diagnoosi tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Anita, 33, oli syksyllä 2017 elämänsä kunnossa. Hän söi hyvin ja treenasi ahkerasti, sillä se auttoi pitämään elämässä hallinnan tunteen. Anitan arki 5-vuotiaan Iliaksen ja 2-vuotiaan Danan kanssa kolmistaan oli kuormittavaa, eikä se ollut ollut Anitan suunnitelmissa.
Puolitoista vuotta aikaisemmin Anitan aviomies Jasu oli lähtenyt Libanoniin Suomen rauhanturvajoukkoihin. Anita jäi lasten kanssa yksin kerrostalokolmioon Pohjois-Helsinkiin. Päivittäin Anita viestitti miehelleen 4 000 kilometrin päähän ja kysyi, pystyisikö mies juttelemaan tai tervehtimään lapsia ruudun kautta.
Ilias ja Dana kaipasivat isän läsnäoloa, halauksia, tylsien hetkien leikkiseuraa. Ruudulla näkyvästä isästä ei sellaiseen ollut, eikä juttelu kiinnostanut paria sanaa pidempään. Kun Jasu pääsi käymään kotona, siellä odotti kaksi pientä, jännittynyttä ihmistä – lapset olivat alkaneet vierastaa omaa isäänsä. Seitsemän päivää kului nopeasti, ja pian Jasun oli taas palattava töihin. Anita jäi kaipaamaan miehensä tukea ja turvaa.
– Jasu on meistä kahdesta se, joka osaa pitää jalat maassa ja pysyä rauhallisena tilanteessa kuin tilanteessa, Anita kertoo.
– Hänen oli kuitenkin päästävä toteuttamaan unelmansa, joten minä ja lapset joustimme.
Syöpähoidot olivat rankkoja Anitalle ja koko perheelle. Lapset toivat valoa elämään.
Kaksi kulttuuria yhteen
Anita ja Jasu olivat tutustuneet yhteisten tuttujen kautta vuonna 2006. Jasun vaatimaton, rauhallinen itsevarmuus ja turvallinen olemus olivat juuri ne seikat, joihin Anita oli kiinnittänyt ensimmäisenä huomiota. Jasu antoi muille tilaa olla juuri sellaisia kuin he olivat, ja sitä Anita arvosti. Jasu taas kertoo, että hän oli nähnyt kaksikymppisessä Anitassa kauniin naisen, jolla oli nuoresta iästään huolimatta aikuinen asenne elämään ja kypsä luonne.
Tuttavuus syveni vähitellen rakkaudeksi. Jasun tausta kuitenkin pohditutti Anitaa. Vaikka kummankin perhe oli muuttanut Suomeen 90-luvun puolivälissä, kulttuurit olivat hyvin erilaiset. Anita oli inkerinsuomalainen paluumuuttaja, Jasu taas muslimi. Siksi Anita mietti tuolloin, sopisiko hän Jasun perheeseen sellaisena kuin on.
Oli kaunis alkusyksyinen iltapäivä, kun Anita kohtasi Helsingin Malmilla sijaitsevassa puistossa Jasun äidin sattumalta ensimmäistä kertaa.
– Jasun äiti tuli minua kohti avosylin ja moiskautti suukon poskelle. Silloin tiesin, ettei jännitettävää ollut, Anita muistelee.
Loppujen lopuksi Anita törmäsi ennakkoluuloihin enemmänkin omassa perheessään. Anitan äiti oli huolissaan, miten Jasun perheen uskonto vaikuttaisi hänen tyttärensä elämään ja alkaisiko Anita esimerkiksi käyttää huivia toisen vaatimuksesta.
– Vanhempieni oli aluksi vaikea hyväksyä suhdettamme. Mutta kun he tutustuivat Jasuun, hekin tajusivat pikkuhiljaa, miten ihana mies on kyseessä, Anita kertoo.
Jasu ja Anita menivät naimisiin kesällä 2010. Pariskunta oli jo päättänyt yhdessä, että mikäli lapsia tulee, heitä ei liitetä kummankaan vanhemman uskontoon. Perheiden taustoista ja sukujen historiasta kyllä kerrotaan, mutta lapset saavat kasvaessaan itse päättää, mihin uskontoon haluavat kuulua.
Kun perheen esikoinen, Ilias, syntyi kuulaan kirpeänä sunnuntaiaamuna syyskuussa 2011 Kätilöopistolla, tehty päätös piti. Onnellinen ja sopuisa perhe asteli ulos synnytyslaitokselta pieni poikavauva kainalossa.
Jasun vuoro ottaa vastuu
Lokakuussa 2017 Anita istui Kätilöopiston vastaanottohuoneessa järkyttyneenä kuulemastaan. Kohdunkaulan syöpä, toisti Anita mielessään lääkärin lausumat sanat. Hänen oli pakko soittaa Jasulle Libanoniin välittömästi.
– Jasu oli puhelimessa hetken aivan hiljaa. Minun oli pakko lähteä hakemaan lapsia hoitopaikasta, joten sanoin vain, että soitellaan illalla uudestaan, Anita kertoo.
Jasu pääsi lähtemään Libanonista takaisin Suomeen jo seuraavana päivänä. Tutun osaston rauhanturvaajat saattoivat Jasun lentokoneeseen, ja komppaniapäällikkö ojensi hänelle osaston kunniaviirin. Sama sinivalkoinen viiri olohuoneen nurkassa muistuttaa edelleen siitä, miten äkkiä ihmisen elämä voi muuttua.
Anitan syöpähoidot alkoivat marraskuussa. Jasu palasi töihinsä kiinteistönhoitajana, kävi ruokakaupassa, hoiti kotityöt sekä lapset. Osat vaihtuivat: aikaisemmin Anita oli pelännyt päivittäin miehensä turvallisuuden takia, ja nyt Jasu olikin se, joka pelkäsi vaimonsa hengen puolesta.
Kissavanhukset Julius ja Amur ovat perheelle tärkeitä. Valkoinen Amur hakee huomiota Anitalta ja Danalta.
Kohdunkaulan syöpä oli kuin Mörkö
Loppusyksyn hoitojakso Syöpäklinikalla oli perheelle rankkaa aikaa. Kotona Anita pakeni omiin oloihinsa eikä jaksanut leikkiä lasten kanssa entiseen tapaan.
– Minun oli vaikeaa käsitellä sitä, että sairastuin ja osin on vieläkin, Anita kertoo.
– Lapsillekin puhuin syövästä vain Mörkönä. Että meille kotiin tuli Mörkö, ja äiti on nyt kipeä.
Muumien tarinoista tuttu, pelottavan etäinen hahmo oli Anitallekin tapa käsitellä sairauttaan. Kotiin tunkeutunut vieras vei voimat ja myös halun viettää aikaa lasten kanssa. Pelko tulevaisuudesta täytti Anitan ajatukset niin, että lasten näkeminen tuntui jopa tuskalliselta. Mitä jos he jäävätkin pian ilman äitiä?
Iliaksen ja Danan nukkumaanmenoaikaan Anita olikin usein jo unessa. Hän pakeni pelkojaan autuaaseen tiedottomuuteen.
– Uni oli minulle hyvä pakopaikka. En nähnyt koskaan painajaisia, joten se oli minulle turvallinen tila.
Anita ei myöskään kertonut sairaudestaan vanhemmilleen, sillä hän ei halunnut huolestuttaa heitä. Jasun vanhemmille sekä muille läheisille asiasta oli helpompi puhua. Anita pakeni oloaan myös veljensä luo. Siellä tavallinen arki sai lähes unohtamaan sairauden, voimattomuuden sekä omat tekemättömät kotityöt.
Toisaalta kotiin palatessa tuntui, että elämänkello tikitti entistä lujempaa ja aika oli loppumassa. Tilannetta ei lainkaan auttanut se, että sohvalla Muumeja katsoneet Ilias ja Dana hymyilivät valloittavasti kotiin palaavalle äidilleen. Heillä oli selvästi ollut ikävä.
Vähitellen kiinni elämään
Jouluun mennessä Anitan hoidot olivat ohi. Sen vuoden jouluaatolta Anita muistaa helpotuksen tunteen, kun hän tajusi, että tästä kaikesta vielä selvitään.
– Jasu oli koristellut minulle yllätykseksi joulukuusen. Vaikka suurin osa koristeista oli jäänyt laatikkoon, yllätys oli silti ihana, Anita muistelee.
Päätös selvitä vaati kuitenkin työtä. Lisäksi hoidot veivät mahdollisuuden saada lisää lapsia.
– Se ei ollut edes suunnitelmissamme, mutta silti asia mietityttää. Se, että elämä vei sen mahdollisuuden, Anita kertoo.
– Nykyään haluan olla vain läsnä perheeni kanssa ja pitää piirin pienenä, Anita toteaa.
Kun hoidot loppuivat, Anitan voimat alkoivat hiljalleen palautua. Hän uskalsi taas olla lapsilleen läsnä, kun jatkuva pelko yhteisen ajan loppumisesta ei enää kaihertanut jatkuvasti rinta-alassa. Perhe oli yhdessä, ja siitä Anita oli kiitollinen.
Kun Anita voimistui alkuvuodesta 2018, alkoivat Jasun muistot rauhanturvaaja-ajoilta nousta pintaan.
– Rauhanturvaajatehtävistä palaavalla on yleensä noin kuukauden palautumisjakso, mutta minulla ei ollut syksyllä mahdollisuutta tai aikaa sellaiseen. Asiat olivat jääneet painamaan mieltä, Jasu kertoo.
– En käsitellyt myöskään Anitan sairautta vaan tein vain kotona sen, minkä pystyin.
Jasu uupui, ja kevät kului edellisen vuoden tapahtumia kerratessa. Nyt oli Anitan vuoro auttaa. Hän järjesti Jasulle tekemistä, kuten reissun Tallinnan ja ravintolailtoja, jottei alakulo ottaisi miehestä valtaa. Anitan ilo oli palannut, ja sen avulla hän hääti myös Jasun aaveet pois kotoa.
Dana puhuu kotona iloista suomen ja venäjän sekoitusta. Ilias puolestaan ymmärtää arabiaa sekä venäjää, mutta käyttää itse puhuessaan suomea.
Uusi koti, uusi alku
Elokuussa 2018 Anita vieraili Syöpäklinikalla viimeistä kertaa hetkeen. Tarkastuskäynnin tulokset olivat toivotut: syöpä oli poissa. Tällä kertaa tarkastusta jännittivät myös Anitan vanhemmat, sillä Anita oli kesän aikana viimein kertonut heille sairastumisestaan.
– Tunnustin asian vanhemmilleni vasta heinäkuussa. Oli henkisesti hyvin vaikeaa pitää tietoa itsellään, joten on ollut helpottavaa, että hekin saivat tietää.
Lisätuki oli tarpeen myös, kun Anita ja Jasu kokivat taas, kuinka arvaamaton elämä on. Jasun äiti menehtyi kesällä odottamatta. Menetys kosketti syvästi Anitan ja Jasun koko perhettä.
– Uskon oppineeni juuri Jasun äidiltä kyvyn nauttia elämästä enemmän. Hän myös näytti ensitapaamisestamme asti, miten kaikkia ihmisiä voi kunnioittaa juuri sellaisina kuin he ovat, Anita muistelee lämmöllä.
Anita haluaa opettaa Jasun äidin elämäntapaa myös lapsilleen: arvostakaa elämää ilman ennakkoluuloja ja olkaa suuri syli avoinna.
Vastikään perhe muutti uuteen kotiin. Laatikot kannettiin vanhasta asunnosta uuteen samaan aikaan, kun Jasu hoiti hautajaisjärjestelyjä kotimaassaan Irakissa, jonne hänen äitinsä haudattiin. Surunkin keskellä arki jatkuu.
– Kunhan pysymme yhdessä, selviämme kaikesta.
Uusi, kaunis, vaalea koti tulvii valoa. Perhe ei halua elää pimeydessä. Mörköjä voi tulla taloon, mutta niille ei varata paikkaa jäädä asumaan.
Vaikka viime vuodet ovat olleet raskaita, perhe suhtautuu tulevaisuuteen valoisasti.
Jaa oma kokemuksesi