Johanna synnytti, väsyi ja alkoi puhua outoja – välikohtaus kaupassa oli lapsivuodepsykoosin ensimmäinen selvä merkki
Johannan, 38, lapsivuodepsykoosi muistutti harhoineen unennäköä. ”Kysyin mieheltä, olinko oikeasti ollut sairaalassa.”
Kun mies pysäytti auton Laakson sairaalan pihalle, Johanna ajatteli kahta asiaa.
Oli kivaa, että sairaalan pihalla oli lampaita – kymmenvuotias esikoinenhan voisi tulla silittelemään niitä sitten, kun hän tulisi käymään. Toisaalta Johannaa harmitti, koska mies oli pysäköinyt niin tolkuttoman kauas sisäänkäynnistä.
Paitsi että mitään lampaita ei oikeasti ollut, ja auto oli 20 metrin päässä ovesta.
Diagnoosina lapsivuodepsykoosi
Paria viikkoa aiemmin Johanna oli synnyttänyt toisen lapsensa keisarileikkauksella. Oli toukokuu 2020. Johannan ja vauvan kotiuduttua mies oli pannut merkille, ettei Johanna ole oma itsensä.
Johanna oli poissaoleva ja ruokahaluton. Hän unohteli asioita ja puhui outoja. Ennen kaikkea hän oli todella väsynyt.
Synnytyskokemus oli ollut rankka. Mies ei ollut päässyt sairaalaan koronarajoitusten takia, joten äiti ja vauva olivat neljä päivää sairaalassa itsekseen. Sektiohaavakin tulehtui.
”En tajunnut yhtään, miksi minut oli tuotu sairaalaan.”
Ensin Johanna ajatteli väsymyksen kuuluvan asiaan, sillä olihan hän kokenut ison leikkauksen. Hän kuitenkin nukahteli minne sattuu, ja lyhimmätkin kävelymatkat tuntuivat ylivoimaisilta.
– Olin kuin laiskiainen, Johanna kuvailee nyt. – Kaikki, mitä tein, vaati ääretöntä ponnistelua.
Lopulta Johanna unohti maksaa ostoksensa kaupassa eikä ymmärtänyt, mitä kassahenkilö yritti hänelle sanoa.
Mies vei Johannan yöllä päivystykseen.
– En tajunnut yhtään, miksi minut oli tuotu sairaalaan. Olin hyvin väsynyt ja suutuin lääkärille, joka yritti herätellä minua.
Diagnoosiksi varmistui lapsivuodepsykoosi. Johanna viettäisi seuraavat kaksi viikkoa psykiatrisella osastolla.
Mitään ääntä ei ollutkaan
Kun Johanna otettiin osastolle, piti hänen kävellä toiseen kerrokseen. Portaat tuntuivat jatkuvan ikuisesti.
Hänen huoneensa oli käytävänmitan päässä ruokailusalista. Sekin oli matka, josta suoriutuminen vaati sekä huolellista valmistautumista että levähdystauon puolessavälissä.
Johanna ei kuitenkaan missään vaiheessa ymmärtänyt, että kaikki oli totta.
– Luulin koko ajan näkeväni unta, Johanna kertoo. – Muistan jopa toiset potilaat, mutta en koskaan sisäistänyt sitä, että olin siellä aivan oikeasti.
Johannan mies tuli vierailemaan joka päivä, usein vauva mukanaan.
”Mies katsoi vähän hassusti ja kysyi, enkö ole tosiaan ymmärtänyt, että olen ollut hoidossa.”
Johanna sai työntää vauvaa vaunuissa, mutta lapseen keskittyminen oli vaikeaa. Johannan huomio suuntautui yhteen vaunun renkaista, joka piti kitisevää ääntä.
Miehen mukaan mitään ääntä ei kuitenkaan ollut.
Kuvituskuva.
Sisko soitti joka päivä, mutta sitä Johanna ei muista.
Viikonloppuna mies tuli hakemaan Johannan pienelle lomalle. He menivät ostoskeskukseen, ja Johanna kuvitteli yhä olevansa unessa.
Päästyään pois osastolta hän näki kodin eteisessä ostoskassit. Vasta silloin hänelle alkoi valjeta, että kaikki oli tapahtunut oikeasti.
– Kysyin mieheltä, olenko ollut oikeasti sairaalassa. Mies katsoi vähän hassusti ja kysyi, enkö ole tosiaan ymmärtänyt, että olen ollut hoidossa.
Asiaa oli vaikeaa hyväksyä. Johanna alkoi työstää asiaa käymällä läpi tilitapahtumansa. Sairaalan kanttiinissa suoritetut maksut todistivat hänelle, että kyse ei ollutkaan kuvitelmasta.
– Siitä tuli sellainen olo, että ai, tämä olikin totta. Ihmeellistä, miten paljon saatoin unohtaa, mutta pankkikortin koodia en ollut unohtanut.
Lapsivuodepsykoosi teki kaikesta sumua – toipumisen jälkeenkin
Jaksatko, jaksatko?
Sitä läheiset kyselivät, kun Johanna pääsi kotiin sairaalasta.
– Se oli kuin hidastettua elokuvaa, Johanna kuvailee nyt. – Aivan kuin joku olisi painanut napista, joka lopettaa puolet kaikesta aivotoiminnasta, ja sitten painanut uudestaan päälle. Uudelleenkäynnistymisessä on kestänyt kauan.
Varsinaisen sairauden ohella myös vahva psykoosilääkitys, jota Johanna joutui syömään puoli vuotta, aiheutti sekavuutta ja muistiongelmia. Hän kärsii yhä unohduksista ja kokee, että hän pystyy keskittymään vain puoliksi niin hyvin kuin ennen.
Aivan kotiutumisen alussa myös looginen päättely tuotti vaikeuksia. Johannan oli esimerkiksi vaikeaa käsittää, miten vaunut taitellaan ja saadaan autoon.
Kuopuksen ristiäisiä vietetiin elokuussa 2020, eikä Johanna muista juhlista juuri mitään. Muutenkin kuopuksen vauva-aika on paikoin jäänyt pimentoon.
– Esikoiseni on tosin näyttänyt vauva-aikana otettuja kuvia puhelimestaan, ja se on hieman virkistänyt muistiani.
Toipuminen on ollut hidasta, mikä turhauttaa Johannaa. Lääkärit ovat kannustaneet häntä olemaan itseään kohtaan armollinen ja antamaan palautumiselle aikaa.
– Itseluottamukseni on kuitenkin saanut kolauksen. En välttämättä muista vieläkään, miten arkisissa tilanteissa toimitaan. Eräs sosiaalityöntekijä kertoikin minulle, että monet samassa tilanteessa olevat unohtavat jopa sen, miten oma allekirjoitus kirjoitetaan.
Psykoosin kokeminen ahdisti Johannaa niin, että hän sairastui keskivaikeaan masennukseen.
Lue myös: Oletko altis synnytysmasennukselle? Nämä asiat nostavat masennustilan riskiä
Valoa tunnelin päässä
Johannan ollessa sairaalassa mies ja lapset asuivat Johannan vanhempien luona. Vauvasta ja tämän isosisaruksesta siis huolehti koko ajan joku perheenjäsen. Tuolloin 10-vuotiaalle esikoiselle selitettiin, että äiti on todella väsynyt ja hän menee hetkeksi lepäämään sairaalaan.
Perheelle tarjottiin sairaalajakson jälkeen kotiapua, mutta Johanna ja hänen miehensä totesivat, että he pärjäävät ilman. Johannan mies lisäksi koki pystyvänsä käsittelemään tapahtunutta ilman keskusteluapuakin.
Johanna on käynyt säännöllisesti psykologilla. Hän palaa tänä syksynä sairaslomalta töihin, vaikka masennuksesta toipuminen on vielä kesken.
– Jossain vaiheessa viime syksynä minulle tuli epätoivonen olo, että loppuuko tämä ikinä. Nyt voin kuitenkin jo sanoa, että tunnelin päässä näkyy valoa.
Johanna kertoo, että vauvan ensimmäisinä kahdeksana kuukautena hän ei tehnyt mitään ylimääräistä, vaan hoiti vain vauvan perustarpeet.
– Pikkuhiljaa toipumisen edetessä olen alkanut laulaa ja lorutella hänelle, ja olen myös leikkinyt hänen kanssaan.
Vauvasta on kasvanut reipas taapero, joka on ”oikea mammanpoika”.
– Tunnen lapsiani kohtaan niin paljon rakkautta, että melkein pakahdun.
Tukiverkot pelastivat
Johanna kertoo olleensa aina ”Muumimamma, jonka käsilaukusta löytyvät laastarit ja eväät kaikille”. Toipuessaan hänen on kuitenkin pitänyt välillä laittaa itsensä muiden edelle.
– Arvostan läheisiäni valtavasti siitä, mitä he ovat hyväkseni tehneet. Mieheni on ollut niin huolehtivainen ja ymmärtäväinen, ja vanhempani ovat auttaneet kaikessa.
Johanna suree sitä, että hän ei ole saanut kokea kummankaan lapsensa kohdalla onnellista vauva-aikaa. Esikoisensa saatuaan hän sairastui synnytyksenjälkeiseen masennukseen, ja vauvalla oli koliikki. Kuopuksen saamista seurannut lapsivuodepsykoosi oli vielä vakavampi sairaus.
– Olen valtavan kiitollinen lapsistani. Perheemme lapsiluku on kuitenkin nyt täynnä, sillä sain maksaa heistä niin kovan hinnan.
Johanna esiintyy pelkällä etunimellään aiheen arkaluontoisuuden vuoksi.
Lue myös: Synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kärsinyt Reena: ”En pystynyt edes viemään roskapussia”
Kommentit (2)
Joo niinpä. Ensin raskaus ja mahdollinen anemia + muut puutokset, sitten iso leikkaus, jossa menettää verta. Lyödäänkö vetoa, että arvoja ei ole mitattu jälkikäteen tai sitten on, ja viitattu kintaalla mataliin lukuihin – sanottu, että tuo kuuluu asiaan.
Nimimerkillä Kaksi raskausanemiaa takana, terveydenhuolto ei kertaakaan mitannut rauta-arvoja.
Olen lukenut että psykoosi voi liittyä b12 vitamiinin puutteeseen.
Muutenkin minusta pitäisi alkaa jo vihdoin korostamaan ravintoainepuutoksia ja ohjeistamaan niissä.
Esimerkiksi kalaöljyn puute aiheuttaa aivosumua, ajatuksen katkeilua, unohtelua, kun aivot ei tunnu toimivan.
Ylipäätään puutokset kuten d-vit, rauta, b12 vitamiini ja kalaöljyn puute aiheuttavat masennusta, aivosumua, ja tosiaan jopa psykoosia. Tutkikaa nämä.
Omakohtaista kokemusta on.