Minun tarinani 29.07.2015 Päivitetty 10.08.2021

Äidin tarina: ”Olisin halunnut tytön”

Saako olla pettymyksestä sairas, kun tulossa on toinen poika? Kaksplussan lukija kertoo, millaista on kamppailla kielletyn tunteen kanssa.

Teksti
Kaisa Pyykkö
Kuvat
Kristiina Kurronen/Otavamedia
6 kommenttia

”Olen pikkutytöstä saakka haaveillut tytöstä ja leikin nukeillakin pitkään. Haave äitiydestä minulla on ollut niin kauan kuin muistan. Pienestä asti olen miettinyt, mitä nimiä antaisin tytöilleni ja miten heitä pukisin. Itselläni on sekä siskoja että veljiä, eli olen tottunut olemaan sekä tyttöjen että poikien kanssa.

Jostain syvältä kuitenkin kumpuaa unelma omasta tyttärestä.

Sain esikoispoikani kaksi vuotta sitten, ja vaikka jo silloin toivoin tyttöä, pääsin pettymyksen yli melko pian. Sukupuoli selvisi rakenneultrassa, ja loppuraskaudessa olin jo aivan innoissani ostamistani poikien vaatteista ja nimistä, joita olin pojalleni miettinyt.

Kuitenkin aina kun kuulin, että joku ystävistäni odottaa tyttöä, tunsin pienen piston sydämessäni.

Sairaalassa rakastuin pienokaiseeni heti. Silti hieman salaa kadehdin siellä olevia pareja joille oli syntynyt tyttö. Nautin pienestä pojastani suunnattomasti, enkä vaihtaisi häntä mihinkään. Kuitenkin läpi vauva- ja taaperoajan olen aina kiinnittänyt huomiota tyttölapsiin ja heidän vanhempiinsa ja ajatellut, että ’voi, he saivat tyttären’.

Itku ultran jälkeen

Nyt odotamme toista lastamme, ja rakenneultrassa selvisi, että poika on tulossa. Sillä hetkellä sain peiteltyä pettymykseni ja esitin jopa miehelleni urheaa lähdettyämme sairaalasta.

Olimme sopineet, että menemme ultran jälkeen ostamaan vauvalle jonkin kivan vaatteen. Kun saavuimme myymälään, ja näin kaikki ihanat tyttöjen mekot ja muut ihanuudet, purskahdin itkuun. Olin niin katkera siitä, että joudun taas tyytymään pelkkiin housuihin ja muihin tylsiin poikien vaatteisiin. Tuntui, että ostoskeskus oli täynnä tyttölapsia. Ja kaikki, mitä päässäni pyöri oli, että miksi muilla, miksi ei minulla.

Mieheni tiesi, että jo esikoista odottaessamme toivoin tyttöä. Nyt toisella kertaa hän tiesi, että petyn, jos toive ei taaskaan toteudu. Kun tunteeni rakenneultran jälkeen purkautuivat, mieheni ymmärsi pettymykseni ja yritti parhaansa mukaan piristää minua.

Ilo odotuksesta hävisi

Seuraavat päivät rakenneultran jälkeen menivät itkiessä. Olin ahdistunut, surullinen ja katkera. En pystynyt toimimaan normaalilla tavalla. Mieheni hoiti poikaa ja kotiamme, koska olin itse todella allapäin – lähinnä makasin sohvalla tai sängyssä. Minulta hävisi kiinnostus koko raskauteen, enkä tuntenut rakkautta vatsassani olevaa lasta kohtaan. Pystyin vain miettimään, milloin voin yrittää uudelleen tyttöä ja voisimmekohan suunnitellun kolmen lapsen sijaan vielä koittaa neljättäkin, mikäli kolmaskin olisi poika.

Kun pääsin sängyn pohjalta ylös, aloin etsiä netistä tietoa siitä, miten voisin kohottaa mahdollisuuksia tyttöön, ja kuinka todennäköistä olisi kahden pojan jälkeen saada tyttö. Samalla kirosin sitä, miksi minä, jonka suurin haave on aina ollut edes se yksi tyttölapsi, saan neljästä vaihtoehdosta sen, jota vähiten toivoin: tyttö ja poika / poika ja tyttö / tyttö ja tyttö / poika ja poika!? Päässäni pyöri vaikka minkälaisia ajatuksia.

Muutaman päivän päästä alkoi helpottaa, ja palailin pikku hiljaa arkirutiineihin. Aloin katsella vaatteita pojalle ja miettiä hyviä puolia siitä, että saan toisen pojan. Kuitenkin välillä jostain syvältä nousi suuri ahdistuksen tunne.

”Et ansaitse lapsia”

Lapsen syntymään on vielä muutama kuukausi aikaa, ja tunteeni menevät ylä- ja alamäkeä. Yritän esittää muille olevani innoissani pikkuveljestä, mutta tiedän, mitä todella sisälläni tunnen. Olen puhunut tästä miehelleni ja eräälle ystävälleni, joka ymmärtää tunteeni,ja se helpottaa.

Toinen hyvä ystäväni odottaa myös toista lastaan. Heilläkin esikoinen on poika, ja heille on nyt tyttö tulossa. Minusta tuntuu, etten pysty kohtaamaan ystävääni.

Kaikkein surullisinta on se, että tiedän, ettei kukaan voi minulle tuota tyttöä luvata – ei vaikka mitä tekisin. Ehkä tekemällä kymmenen lasta heistä todennäköisesti edes yksi olisi tyttö, mutta ei lapsia voi alkaa tehdä pelkästään sukupuolen takia. On ajateltava jo olemassaolevia lapsia ja omia voimavaroja.

Tiedän, että monen mielestä ajatukseni ovat pöyristyttäviä. Moni taistelee lapsettomuudesta johtuvan pettymyksen tai lapsen menetyksestä johtuvan surun kanssa, ja heidän surunsa on aivan eri luokkaa kuin tämä, mitä minä koen. Mutta silti tiedän, että näitäkin tunteita koetaan, ja koska näistä tunteista ei saa puhua, moni sulkee ne sisäänsä.

Nettipalstoilla näkee joskus muidenkin äitien purkavan pettymystään lapsen sukupuoleen. Olen pannut merkille, että usein pettymys on nimenomaan poika tai pikemminkin tyttären puuttuminen. Se on surullista, sillä pojathan ovat ihan yhtä ihania kuin tytötkin, ja joskus jopa mutkattomampia, mutta ehkä moni nainen haaveilee kokevansa äiti-tytärsuhteen. Osa vastauksista näihin kirjoituksiin on kannustavia, mutta valitettavan usein siellä teilattiin sellaisilla kommenteilla kuin ’et ole ansainnut lapsiasi’, ’et ole kypsä vanhemmaksi’, ’toivottavasti lapsesi olisi sairas, niin oppisit arvostamaan mitä sinulla on’.

Elämässä on aukko

Olen huomannut, ettei pojista innostuta kuten tytöistä. Kun olen kertonut tutuille lapsen sukupuolen, niin enpä ole kamalasti saanut ihastelevia kommentteja, vaan ne ovat olleet juuri sellaisia ymmärtäväisiä hymyjä, joista jää mieleen vain se, mitä minä valitettavasti itsekin ajattelen: ’no ehkä ensi kerralla sitten’.

Toivon, että saan neuvolapsykologilta apua ja opin nauttimaan raskaudesta ja sen myötä taas muistakin asioista. Olen pohtinut, että mahdollisen kolmannen lapsen kohdalla en kysyisi sukupuolta ennen lapsen syntymää, sillä en halua kokea enää yhtään raskautta pettymyksen tunteiden keskellä.

Uskon, että kun kevät koittaa, niin piristyn ja alan jopa odottaa vauvan saapumista. Siihen saakka minun vain täytyy yrittää pystyä elämään pettymyksen tunteiden kanssa ja yrittää keskittyä siihen kaikkeen, mitä minulla jo on. En ole pettynyt poikaan vaan siihen, ettei minulla ole tyttöä. Tuntuu että elämässäni on aukko niin kauan kuin minulla ei ole omaa tyttöä.”

Perheterapeutti vastaa: Apua ammattilaiselta

Psyko- ja perheterapeutti Merja-Liisa Kerkkä on vastaanotollaan törmännyt monenlaisiin raskauteen ja lastenkasvatukseen liittyviin pulmiin. Pettymyksen tunteet lapsen sukupuolta kohtaan ovat usein tabu, kielletty puheenaihe, mutta tuomitseminen ei auta odottajaa, joka ei vain pääse tunteistaan yli, vaikka ne ovat itsellekin epämieluisia. Jos harmin tunne on hallitseva eikä mene ohi, Kerkkä kehottaa purkamaan ajatuksiaan ymmärtäväiselle ammattilaiselle.

– Äidin pakkomielteinen toive tytöstä ei liity pelkästään ihaniin mekkoihin, vaan taustalla voivat olla omien vanhempien asenteet eri sukupuolia kohtaan, Kerkkä sanoo.

– Suosittelen lämpimästi terapiassa käymistä reilusti ennen lapsen syntymää. Aluksi solmuja voi aukaista perheterapiassa yhdessä kumppanin kanssa, myöhemmin käyntejä kannattaa jatkaa yksin.

Lapsen pitää kokea olevansa toivottu

Jos pettymyksen tunne on hallitseva, se melko varmasti vaikuttaa synnytykseen ja vanhemman ja lapsen väliseen vuorovaikutussuhteeseen.

– On pyrittävä kaikin keinoin välttämään tilannetta, jossa lapsi kokee olevansa ei-toivottu. Pojan kuten tytönkin pitää saada myönteistä vahvistusta omalle sukupuolelleen, Kerkkä sanoo.

– Vielä viisikymmentä vuotta sitten tilanne oli usein toisinpäin. Isät toivoivat poikia, ja tytöt olivat pettymyksiä. Noita lapsuudessa koettuja riittämättömyyden tunteita aikuiset naiset sitten purkavat terapiassa.

Äidille ikioma prinsessaleikki

Ei ole uusi tai yllättävä ajatus, että isä usein toivoo poikaa, ”kalakaveria” ja äiti tyttöä naisten juttuja jakamaan. Lasta ei kuitenkaan saa valjastaa kantamaan omia toiveita ja odotuksia. Lapsi ei ole aikuisen jatke tai näyttelykappale, Kerkkä painottaa.

– Kehottaisin miehiä ja naisia, isiä ja äitejä, toteuttamaan itseään omissa harrastuksissaan. Jos äidillä on kaipuu ihaniin prinsessamekkoihin ja meikkileikkeihin, miksi hän ei voisi pukeutua kauniisti ja käydä kauneushoitolassa? Miehelle taas pitäisi sallia miehiset harrastukset, jos hän sellaisia kaipaa. Ehkäpä nyky-yhteiskunta vaatii miehiltä ja naisilta jo liikaakin samankaltaisuutta, Kerkkä heittää.

– Aikuisessakin asuu leikkivä lapsi, jonka saa vapauttaa tekemällä itselleen mieluisia juttuja.

Lue myös: Kun lapsen sukupuoli on pettymys: 6 askelta selviytymiseen

Kommentit (6)

Itse olen kokenut täysin päin vastoin kuin artikkelissa esiintyvä äiti, kertoessa ympäristölle vauvauutisista ja tulevan pienokaisen sukupuolesta. Pojasta oltiin ylpeitä ja moni pariskunta, jolla itsellään oli ainoastaan tyttöjä vaikutti jopa kateelliselta. Erityisesti miesten mielipiteenä vaikutti olevan, että tuleva isä on onnistunut ja hänestä on mieheksi kun on saanut pojan aikaiseksi. Isovanhemmat taas hieman katkerana väläyttelivät, että ehkä tämä jää ainoaksi pojaksi ja jatkossa saamme ”tyytyä” tyttöihin niinkuin heille on käynyt. Itselle lasten sukupuolella ei ole merkitystä, mutta ymmärrän, että jompaa kumpaa toivoessa on kova paikka kun sukupuoli tuottaa pettymyksen.

Omakohtainen kokemus: ensimmäinen lapsi oli poika (poikaa toivoinkin), syntyi keskosena rv 32. Ajattelin, etten halua enään ikinä toista lasta, koska olin niin pettynyt raskauteen. No mutta sitten iski taas vauvakuume, hieman toivoin tyttöä, koska ajatus oli max. kahdesta lapsesta. Ultrassa selvisi, että on poika myös, noh harmitti kyllä… Mutta tärkeämpää on oikeasti hyvin sujunut raskaus ja terve lapsi! Nyt poika 8kk, ei enään haittaa oikeastaan yhtään.

nyt toivon niin ettei tule uudelleen vauvakuumetta ja tytön kaipuuta. Meinaan jos toinen olisi ollut tyttö niin voisin melkein 100% varmuudella sanoa ettei kolmatta tarvitsisi haaveilla.

Samaistun kirjoittajaan! Minulle oli tärkeää saada tyttö ja kun toinenkin oli tyttö, olin todella onnellinen! Itselläni on kaksi siskoa ja se maailma on minulle tuttu. Kenelläkään ei ole oikeutta tuomita toisen tunteita vääriksi. Toki kannattaa katsoa kenen kanssa tunteistaan juttelee. Voimia ja iloa raskauteen! Uudenlaisesta tilanteesta voi kummuta uudenlaisia, yllättäviäkin hyviä asioita. Jos tunnistaa ja pystyy puhumaan kateuden tunteistaan, on pienempi riski että päästäisi ne valloilleen ja tuhoaisi ihmissuhteitaan niiden vuoksi.

”Ei ole uusi tai yllättävä ajatus, että isä usein toivoo poikaa, ”kalakaveria” ja äiti tyttöä naisten juttuja jakamaan. Lasta ei kuitenkaan saa valjastaa kantamaan omia toiveita ja odotuksia. Lapsi ei ole aikuisen jatke tai näyttelykappale, Kerkkä painottaa.

– Kehottaisin miehiä ja naisia, isiä ja äitejä, toteuttamaan itseään omissa harrastuksissaan.”

Tuohon asti meni ihan ok.

Loppu osasta sen sijaan olen juuri päin vastaista mieltä. Jos meillä ei olisi näin jyrkkää jakoa miesten ja naisten tai poikien ja tyttöjen juttuihin, ei biologinen oletettu sukupuoli näyttelijä noi isoa roolia vauva odotuksesta.

Jos ymmärrettäisiin, että lapset voivat leikkiä kaikkia linkkejä, pukeutua prinsessaksi, potkia palloa, käydä kalassa, laittaa hiuksia, vanhemmatkin voisivat tehdä lasten kanssa sitä mikä heitä kiinnostaa ilman sukupuolirajotteita. Samalla lapsiakin huomaisi, että hänkin voi tehdä mitä haluaa ja olla sellainen kuin on eikä pyrkiä vain miellyttämään ja tekemään sitä mitä aikuiset stereotyyppisesti odottavat.

Kun vanhempi haaveilee lapsesta, joka edustaisi samaa sukupuolta kuin hän itse, on taustalla halu pystyä samaistumaan lapsen maailmaan oman kokemuksen kautta. Tästä tulee vaikeampaa – vaikkei toki mahdotonta – kun lapsi onkin eri sukupuolta. Mielestäni psyko- ja perheterapeutti ei ole tajunnut asian ydintä oikein.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Kokeile Kaksplussan laskureita

X