Traumaattinen synnytys, lapsettomuushoitoja, unettomuutta – Neuvolantädin oma äitiys oli vaikeaa
Traumaattinen synnytys, lapsettomuushoidot ja vuosien valvominen. Kun Maria Järvinen, 43, ymmärsi, että vanhemmuuteen kuuluvat kielteisetkin tunteet, hänestä tuli parempi äiti kolmelle pojalleen – ja parempi terkka toisille äideille.
Se synnytys ei mennyt kuin oppikirjoissa.
Vastavalmistunut terveydenhoitaja Maria Järvinen odotti esikoistaan raskausviikolla 36, kun synnytys alkoi. Raskaus oli sujunut hyvin, eikä Mariaa huolettanut. Sairaalassa Marialle ja hänen miehelleen Aapolle kuitenkin selvisi, että vauva oli perätilassa.
Vauvan voisi synnyttää joko alateitse tai sektiolla, pariskunnalle kerrottiin. Kirjaviisaana alan ammattilaisena Maria halusi yrittää alatiesynnytystä.
Oppikirjoista ahmittu tieto ja kova halu eivät kuitenkaan riittäneet: synnytys ei edennyt. Kun vauvan sydänäänet heikkenivät, lääkäri päätti, että oli tehtävä hätäsektio.
Maria vietiin kiireesti leikkaussaliin ja nukutettiin.
Lue myös: ”Se ei ollutkaan migreeniä” – Aino-vauvan äiti selvisi aivoinfarktista
Alun vauvahuuma ei kestänyt
Tunteet nousevat pintaan vieläkin, 21 vuotta tapahtuman jälkeen, kun Maria muistelee nuorta itseään, joka pelkäsi vauvansa puolesta.
Hätäsektio sujui hyvin, ja pieni poika syntyi terveenä. Maria ei ollut koskaan nähnyt mitään niin kaunista kuin vauvansa. Kaikki ne mielessä etukäteen pyörineet epäilyt ja pelot, ettei kiintymys vauvaan heräisi, tuntuivat turhilta.
Alkuhuuma ei kuitenkaan kestänyt pitkään. Maria sai pahan haavatulehduksen, ja leikkauksesta toipuminen, kuume ja maidonnousu veivät voimat.
Viikon sairaalahoidon jälkeen Maria ja vauva pääsivät kotiin. Vauvan hoitaminen oli ihanaa, mutta väsymys oli valtavaa. Maria oli etukäteen päättänyt olla täydellinen äiti ja antaa vauvalle kaikkensa. Raskausaikana hän oli hehkunut, sillä vauva oli unelmien täyttymys.
– Olin täysin sulkenut pois mielestäni sen, että äidillä voisi olla kielteisiä tunteita. Kun vauva ei ollutkaan tyytyväinen, otin sen todella raskaasti. Ajattelin, että vaikka kaikkeni teen, en osaa. Kun vauva itki vatsavaivoja, minäkin itkin, Maria kertoo.
Mies oli päivät töissä, mutta hoiti vauvaa iltaisin. Marialla oli kuitenkin näkemys siitä, miten vauvaa hoidetaan oikein – ja sen hän kertoi miehelleen.
– Kontrollin tarve ja päteminen olivat huonon itsetuntoni suojaksi otettua kuorta. Sisimmässäni en tiennyt ollenkaan, miten äitinä pitäisi olla. Koulutuksenikaan ei auttanut näihin tunteisiin, sillä äiti on aina äiti.
Maria ei ymmärtänyt, kuinka paljon ongelmat synnytyksessä voivat vaikuttaa varhaiseen vuo-rovaikutukseen vauvan kanssa. Hänelle jäi synnytyksestä pelko, miten elämästä vauvan kanssa selvitään.
– Syyllisyys ja riittämättömyys olivat vakituiset seuralaiseni. Itsetuntoni oli hauras, ja vertailin itseäni muihin äiteihin. Jos joku kurjalla tavalla neuvoi tai kyseenalaisti valintojani, ajattelin heti, että olen huonompi. En tunnistanut ja tiedostanut omia tarpeitani ja tunteitani lainkaan.
Maria pystyi puhumaan väsymyksestään ja vauvanhoidosta miehensä ja äitinsä kanssa. Ulkopuolista apua hän ei osannut pyytää.
– En tajunnut tarvitsevani apua. Sanoin vain, että pärjään kyllä. Se ei ollut teeskentelyä, vaan tapani selviytyä.
Lue myös: Näin äidin synnytysmasennus vaikuttaa vauvaan
Taustalla omat lapsuustraumat
Maria oli pelännyt sitäkin, jäisikö synnytyksestä vauvalle vaurioita. Kun vauva oli kymmenen kuukautta vanha, Maria alkoi rauhoittua. Lapsi oli kehittynyt hyvin.
Vähitellen Maria alkoi tunnustaa itselleen, että äitinä olemiseen liittyy kielteisiäkin tunteita. Hän ymmärsi, että voimakas halu täydelliseen äitiy- teen tuli hänen omasta lapsuudestaan. Hän halusi antaa lapselleen kaiken sen rakkauden, mitä hän tunsi itseltään puuttuneen.
Marian lapsuudenperheessä puitteet olivat olleet kunnossa. Isä oli kuitenkin aina töissä, ja kiireinen äiti huolehti neljästä lapsesta. Kukaan ei tietoisesti haavoittanut toista, mutta kellään ei ollut aikaa kuunnella, mitä Maria ajatteli.
– Menin siinä sivussa muiden mukana, mutta kukaan ei tuntenut minua, eikä tiennyt, mistä haaveilen.
Tuo muisto rakastetuksi tulemisen tarpeesta nousi esiin, kun Maria hoivasi omaa lastaan. Hän ahmi eheytymisoppaita ja haki niistä vastauksia ja keinoja käsitellä tunteitaan.
– Mietin, miten minulle on puhuttu ja miten minua on kohdeltu. Jonkin aikaa tunsin vihaa. Sitten tunne muuttui suruksi siitä, miten omia vanhempiani oli kohdeltu pienenä. Ymmärsin, että he tekivät parhaansa.
– Kun hyväksyin vanhempieni epätäydellisyyden, saatoin tuntea myötätuntoa itseänikin kohtaan. Ymmärsin, että vanhempanakin voi muuttua. Nykyään minulla on hieno suhde vanhempiini.
Ensimmäisen lapsen syntymän jälkeinen aika oli parisuhteellekin hetkittäin rankka. Onneksi Marialla oli mies, joka rakasti, eikä lähtenyt.
– Mieheni näki sisimpääni: unelmani, toiveeni ja myös kipuni. Ja hän hyväksyi minut. Rakkauden suojissa sain parantua.
Lue myös: Täällä pelastetaan lasten henkiä: päivä rapistuvalla Lastenklinikalla
Seitsemän koeputkihedelmöitystä
Esikoisen syntymän jälkeen pariskunta toivoi toista lasta. Sitä ei kuitenkaan kuulunut. Selvisi, että Marian munatorvet olivat menneet tukkoon.
Maria kävi läpi useita inseminaatioita ja seitsemän koeputkihedelmöitystä. Viimeisessä koeputkihedelmöityksessä hänelle tuli kohdunulkoinen raskaus, ja hän menetti toisen munatorvensa.
Asia oli vaikea hyväksyä. Maria mietti, miksi näin kävi juuri hänelle. Lopulta hän päätti miehensä kanssa, että hoidot saavat riittää. He tyytyisivät siihen, että perheessä on yksi lapsi.
– Muuten koko elämä olisi mennyt haikaillessa sellaista, mitä ei voi saada. Päätöksen jälkeen olin paljon tyytyväisempi elämääni.
Hämmästyksekseen Maria tuli kuitenkin raskaaksi ”luomuna” noin puoli vuotta päätöksen jälkeen. Toinen poika syntyi vuonna 2006. Monien pettymysten vuoksi Marian oli aluksi vaikeaa luottaa, että kaikki sujuisi hyvin.
– Mietin, uskallanko heittäytyä raskauteen. Lopulta päätin, että rakastan lasta kohdusta alkaen ja suren sitten, jos jokin menee pieleen.
Toisen pojan syntymän jälkeen perheeseen toivottiin vielä yhtä lasta. Kun vauvaa ei muutamaan vuoteen kuulunut, alkoi ikä tulla vastaan. Maria varasi ajan lääkärille ehkäisyn hankkimista varten.
Paria viikkoa ennen lääkärikäyntiä Maria huomasi olevansa taas raskaana. Olo vaihteli hämmennyksestä riemuun.
Kuopus syntyi 2010, kun Maria oli 37-vuotias. Perheessä oli nyt kolme poikaa kolmelta eri vuosikymmeneltä.
Kolmannen lapsen vauva-ajasta tuli kuitenkin kaikkein vaikein.
Lue myös: Uutta lapsettomuushoidoissa: hoidon kesto lyhenee
Vauvan allergiavaihe oli elämän rankin
Vauvalla todettiin viisikuisena laaja-alaiset suolioireiset allergiat. Lapsi itki kipujaan ja nukkui katkonaisesti. Maria valvoi ja hoiti samalla keskimmäistä taaperoaan. Välillä kuopus ei pystynyt syömään mitään muuta kuin vadelmaa ja kesäkurpitsaa.
Kun Maria aamulla nousi väsymyksestä täristen uuteen päivään, hän listasi mielessään hyviä asioita: Hanasta tulee puhdasta vettä. Mummon mies joutui sotaan, mutta minun mieheni tulee neljältä kotiin.
Valvomista kesti pari vuotta, kunnes allergiat hellittivät lapsen täytettyä kaksi.
– Kuopuksen vauvaikä oli elämäni rankin vaihe. Selvisin takertumalla hyviin asioihin.
Marialle oli suuri lohtu huomata muutos omassa asennoitumisessaan.
– Vauva itkee, koska sen vatsa on kipeä. En ollutkaan epäonnistunut äiti, vaikka en osannut poistaa kipua juuri sillä hetkellä.
Lue myös: Tunnista vauvan allergia ja helpota oireita
”Enää en kontrolloi kaikkea”
Maria uskoo, että hänen parantumisensa pelosta ja ahdistuksesta on ollut avain siihen, että perheessä on nyt rakastavia ihmissuhteita. Marialle rakkaus tarkoittaa yhteyttä, läheisyyttä ja kohtaamista. Ne syntyvät arjen pienistä valinnoista.
– Kyllä minä lapsille edelleen suutun, mutta enää en pode siitä viikkokaupalla syyllisyyttä. Sanon vain, että nyt suutuin ja kerron, minkä takia. Onnellisin olen siitä, että olen osannut luopua kontrollista. En enää ohjaa joka tilannetta ja tasoita lasten polkua kaikessa.
Marian mielestä hyväksyvä katse, lempeä kosketus ja kauniit, rohkaisevat sanat ovat tärkeintä kasvatuksessa. Myös käsitys kurinpidosta on muuttunut. Kun nyt kuusivuotias kuopus rikkoi vahingossa tabletin, Maria halasi lasta ja sanoi, että aikuisillekin sattuu vahinkoja. Esikoinen olisi lapsena saanut toruja.
– Lapselle on kylliksi rangaistusta siinä, että hän ei voi enää pelata tabletilla ja että nyt on säästettävä uuteen laitteeseen. Esikoinen tosin huomauttelee, että häntä kasvatettiin eri tavalla.
Lue myös: Sano nämä 10 asiaa lapsellesi joka päivä
Tv-ohjelmasta syntyi idea
Viime keväänä Maria katseli televisiosta Inhimillistä tekijää. Teemana oli ”äitiyden kielletyt tunteet”. Ohjelmassa kerrotut tarinat toivat 20 vuoden takaiset muistot mieleen. Maria huomasi itkevänsä vielä kerran hätäsektion aiheuttamaa pettymystä.
Kunpa joku olisi osannut neuvoa häntä aikanaan! Maria huomasi pohtivansa, voisiko hän tehdä työssään jotain sellaista, että hänen asiakkaansa eivät kokisi samoja riittämättömyyden tunteita.
Pohdinta konkretisoitui avoimeksi äitiryhmäksi, jonka Maria perusti työpaikalleen Tampereen Olkahisen neuvolaan. Ryhmässä äidit yrittävät ymmärtää, millaisia he todella ovat ja millaisia heidän tarpeensa ja tunteensa ovat. He pohtivat myös suhdetta puolisoon ja lapsiin. Ryhmässä on käsitelty unelmia, toiveita ja voimavarojen lähteitä mutta myös vihaa, syyllisyyttä, häpeää ja pelkoa.
– Olen hämmästynyt siitä, miten avoimia ja rehellisiä äidit ovat. Vertaistuen merkitys on todella suuri. Äideille on tärkeää huomata, että myös muilla on samoja kokemuksia ja tunteita. Silloin omat ajatukset alkavat tuntua normaaleilta.
Maria on tyytyväinen onnistuneeseen kokeiluunsa. Hän on saanut ryhmäläisiltä palautetta, että lähes jokainen on saanut eväitä tunteidensa jäsentelyyn. Myönteinen vaikutus on ulottunut myös äitien ihmissuhteisiin. Keskustelu kotona on lisääntynyt ja riidat vähentyneet. Tänä keväänä alkaakin uusi ryhmä.
Omat äitiyteen liittyvät ongelmat ovat Marialla usein mielessä, mutta nykyään eri syystä.
– Hassua, miten kiitollinen sitä voikaan olla kaikista kokemistaan vaikeuksista! Ne muistuttavat minua siitä, että kaikilla äideillä on epävarmoja hetkiä. Nykyään minun on helppo ymmärtää työssäni väsynyttä äitiä ja antaa toivoa vaikeissa tilanteissa.
Lue myös: Äidin tarina: ”Vaistoni sanoi, että lapsella on Downin syndrooma”
Juttu on julkaistu Kaksplussassa 3/2016.
Jaa oma kokemuksesi