Päivin pitkä tie suurperheen äidiksi: kaksosten menetys ja lapsettomuushoidot
Päivi ja Esa Lehto menettivät kaksoset ja kävivät sen jälkeen vuosia lapsettomuushoidoissa. Yllätys oli suuri, kun Päivi tuli viitisen vuotta sitten raskaaksi ilman mitään hoitoja. Hän uskoo, että keho alkoi toimia, kun lapsuudessa kertyneet tunnelukot oli purettu.
Jo parikymppisenä Päivi Lehto, 41, ajatteli, että lasten saaminen ei tule olemaan helppoa. Oikeastaan hän oli tiennyt sen siitä saakka, kun kuukautiset alkoivat. Ne olivat niukat ja tulivat vain muutaman kerran vuodessa.
Vuonna 2003 Päivillä todettiin monirakkulaiset munasarjat. Niiden oireita ovat muun muassa kuukautisten epäsäännöllisyys tai poisjääminen sekä lapsettomuus. Koska Päivi ja hänen miehensä Esa olivat päättäneet yrittää lasta, lääkäri suositteli Clomifen-lääkityksen aloittamista. Päivistä tuntui, että heidät jätettiin silti oman onnensa nojaan.
– Minulle annettiin tripla-annos normaaliin aloitusannokseen verrattuna, eikä minkäänlaista seurantaa ollut, Päivi muistelee nyt vuosien jälkeen kotonaan Turengissa.
Ensimmäisen lääkekuurin jälkeen Päivi oli kuitenkin raskaana. Hän odotti kaksosia.
– En ollut aiemmin tiedostanut, että minulla on munasarjat. Mutta tuolloin ne olivat tulessa.
– Tein raskauden aikana fyysisesti raskasta työtä kerho-ohjaajana. Oksentelin työmatkalla bussissa, ja kävellessä maha meni jatkuvasti kramppiin. Virtsatulehduksetkin kiusasivat.
”En käsittänyt, mitä tapahtui”
Raskausviikkoja oli takana vain 22, kun supistukset alkoivat.
– En millään lailla käsittänyt, mitä oli tapahtumassa.
Päiville laitettiin sairaalassa tippa supistusten estoon, ja hän jäi viideksi yöksi osastolle.
Raskausviikon 24 alussa, keskiyöllä, lääkäri totesi, että mitään ei ole tehtävissä. Kohdunsuu oli täysin auki. Synnytys alkaisi, mutta vauvoilla ei olisi mahdollisuutta selviytyä.
Päivi kieltäytyi ponnistamasta, koska ajatteli toimivansa lasten parhaaksi. Supistuksia hän ei enää tuntenut, koska oli turta lääkkeistä.
Kaksosista toinen, Elina, menehtyi ennen syntymäänsä. Akseli eli melkein tunnin.
Häntäkään Päivi ei saanut syliinsä elävänä.
Enkelivauvat siunattiin ja tuhkattiin. Vauvojen yhteisen uurnan Päivi ja Esa tekivät itse.
– Kävin ostamassa askarteluliikkeestä pahvilaatikon ja koristelin sen. Uurnan tekeminen oli yksi tapa käsitellä surua.
Edelleen itku pyrkii esille, kun Päivi muistelee 15 vuoden takaisia tapahtumia.
Toivoa papin sanoista
Kaksosten siunaustilaisuudessa sairaalapastori kuiskasi Päiville lohdutuksen sanoja: ”Kyllä te vielä tytön saatte.”
– Papin sanat antoivat toivoa. Kaksosista juuri tyttö kuoli kohdussa. Tunsin jotenkin enemmän menettäneeni tytön kuin pojan.
Surulle jäi tilaa, äitiysvapaata oli 105 päivää. Sinä aikana Päivi kirjoitti kokemuksensa 35-sivuiseksi tarinaksi ja lähetti sen läheisille: mummoille, varamummoille sekä muille sukulaisille ja ystäville.
– Kirjoitin, ettei meistä tarvitse olla huolissaan. Minä ja mieheni voimme ihan hyvin, emme vain jaksa puhua asiasta.
Pariskunta pääsi myös vertaistukiryhmään, jossa oli myös muita lapsensa menettäneitä.
– Se oli hyvä ryhmä, mutta en kokenut menetystä samalla tavalla kuin suurin osa siellä. Ahdistuin, koska menetyksen ympärillä pyöriminen oli niin katkeraa.
Ryhmässä pohdittiin paljon kysymystä, miksi tällaista tapahtui.
– Me taas ajattelimme heti, ettei lastemme kuolema ollut kenenkään syy. Suhtauduimme siihen samalla lailla kuin kaikkeen muuhunkin: jos jotain tapahtuu, sille ei voi mitään. Pitää jatkaa eteenpäin. Siinä suhteessa olemme Esan kanssa ihan samanlaisia, Päivi pohtii.
– Olen nähnyt, mitä katkeruus tekee ihmiselle. Se katkaisee siivet. Onnea ei ole helppo löytää, jos jää miettimään, miksi minulle kävi näin.
Muutaman kerran viikossa Elias ja Topi käyvät päiväkerhossa. Silloin Pilvi saa puuhastella äidin kanssa kahdestaan.
Kesä sairaalassa
Pian enkelivauvojen jälkeen Päivi ja Esa aloittivat uudet hoidot, ja vielä samana vuonna alkoi uusi raskaus.
Olisiko nyt tulossa se papin lupaama tyttö?
Toista raskautta seurattiin tarkasti ennenaikaisuuden riskin sekä supistusten vuoksi. Päivi keskittyi asioihin, jotka toivat hänelle hyvää oloa; hän kävi astangajoogan peruskurssin ja kokeili vyöhyketerapiaa.
Vaikka supistuksia tuli jälleen paljon, Päivi uskalsi huokaista siinä vaiheessa, kun raskausviikko 24 oli ohi, kaksosten syntymäviikko.
32. raskausviikolla supistukset käynnistyivät säännöllisinä ja Päivi otettiin sairaalaan vuodelepoon. Tällä kertaa lepo kesti kauemmin, sillä vauva oli kohdussa jalkatarjonnassa ja lääkärit halusivat varmistaa kaiken päättyvän hyvin.
Sairaalassa Päivi virkkasi kastemekon ja kutoi vaippahousuja hahtuvavillasta. Esa pyöräili Päivin luo joka päivä.
Raskausviikolla 38 tehtiin sektio. Pikkuinen Alina näki päivänvalon. Päivi ja Esa saivat vauvan, joka halusi olla sylissä koko ajan ja huusi kaiket illat.
– Minua ei ahdistanut pitää vauvaa koko ajan sylissäni, koska en ollut halunnut mitään muuta.
Toivoa ja menetystä
Eräs ahdistava ajatus kuitenkin hiiviskeli sinnikkäästi Päivin mielen sopukoissa. Hän pelkäsi, että hänen lapsilukunsa olisi täynnä. Hän oli aina toivonut kolmea lasta. Tässäkö ne nyt olivat – kaksi haudattua ja yksi elävä?
Niin pian kuin lääkäri antoi luvan, pariskunta jatkoi lapsettomuushoitoja. Tuloksetta. Päivi menetti lisää lapsia: tuli keskenmeno, ja sen jälkeen uusia pakastettuja alkioita valui verenä vessanpönttöön.
– Alina kasvoi itkujen keskellä, Päivi muistelee.
Hän ei halunnut peitellä surua pieneltä lapseltaan.
– Aina kun lähdin hakemaan alkiota, sanoin pienelle tyttärelleni, että äiti sitten kertoo, ruvetaanko odottamaan vauvaa. Ja aina jouduin toteamaan, ettei ruvettu tälläkään kertaa.
– Lapsettomuushoidot ovat rankkoja sekä itselle että perheelle, kun toivoa ja menetystä on jatkuvasti rinta rinnan, Päivi kertoo.
Hoitojen aikana Päivin kaularangassa todettiin pullistuma, joka vaikutti kasvoihin: toinen puoli kasvoista meni tunnottomaksi. Päivillä epäiltiin MS-tautia.
Lääkäri totesi lopulta, että kaularangassa on tyrä ja pullistuma. Lääkkeistä ei ollut apua, mutta fysioterapeutti sai vuosia jumissa olleet selkälihakset ja faskiakalvot auki. Kolme käyntikertaa riitti. Hermosärky loppui.
– Sen jälkeen tuntui siltä, että selkä oli aivan tulessa. Ja sitten kuukautiset tulivat luonnostaan.
Sitä ei ollut tapahtunut aikoihin.
– Toki nyt tiedän, että stressi pakkaantuu selkääni. Keho kerää ikävät ja käsittelemättömät asiat. Hormonaalinen toiminta taas vaatii sen, että keho on auki.
Viimeinen hedelmöitetty alkio käytettiin syyslomalla 2012. Silloin Päivi alkoi odottaa Eliasta.
Keho toimii sittenkin
Eliaksen synnytyksessä Päivi ei huolinut kipulääkkeitä.
– Olin koko ajan toivonut, että saisin synnyttää alateitse, koska kaksosista oli jäänyt trauma ja Alinan synnytyksen päätyminen sektioon oli yhdenlainen pettymys.
Kun Elias syntyi, hän huusi sinisenä ensimmäisen tunnin. Hänellä oli keuhkoissaan lapsivettä ja matala happisaturaatio.
– Esa oli varma, että vauva kuolee. Mutta pari tuntia teho-osastolla riitti.
Itku jatkui. Ensimmäiset viikot Elias parkui.
– Hän huusi ihan kaikkea, niin syömistä kuin nukkumistakin. Minulla ei ole kauheasti muistikuvia siitä ajasta, Päivi kertoo.
Kahdeksan kuukauden päästä synnytyksestä kuukautiset alkoivat taas yllättäen itsekseen.
– Mieleeni ei silti juolahtanut, että voisin tulla raskaaksi.
Elokuussa 2014 Päivi teki testin. Kyllä, hän oli raskaana, ilman mitään hoitoja. Topi oli tulossa.
Jo pelkästään kuukautisten tuleminen itsekseen oli tuntunut Päivistä ihmeelliseltä.
– Ajattelin, että viimein kehoni toimii kuten kuuluukin. Kun kuukautisten lisäksi kohtuuni sitten vielä asettui vauva, tuntui siltä kuin ympyrä olisi sulkeutunut ja valoisampi aika olisi alkanut.
Topi syntyi raskausviikolla 33, hyvävointisena ja virkeänä keskosena.
Lapsuuden traumat
Kun hoitojen jälkeen tulee raskaaksi, Päivin mielestä moni ajattelee, ettei lapsettomuutta enää ole.
– Vaikka olen tullut raskaaksi luomustikin, lapsettomuus on minussa edelleen. Se ei katoa minnekään, niin kuin läheisen kuolemakaan ei katoa. Se kokemus jää osaksi elämää.
Samoin ovat jääneet esimerkiksi lapsuuden traumat. Päivi oli haudannut ne mielessään niin syvälle, ettei hän muista elämänsä ensimmäisestä kuudesta elinvuodesta juuri mitään.
– Käsittelemättömien asioiden vuoksi kehossani oli lukkoja, niin tunnetasolla kuin fyysisestikin.
Hän uskoo, että tunnelukot vaikuttivat hormonitoimintaan ja sitä kautta lapsettomuuteen.
Päivi harmittelee sitä, että tunnepuolta ei oteta huomioon lapsettomuushoidoissa. Elämäntilanteesta ei kysellä juuri mitään hoitojen aikana.
– Vaikka minulla oli ihana lääkäri, vastaanotolla keskityttiin siihen, miten saadaan munasolu kypsymään, irtoamaan ja hedelmöittymään ja miten hedelmöittynyt alkio saadaan kiinnittymään kehoon.
Päivi koki, että hänen oma vointinsa oli toissijaista. Siksi hän on kiitollinen, että hän löysi tiensä osaavalle fysioterapeutille.
Nyt Päivi ymmärtää senkin, miksi hänellä oli toisen raskautensa aikana hirveä tarve tehdä hyvältä tuntuvia asioita, kuten joogata.
– Silloin käsittelin lapsuuttani. Vyöhyketerapeutti kertoi näkevänsä minussa traumoja, ja aloin kysellä varhaislapsuudesta äidiltäni. Äitini kertoi muun muassa, että kaksivuotiaana poltin itseni pahasti, kun sain kattilallisen kuumaa keittoa päälleni.
Alitajuntaan suljetut
Keiton kaatuminen ei ollut ainoa lapsuudesta jäänyt käsittelemätön trauma. Kaksosten kuoleman aikaan Päivi näki oudon unen. Unessa oli ahdistava kuva asunnosta, joka oli täynnä lasinsirpaleita. Se oli muistikuva lapsuudesta.
– Äiti kertoi myöhemmin, että olimme kerran tulleet kotiin, kun isä oli laittanut koko kämpän säpäleiksi, Päivi kertoo.
– Isä oli alkoholisti ja diabeetikko. Pahimmat raivokohtaukset tulivat silloin, kun sokerit olivat alhaalla.
Vanhemmat erosivat, kun Päivi oli kuusivuotias. Päivi ja isoveli jäivät asumaan äidin luo. Vaikka perhe jakaantui kahtia, elämä tasaantui. Mutta muistot haudattiin mielen sopukoihin.
Päivi ajattelee, että alitajuntaan suljetut muistot nousivat traumatilanteessa pintaan.
– Kaksosten kuoleman pystyin hyväksymään. Se oli asia, jolle en voinut mitään. Rankempaa oli menneisyyden traumojen käsitteleminen.
Päiviä on auttanut suuresti se, että matkan varrella on tapahtunut paljon hyviäkin asioita.
– Korjaava kokemus kannattelee elämässä pitkälle.
Päivin ja Esan perheen naperot keksivät hauskoja leikkejä isolla pihamaalla. Autossa Elias, Topi ja Pilvi viime kesänä. Elias on nyt 5, Topi täytti juuri 4 ja Pilvi on 1 vuotta ja 11 kuukautta. Alina on 13. Jos kaksoset olisivat saaneet elää, he olisivat täyttäneet alkuvuonna 15.
Huikea kokemus
Onneksi niitä korjaavia kokemuksia on sattunut Päivin eteen useita. Painajaismaista ensisynnytystä sävyttänyt avuttomuuden tunnekin on vaihtunut synnyttämisen riemuun. Topin jälkeen Päivi sai liki pari vuotta sitten vielä Pilvin.
– Kahdessa viimeisessä odotuksessa ja synnytyksessä olen asettunut kehooni. On järjenvastaista, että nyt kun kehoni toimii ja kierto on säännöllinen, lapsilukumme on täynnä.
Viimeiseksi jäänyt synnytys oli sellainen, josta Päivi oli pitkään unelmoinut.
– Pilvin synnytys oli niin huikea kokemus, että siihen oli hyvä päättää. Olin sinut kehoni kanssa, kuuntelin sitä ja annoin mennä. Siedin kivun, koska tiesin, että lopputuloksena on todennäköisesti elävä lapsi, jonka saan syliin. Voimakkaat tuntemukset vievät synnytystä eteenpäin.
Yleensä kivulle annetaan Päivin mielestä liikaa painoarvoa synnytykseen valmistautumisessa. Päivi on saanut kipulääkitystä vain kaksosten synnytyksessä.
– Lääkkeitä en ole myöhemmin halunnut. Olen halunnut olla hereillä, jotta tiedän, mitä minussa tapahtuu. Olen halunnut kuulla, mitä kehoni kertoo. Ja se kyllä osaa kertoa.
Niin hän vakuuttelee myös tuleville äideille, kun hän tekee vapaaehtoistyötä doulana.
Tie vei doulaksi
Doulaksi Päivi ryhtyi vuosi sitten ja on ollut tähän mennessä tukihenkilönä mukana neljässä synnytyksessä.
Omat, karutkin kokemukset synnytyksistä olivat yksi syy siihen, miksi Päivi hakeutui doulaksi. Hänen mielestään kätilöillä ei ole riittävää mahdollisuutta olla synnyttävän äidin tukena.
– Doula on kuin läheinen ystävä, joka kuuntelee, rauhoittaa ja ottaa selvää asioista, Päivi kuvailee.
– Ammattilaisten tieto on hyvin lääketieteellistä. Kätilöt ovat kyllä synnyttäjiä varten, mutta eivät he ole koko ajan salissa, eivätkä he voi tietää, mitä juuri minä synnyttäjänä haluan.
Doulana Päivi toimii välittäjänä: hän pitää huolen siitä, että synnyttäjää kuunnellaan ja hänet pidetään ajan tasalla siitä, mitä tapahtuu. Hän on myös lohtuna vaikeissa tilanteissa.
Kaksosten kuoleman jälkeen Päivi sai lohtua kertomuksista, joita muut synnyttäjät olivat kirjoittaneet ja jättäneet sairaalaan muiden luettaviksi.
– Niistä kertomuksista oli minulle iso apu. Huolimatta siitä, että jokaisella on omanlaisensa elämäntarina, lapsen menetys yhdistää. Muut eivät olleet välttämättä käyneet läpi täsmälleen samoja asioita mutta samoja tunteita kuitenkin, Päivi kertoo.
– Se sai minut ajattelemaan, että ihmisillä olisi paljon annettavaa toisilleen, eikä omia raskaita kokemuksia kannattaisi pitää vain itsellään.
Lue tästä Kaksplussan juttu Päivistä ja Esasta vuodelta 2004!
Jaa oma kokemuksesi