Äidin kolme erilaista synnytystarinaa aikana ennen epiduraalia – synnytystarinakilpailun hopeasija
Joskus synnytys voi olla varsin hulvatonta menoa. Sen todistaa tämän äidin kolme synnytyskokemusta. Kirjoitus sai hopeasijan Kaksplussan synnytystarinakisassa 2022.
Mielestäni omat synnytykseni ovat olleet lähes hullunkurisia.
Synnytykset olivat aikana, jolloin epiduraaleista ei ollut tietoakaan. Täysin luomuna synnytettiin. Isät eivät saaneet olla mukana. Yhdessä hän tosin oli mukana lääkärinä.
1966: 23-vuotias vanha ensisynnyttäjäksi
Sinä vuonna helmikuu viskoi taivaalta räntäsadetta, joka ajoittain vaihtui tiukaksi pakkaseksi. Tien pinnat olivat jäätävän liukkaat. Olin ensimmäistä päivää äitiyslomalla.
Siihen aikaan äitiysloma oli kaksi viikkoa ennen synnytystä ja kaksi kuukautta synnytyksen jälkeen. Ensimmäinen lomapäivän ilta kului kahvitellessa naapurin emännän kanssa. Mieheni luki kotona tenttejään, joita lääketieteellisessä totisesti riitti.
Kotiin tullessani tunsin yht’äkkiä, kuinka housuni kastuivat ja lämmin neste valui pitkin reisiäni. Sen ajan neuvolassa ei juuri valistusta annettu. Riitti, kun torvella kuunneltiin ja tokaistiin, että elossa on.
Seistessani siinä eteisen lattialla jähmettyneenä kuin Lootin vaimo, mieheni sai äkkiherätyksen ja kiljaisi:
– Lapsivesi meni. Nyt on kiire.
– Mihin? Kysyin hölmistyneenä. Kipuja ei ollut, ja tunsin olevani täysin kunnossa vaihdettuani kuivat ylleni.
– No, sairaalaan tietysti ja vähän lujaa, tokaisi tuleva tohtori.
Samalla hän oli jo taksia soittamassa.
Asuinpaikaltamme oli Helsingin Naistenklinikalle matkaa vähän alle parikymmentä kilometriä. Minä olin tyynen rauhallinen. Eihän tässä vielä mitään hätää ole.
Oloani häiritsi vain vieressä jankuttava mies.
Ovi kävi, ja tuleva isä livahti ulos taksia tähyilemään. Kengät olivat kiireessä jääneet eteisen nurkkaan. Tulihan lopulta taksi sekä mieskin varpaat sinisinä hakemaan synnyttäjää.
Köröteltiin kohti Helsinkiä. Minä tunsin voivani paremmin kuin koskaan. Hyvää oloani häiritsi vain vieressä jankuttava mies, joka minuutin välein kysyi, onko supistuksia. Ei ollut. Vointi oli erinomainen.
– Jospa mentäisiin Kätilöopistolle. Se on lähempänä, hätäili isäkokelas.
– Ei mennä, mukavahan tässä on ajella pitempäänkin, kuiskutti kiusaaja minussa.
Puolenyön aikaan oltiin Naistenklinikalla. Huolestunut tuleva isä ei huomannut soittonappia, vaan rynkytti täysillä suljettua lasiovea.
Lopulta tiukannäköinen kätilötäti tuli avaamaan oven. Mieheni tunkeutui samalla ovenavauksella sisään. Otti tärkeän ja kaiken osaavan lääkäri-ilmeen.
– Minä olen lääketieteen kandidaatti! Missä on synnytyshuone?
Vanha kätilö katsoi kerran, katsoi toisenkin ja sanoi verkkaisesti:
– Jos kandidaatti menee nyt ihan rauhassa kotiin lepäämään. Me kyllä täältä ilmoitetaan, kun jotain alkaa tapahtua. Tähän taloon on miehiltä pääsy kielletty, oli kandidaatti tai ei.
Samalla hän ystävällisesti ohjasi innokkaan synnytysavustajan ovesta ulos.
Mainittakoon, että siihen aikaan isät eivät saaneet olla mukana synnytyksissä. Mieheni ei innokkuudestaan huolimatta ollut opiskeluissaan vielä naistentauteja eikä synnytyksiä opiskellut, joten tiellä hän vain olisi ollut auttamishalustaan huolimatta.
Kaikki meni hallitusti. Pahempi kuin synnytys oli mielestäni se vesiperäruiske, josta ei tahtonut tulla mitään.
Olin opiskellut hengitystekniikkaa ja kohdallani se toimi hyvin supistuksien aikana. Kahden tunnin kuluttua oli rakas esikoispoika maailmassa.
Siihen aikaan mitään vierihoitoa ei ollut olemassa. Lapsi kapaloitiin ja kiikutettiin kiireesti pois. Sairaalassa olin nähnyt vain lapsen pään pilkistävän kapalosta, ja kotiin tullessa oli hoidettava koko sätkivä paketti ilman minkäänlaista opastusta.
Sairaskertomuksesta jäi mieleeni punakynällä alleviivattu lause: Vanha ensisynnyttäjä. Näin siihen maailman aikaan, kun olin jo 23-vuotias. Tänään ensisynnyttäjä on lähempänä kolmeakymmentä.
Lue myös: Ensisynnyttäjän tositarina sairaalasta: ”Hävettävin osa elämästäni tapahtui”
1969: ”Mieheni juoksi vastaanotoltaan valkoinen takki hulmuten”
Eletään joulunalusaikaa pikkukaupungissa. Mieheni on ensimmäisessä työpaikassaan valmistumisensa jälkeen. Kaupunginlääkärin virkanimike tuntuu mahtavalta monien opiskeluvuosien jälkeen. Opiskeluajan pikkukaksio on vaihtunut kolmensadan neliön virka-asuntoon, jossa huhuilimme toisiamme.
Terveyskeskuksia ei siihen aikaan ollut. Kaksi lääkäriä piti huolta kaupunkilaisten terveydestä. Lisäksi oli kaupungin sairaala, jossa myös oli lääkärikuntaa.
Työ oli kiireistä. Kaikki aamulla tulleet potilaat otettiin vastaan, ja työpäivä venähti usein pitkäksi.
Olin toista kertaa raskaana. Laskettu aika oli heti joulun jälkeen. Kotona oli kolmen vanha esikoispoika, joka toivoi enemmän uutta traktoria kuin veljeä tai sisarta. Olin yrittänyt valmentaa häntä kaikkien sen ajan oppien mukaan, mutta tuloksetta. Kunnon menopeli voittaa aina itkevän kääryleen.
Aatonaattona taivas viskoi räntää. Joululeipomiset olivat täydessä vauhdissa, kun ensimmäinen supistus tuli pullataikinaa alustaessa. Aika pian tuli toinenkin. Jouluvieraaksi tullut anoppi hätääntyi ja kiirehti sairaalaan lähtöä. Miehenikin juoksi vastaanotoltaan valkoinen takki hulmuten toteamaan, että kyllä nyt on lähdön paikka.
Sairaalaan päästyäni minut ohjattiin odottelemaan supistusten tihenemistä. Ei vaan tapahtunut mitään. Ylilääkäri määräsi kierroksellaan pillerin, jonka pitäisi voimistaa supistuksia. Makoilin siinä tunti toisensa jälkeen jonkin näköisillä paareilla välillä hengitellen, välillä ihmetellen ajan hidasta kulumista.
Lopulta alkoi tapahtua. Supistukset tihenivät ja vihdoin ovesta ilmestyi kätilö sekä mieheni. Yhtä jalkaa he kärräsivät minut synnytyshuoneeseen. Nyt supistukset tuntuivat paljon kivuliaammilta kuin ensimmäisellä kerralla. Olin pyytänyt neuvolakorttiini kieltoa vesiperäruiskeesta. Edellisessä synnytyksessä se oli kivuliaampi kuin koko synnytys. No, sehän kostautui ja pahasti. Joka supistuksella tuli sitä itseään ja runsaasti.
Synnytyksen vauhdittamiseksi ehdotti kätilö kalvojen puhkaisua. Mieheni korosti olevansa ensisijaisesti odottava isä eikä lääkäri. Niinpä kätilö toimenpidettä suunnitellessaan pyysi miestäni hakemaan kaapista tarvittavat instrumentit. Kun hän niitä etsiessään hidasteli, minä aloin sängyn pohjalta kirkumaan:
– Eihän tuo kotonakaan löydä mitään. Onko pakko täälläkin sekoilla?
Tarvikkeet löytyivät, ja toimenpide tehtiin asiallisesti. Pieni ihana poikamme syntyi maailmaan ihmettelemään tätä kaaosta.
Pienen repeämän ompeleminen sujui hyvässä yhteisymmärryksessä kätilön mutustellessa eväitään ja mieheni ommellessa repeämää.
Yö oli vaihtunut jouluaatoksi. Istuimme pieni joulun lapsi sylissämme. Ulkona taivas tiputti hentoja lumihiutaleita. Oli sanomattoman hyvä olla. Lapsi on lahja, suuri lahja.
Lue myös: Mira, 31, kävi synnyttämässä yksin – ”Mies koki itsensä hyödyttömäksi ja neuvola syyllisti”
1971: ”Olin ypöyksin, kun tuli kova tarve ponnistaa”
Huhtikuun aurinko sai jään välkkymään kuin timantteja olisi ripoteltu sinne tänne. Latu oli valmiiksi tehty ja sitä oli helppo hiihtää. Hiihtelin hiljalleen 5-vuotiaan esikoiseni kanssa, joka aika ajoin muisti kysyä:
– Äiti, onko supistuksia?
Liekö isänsä ohjeistanut häntä kotona ennen kun lähdimme hiihtolenkille. Laskettu päivä alkoi olla jo käsillä. Edellinen synnytys oli ollut hieman päälle vuosi sitten.
– Onko rouva kuullut ehkäisystä? kysyi kätilö ensimmäisellä neuvolakäynnillä uudessa kaupungissa, jonne olimme muuttaneet.
– Olen minä, sanoin kainosti hymyillen, lääkärin vaimo.
Olimme toivoneet kolmatta lasta mahdollisemman lyhyellä aikavälillä muistissa kolmivuotiaan mustasukkaisuusdraamat pikkuveljen syntyessä.
Seuraavana aamuna alkoivat supistukset hiljalleen. Mieheni valmistautui töihin lähtöön, minä kiipesin auton etupenkille, kummallakin matkan päämäärä sama sairaala. Anoppi jäi kotiin paimentamaan jälkikasvua.
Avasin varovasti synnytysosaston oven. Vastaan tuleva tiukannäköinen kätilö katsoi pitkään ja kysyi mitä asiaa minulla on.
– Ajattelin tulla synnyttämään, sanoin samalla irvistäen supistuksen kivusta.
Selitykseksi kerrottakoon, että samaiselle osastolle oli edellisellä viikolla tullut pulskan puoleinen lääketieteen kandidaatti päivystämään. Hiljainen hämäläistyttö ei saanut suutaan auki, kun hänet ripeästi jo oli kiikutettu synnytysosastolle. Tästä viisastuneena henkilökunta esitti tämän kysymyksen jokaiselle tulijalle.
Minut todettiin synnyttäjäksi ja aika ripeästi jouduinkin suoraan synnytyshuoneeseen. Lääkäri kävi ja totesi kohdunsuun olevan viisi senttimetriä auki. Ei siis mitään kiirettä vielä. Kätilö pyörähteli aika ajoin luonani tilannetta toteamassa. Minä taas hengittelin oppieni mukaan supistuksen tullessa. Olo oli ihan siedettävä. Sitten alkoi tapahtua.
Mieheni tuli huoneeseen mukanaan pussi papiljotteja ja muutama naistenlehti, joita olin toivonut etukäteen, kun ei vielä voinut arvioida, kauanko tässä menisi. Edellinen synnytys oli vielä tiukasti muistissa. No selvääkin selvempi oli, että nuo nyt olivat varmasti viimeiset kapistukset, joita sillä hetkellä kaipasin.
Havaittuaan lääkärinsilmillään, missä vaiheessa jo oltiin, hän ilmoitti menevänsä kansliaan soittamaan osastolleen, että on loppupäivän synnytyksessä mukana. Kun kätilö näki, että lääkäri on paikalla, arveli hän voivansa kipaista muissa tehtävissä. Samalla ovenavauksella lähti mieheni.
Olin ypöyksin, kun tuli kova tarve ponnistaa. Majesteetillisen hitaasti liukui tyttäremme tähän maailmaan. Siinä minä istuin jalat harallaan, ja jalkojen välissä makasi toiveitteni täyttymys pieni tyttö.
– Ihanaa, se on tyttö, kuului riemuhuuto käytävään. Hetkessä olivat auttajat paikalla ja loppu meni hyvän hoitokäytännön mukaan.
Katri
Jaa oma kokemuksesi