Kaksplussan synnytystarinakilpailun hopeasija: Synnytin vauvani ulkomailla

Raskaus oli mennyt hyvin alkupahoinvointia ja loppuvaiheen jalkapohjan kutinoita lukuun ottamatta. Laskettuun päivään oli enää viikko jäljellä, kun tunsin, että vauvan liikkeet olivat vähentyneet. Menin sairaalaan tarkkailuun ja ajattelin, että kyseessä oli vain pikkupyrähdys. Enpä tiennyt, että sille tielle jäisinkin.

”Pidä mieli avoimena”

Vaikka kaikki näytti sydänmonitorissa olevan hyvin, tämä oli jo toinen kerta, kun olin ollut vauvan vähentyneistä liikkeistä huolissani, joten lääkäri kutsuttiin paikalle. Hän suositteli synnytyksen käynnistämistä. Olin ällikällä lyöty. Ensimmäisen ja ainoan kerran raskauden aikana olisin toivonut suomalaisen lääkärin mielipidettä.
Pyysin toisen lääkärin kantaa. Molemmat lääkärit olivat liikuttavan yksimielisiä käynnistyksen aloittamisesta, joten soitin hätäpuhelun miehelleni töihin. Mies lupasi tuoda jo (luojan kiitos) pakatun matkalaukun sekä ruokkia kissaparan, joka oli kaikessa kiireessä jäänyt ruokkimatta. Minä kun olin olettanut palaavani kotiin parin tunnin sisällä.
Samalla kiitin mielessäni hätäsektion läpikäynyttä ystävääni jonka kultainen ohje synnytykseen oli: pidä mieli avoimena, tapahtuupa mitä tahansa.
Synnytyssuunnitelma meni omassa päässä uusiksi, mutta se ei ollutkaan maailmanloppu.

Hidas käynnistyminen

Käynnistys aloitettiin emättimen pohjukkaan työnnettävän prostaglandiinitabletin avulla. Oli täysikuu, ja minua hoitanut kreikkalainen sairaanhoitaja ilmoitti, että käynnistysten ja synnytysten määrä tuplautuu täysikuun aikana. Samaan hengenvetoon hän myös ilmoitti, ettei hän koskaan synnyttäisi Kreikassa, mutta jos hän olisi suomalainen, hän ilman muuta synnyttäisi Suomessa, eikä missään muualla. Että justiinsa juu!
Kehoni ylireagoi prostaglandiiniin, ja sain hormonin vasta-ainetta aamulla, jotta supistukset loppuisivat. Lepäsin vuorokauden. Seuraavassa tarkastuksessa sveitsiläinen lääkäri ilmoitti, että kohdunsuu oli auennut tarpeeksi ja lapsivedet voitaisiin puhkaista, kunhan vapaa sänky synnytysosastolta löytyisi.
Sänky vapautui noin viiden tunnin kuluttua, ja minä ja ystävällinen nigerialainen kätilö suorastaan ryntäsimme synnytysosastolle – minä vielä omin jaloin. Siellä ihana puolalainen kätilö Elizabeth puhkaisi sikiökalvot. Operaatio olikin tosi nopea ja täysin kivuton, päinvastoin kuin olin etukäteen luullut. Lääkäri laittoi kanyylin käsivarteeni tippaa varten. Oksitosiinia annettaisiin parin tunnin kuluttua. Hän kysyi, haluanko epiduraalia. En halunnut, ainakaan vielä.
Lääkäri totesi, että minulla on varmaankin korkea kipukynnys, sillä käynnistetyssä synnytyksessä kivut ovat yleensä kuulemma suuremmat kuin normaalissa synnytyksessä. Jätin epiduraalivaihtoehdon tarkoituksella auki!

Ihana ilokaasu

Jaloittelin ja istuskelin jumppapallolla parisen tuntia ennen kuin jämähdin sänkyyn lopullisesti. Miehenikin oli saapunut paikalle ja tuntui hermostuneemmalta kuin minä. Elizabethin työvuoro loppui, ja ruoriin astui nuori ghanalainen kätilö Gloria joka antoi minulle oktosiinitipan.
Ghanasta kotoisin oleva mieheni oli ikionnellinen saadessaan puhua äidinkieltään Glorian kanssa. Siinä tilanteessa halusin kuitenkin mieluusti ymmärtää, mitä synnytyssalissa puhuttiin. Muistutuin miestäni siitä, että olin kohta aikeissa synnyttää lapsemme, joten voitaisiinko kieli vaihtaa takaisin englanniksi. Näin tehtiin.
Omaa ja vauvan sydänkäyrää monitoroitiin herkeämättä. Pieniä supistuksia näkyi monitorissa, mutta minä en tuntenut mitään. Olin ihmeissäni, sillä en arvannut, että kipukynnykseni olisi korkea.
Kului tunti, kaksi – ja kuusi. Nukahtelinkin vähän väliä, enkä tuntenut vielä yhtäkään supistusta. Välillä Gloria lähti tauolle ja paikalle tuli englantilainen hoitaja, joka jutuillaan sai minut nauramaan ja jopa unohtamaan hetkeksi, missä olin. Aikamoinen saavutus keskellä synnytystä.
Lopulta kello 3:30 aamulla minut tarkastettiin uudelleen. Kävi ilmi, ettei sikiökalvoa oltu puhkaistu kunnolla. Ei ihme, ettei kunnon supistuksia ollut kuulunut. Hohhoijaa.
Kalvot puhkaistiin heti. Ensimmäiset supistukset alkoivat, ja sain kyytipojaksi ilokaasua. Suoranainen lapsiveden tulva vyöryi synnytyssalin lattialle. Pyytelin ilokaasuhöyryissäni vuolaasti anteeksi sotkua sairaanhoitajilta, jotka tottuneesti pyyhkivät nesteitäni hymyssä suin.

Epiduraali vie kivut

Ilokaasu otti kivuilta terän pois, ja yritin kipujen sijaan keskittyä kaasun hengittämiseen. Noin tunnin kuluttua tosin päätin, että nyt riittää. Suomalaisten kirosanojen lomassa pyysin hoitajilta, että he kutsuisivat anestesialääkärin paikalle. Lääkäri saapuikin, tosin viiveellä, sillä hän oli ollut hätäkeisarinleikkauksessa.
Lääkärin saapuessa paikalle olin jo aikamoisissa ilokaasuhöyryissä ja vakuuttunut siitä, että olin tavannut anestesialääkärin aiemmin. En ollut, hän vain sattui kovasti muistuttamaan yhtä entistä kollegaani.
Hän kosketteli selkärankaani ja hoki: ”Your spine is all higgledy-piggledy.” Suomensin sen mielessäni, että sun selkärankasi on ihan vinksin vonksin. Halusin lisätä, että tai ainakin heikun keikun.
Pienen etsinnän jälkeen oikea kohta selkärangassa epiduraalipiikkia varten löytyi, ja lääke alkoi vaikuttaa nopeasti. Sain säädellä epiduraaliannostuksen määrää pienestä kaukosäätimen tapaisesta kojeesta, mikä tuotti minulle suunnatonta iloa, ehkäpä siksi, että paljon muuta kontrollia minulla ei koko sinä yönä juuri ollut.

Noin neljän tunnin kuluttua supistusten alkamisesta koitti ponnistamisen aika. Glorian työvuoro oli päättymässä, ja hän harmitteli kovasti, ettei näkisi vauvaani, sillä hänen täytyi kiirehtiä kotiin viemään lastaan kouluun. Silloin tilanne toden teolla kolahti ja itku oli lähellä – vauvani oli tosiaan kohta tulossa maailmaan.
Ihana Elizabeth oli tullut taas työvuoroon ja otti ohjat, auttoi minua ponnistamaan ja antoi jos jonkinmoisia mielikuvaharjoitteita. Hän antoi miehellenikin puuhaa, muun muassa otsani pyyhkimistä kostealla pyyhkeellä ja jalkapohjien työntämistä ponnistusta vastaan. Mieheni katseli tapahtumia hetken jalkopäässäkin, mutta tuli pikapikaa suosiolla takaisin pyyhkimään otsaani.

”Eihän vauva voi pudota?”

Ponnistin tunnin, jonka jälkeen lääkärit kolkuttelivat jo ovella, sillä epilepsiastani johtuen minulle oli annettu lupa ponnistaa vain tunnin ajan. Elizabeth oli kuitenkin eri mieltä ja piti tomerasti lääkärit loitolla anoen lisäaikaa, sillä hän oli varma, että saisin vauvan ulos omin avuin.
Ponnistin minkä jaksoin, kaikissa mahdollisissa asennoissa, puolialastomana ja hiki valuen Elizabethin käskyjen mukaan. Olin jo aikaa sitten menettänyt viimeisetkin arvokkuuteni rippeet.
Vauva oli kovaa vauhtia tulossa, ja sain jopa koskea pieniä hiuksia täynnä olevaa päätä. Oloni oli epätodellinen. Porukkaa tuntui pukkaavan huoneeseen koko ajan lisää, ja yksi heistä oli ugandalainen opiskelija, joka kysyi lupaa tulla avustamaan, Taisin ähkäistä supistusten lomassa: “Sure, the more the merrier!”
Elizabethin vastusteluista huolimatta lääkärit ottivat lopulta tilanteen haltuunsa. Hinasin itseni sängyn jalkopäähän, ja jalkani laitettiin jalustimille. Hätäännyin ja kysyin lääkäreiltä, että voiko vauva pudota syntyessään maahan, kun olin niin lähellä sängynreunaa. Lääkärit vakuuttivat, että ei voi.
Yksi imukupin vetäisy ja voilà – vauvani oli syntynyt! Oi sitä onnea ja ihanuutta. Sain verisen pienen nyytin rinnalleni. Vauva parkaisi, ja silloin tuli lopulta minultakin itku.
Pian tämän jälkeen ymmärtäisin, että synnytys oli mennyt hyvin ja että Lontoossa synnyttäminen oli ollut kaikin puolin hieno kokemus ja että olisin valmis nimeämään lapseni kätilön mukaan.
Kohta myös mieheni ottaisi lapsemme syliinsä, vauva punnittaisiin ja pestäisiin. Kohta soittaisin itkua pidätellen äidilleni ja kertoisin, että hänestä on tullut isoäiti. Ja kohta ihana kätilö rullaisi elämäni parhaan aamiaisen huoneeseen. Mutta nyt oli vain tämä hetki, minä ja vauvani.