Synnytystarinat 17.07.2013 Päivitetty 19.04.2022

Synnytyskertomus: kauhun hetkiä synnytyssalissa

Ei saisi koskaan olla liian luottavainen, tuumaan jälkikäteen.

Teksti
Toimitus
Kuvat
SKOY

Ei saisi koskaan olla liian luottavainen, tuumaan jälkikäteen. Varmasti osasyy pahaan olooni jälkikäteen oli se, että niin sinisilmäisesti uskoin suomalaiseen synnytysjärjestelmään ja siihen, että ihmiset ovat inhimillisiä toisilleen vaikeissa tilanteissa. Taisinpa uskoa naisten väliseen solidaarisuuteenkin. Ennen kaikkea uskoin ammatillisuuteen ja ammattietiikkaan. Ei olisi pitänyt, mutta jos olisin ryhtynyt hommaan epäluuloisena, pelokkaana ja uhmaten, ei sekään olisi toiminut.

 

Käteeni laitetaan kanyyli, se kirpaisee ja häiritsee liikkumista. Siirryn sängylle ja hengitän kaasua syvään ja hartaasti ja päässäni humisee. Kaasu saa puheeni puuroutumaan ja olo on kuin pilvessä. En uskalla puhua, koska pelkään sanovani jotain äärimäisen typerää ja silloin tajuan, ettei ilokaasun tehtävä ole viedä kipuja pois tai turruttaa niitä, se vaan estää kaasuttelevaa henkilöä kommunikoimasta tehokkaasti, joten ympärillä olevien ihmisten ei tarvitse kuunnella voihkinaa ja valitusta. Kätevää muita ajatellen! Kätilö sanoo vuoronsa loppuvan. Sisään astuu kätilö numero kolme. Hän kumartuu puoleeni. Tervehtii. Näen punaisena kirkuvan hiuspehkon ja haistan tupankan lemahduksen. Yököttää. Hän sanoo olevansa kiireinen, hän puhuu nopeasti, kävelee nopeasti ja hänen otteensa ovat kovakouraiset. Hänessä ei ole hiukkaakaan lämpöä.

 

Epiduraali helpottaa. Olen väsynyt. Saan alkaa ponnistamaan. Punnerran ja punnerran. Pyydän, että joku nostaisi sänkyni päätyä, mutta kukaan ei reagoi. Olen niin uuvuksissa etten jaksa puhua, huutaa, vaikertaa, pyytää tai vaatia yhtään mitään. Makaan kuin uhri pöydällä ja odotan käskyjä. Kysyn vapisevasti ponnistanko oikein, kun mitään ei tapahdu. Kysymykseni kuitataan kehottamalla vain jatkamaan. Aika on menettänyt merkityksensä, tunnit kuluvat hitaasti. Ponnistan, ponnistan, ponnistan niin, että päässä surisee ja silmät mustuu, pysähdyn vetämään henkeä. Kolme ihmistä huutaa, etten saa hengittää! Nyt pitää vaan ponnistaa. En jaksa selittää näille ammattilaisille, että hengittämättä oleminen pitkiä aikoja ei tee hyvää ihmiselle, vaikka kuikka toki voi olla veden alla hengittämättä jopa 3 minuuttia. Huomioni kiinnittyy siihen, että vatsassani muljahtelee ikävästi. Tiedän kaikkien kokoarvioiden olevan väärässä ja vauvan olevan isompi kuin on ennustettu, mutta ei ensisynnyttäjiä kuunnella. Kysyn ääni käheänä, voisiko välilihan leikata, että mahtuisi ulos paremmin. Punapää-kätilö tiuskaisee, että se on leikattu jo aikaa sitten. Kukaan ei muistanut mainita sitä minulle.

 

Lopulta, puristaessa mieheni kättä tunnottomaksi, saan läähätettyä, ettei vauva tule ulos. Huoneessa on yht’äkkiä monta ihmistä ja vauvaa kiskotaan imukupilla. Kun se putkahtaa lopulta kiskotaan ulos, en jaksa iloita. Tunnen, että minut on piesty ja jätetty ojanpenkalle makaamaan. Ajattelen, etten välitä vaikka vauva olisi kuollut, koska en itsekään taida olla elävien kirjoissa. Kukaan ei muista antaa apgarpisteitä. Hoitaja kysyy toiselta myöhemmin mitkä ne olivat, toinen vastaa, että ”jaa, no, laitetaan nyt yhdeksän”. Mieheni leikkaa napanuoran ja kuiskaa, että verta on lattialla aivan hirveäasti. Olen heikko. Vauva annetaan rintakehälle, mutta käteni ovat niin voimattomat, etten jaksa pidellä vauvaa kunnolla, silmäni painuvat kiini. Rekka kävi varmasi ajamassa päältäni jossain siinä ilokaasun vaiheilla. Mieheni ottaa vauvan, minä pelkään pudottavani hänet. Pääni on turvonnut valtavasti. Turvotusta kestää kaksi päivää, koko sen ajan näytän siltä, kuin olisin nielaissut ilmapallon ja se olisi tunkeutunut pääni sisään. Vauva painoi 600g enemmän kuin on arvioitu. Syntymäpainoksi saadaan 4140g. Itse painoin syntyessäni 2820g.

 

Punapää sanoo, että nyt laitetaan paikat kuntoon. Istukka on ulkona ja välilihaa aletaan ompelemaan. Se sattuu helvetisti. Saan sanottua, ettei puudutusaine ole vielä vaikuttanut, mutta kätilö äyskäisee, että ”tämä värkki on saatava samaan kuntoon kuin se oli aiemminkin”. Puristan mieheni kättä taas kunnes se on sininen. Sattuu. Miksi tämä ihminen satuttaa minua? Hän ei malta odottaa puudustaineen vaikuttavan. Ompelutyönsä lopetettuaan hän päättää alkaa puhdistushommiin ja tarttuu rättiin kuin aikoisi kuurata salin lattian. Hän on lähestulkoon yhtä helläkätinen kuin työmies, joka on päättänyt kuurata betonimyllystänsä kurat pois. Hangata pitää ja voimallisesti. Olen niin henkisesti hajalla tästä käsittelystä, etten uskalla sanoa olevani liian heikko noustakseni suihkuun omin jaloin, vaan yritän mennä sinne, koska kätilö käskee. Silloin tietysti lähestulkoon pyörryn. Joku kaappaa minusta kiinni. Moititaan, että miksi nousen, jos en kerran pysy pystyssä Olen yrittänyt olla hyvä ja reipas synnyttäjä, mutta en osaa tehdä näköjään mitään oikein. Meidät jätetään perheen kesken.

 

”Saamme” odotella puolitoistatuntia salissa. Haluaisin vain pois täältä. Onneksi muistan pyytää perhehuonetta ja onneksi saamme sen. Minua itkettää. Koen olevani hakattu, pahoinpidelty ja uhri. Miksi en puolustanut itseäni? Miksi en vaatinut kätilöä odottamaan, että puudutusaine vaikuttaa? En tiedä. Olen voimaton. Puhun miehelleni, joka ei tiedä miten käsittelisi pahaa kokemustani ja omaa kokemustansa. Hän pitelee vauvaa. Mies oli niin kuin pitikin, suuri henkinen tuki ja aidosti läsnä. Raporttiini kirjoitetaan, ettei äiti juuri vauvaa hoitele, vaan jättää työt isälle. Syyllistävät heti ensimmäisinä päivinä. Kotiinlähtöpäivänä joku kysyy miten voin? En heti osaa vastata. Silloin hoitaja sanoo, että ”sitä minä vaan, että sinun hemoglobiinisi on laskenut kuuteenkymmeneen”. Otatko verta pussissa? En haluaisi, mutta jos en ota, olen liian heikko hoitamaan vauvaa. Teen päätökseni vauvani hyvinvointia ajatellen ja annan tiputtaa itseeni kaksi pussia verta. Teko, josta*perhetuttu mies, jonka äiti on jehovantodistaja, minut ankarasti tuomitsee jälkikäteen. Myöhemmin etsin netistä tietoa verensiirroista. Voiko niistä saada jotenkin huonoa verta? Voinko saada jonkun vereen liittyvän sairauden?

 

Toipuminen kestää kauan. Tunnen syyllisyyttä koko seuraavan vuoden ensiajatuksestani, siitä etten välitä vaikka vauva olisi kuollut. Järkeni sanoo, että minä en tarkoittanut sitä. Tunteeni sanovat, etten rakasta mitään niin paljon kuin poikaani, mutta ei auta, tunnen silti syyllisyyttä. Kirjoitan ylilääkärille kirjeen jossa kerron siitäkin, kuinka kätilö sanomatta sanaakaan tai varoittamatta minua millään tavalla, tunkee molemmat käteni sisääni ja yrittää vetää vauvaa ulos. Kipu saa salamat leiskumaan silmissäni. Saan vastauksen, jossa pahoitellaan huonoa kokemustani, mutta jossa samaan hengenvetoon todetaan, että ensisynnyttäjät usein kokevat imukuppisynnytyksen ikävänä. Että minun syyni, kun koen asiat niin kuin koen. Vannon, etten koskaan synnytä, enää ikinä milloinkaan.

 

Tunnen syvää myötätuntoa kaikkia naisia kohtaan vuosituhansien ajan, jotka ovat kuolleeet synnytyksiin. Minä elän! Ja vauvasta kasvoi ihana, rakastettu poika. Poika sai myöhemmin pikkuveljen, mutta se onkin jo toinen tarina.

 

Kaksplus keräsi talvella 2013 lukijoiden synnytyskertomuksia, ja ne julkaistiin Kaksplus-lehdessä sekä Kaksplus.fi-sivustolla.

Lue myös

Kommentit (1)

Oli sovittu, että minulle tehdään sektio toisen lapsen syntymä-ajankohtana. Oli juhannusaatto vuonna 1984 ja kysyin, että voisinko saada lapseni nimipäivälahjakseni? Silloin oli Paulan päivä!
Lääkärit kokoontuivat ja sitten minulle tultiin ilmoittamaan, että kyllä se käy ja sektio tehtiin juuri sinä päivänä. Se oli elämäni paras nimipäivä.
Tästä pojasta kasvoi aivan ihana ruskeanappisilmäinen poika ja nyt jo mies ja isä. Hänellä on ihana pieni poika, Robin!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Kokeile Kaksplussan laskureita

X