Kun elämän onnellisin hetki muuttui pahimmaksi painajaiseksi: ”Makasin lattialla epätoivoisesti itkien, tietämättä mitä pitäisi tehdä”
”Vauva oli kuin silkkipaperia. Se tärisi, näytti surulliselta ja oli aivan liian keskeneräinen kyetäkseen edes hengittämään omin avuin.” Tämä synnytystarina tuli kolmanneksi Kaksplussan tarinakisassa 2022.
On kerrottu, että synnytys on kaikessa kamaluudessaan elämän hienoimpia hetkiä. Sanottiin, että sen hetken ihmeellisyyden muistaa lopun elämänsä.
Siinä hetkessä kun saa vastasyntyneen syliin unohtuu omat kivut ja muu maailman ympäriltä. Se hetki on niitä elämän suuria ihmeitä, jotka kruunaavat naiseuden ja muokkaavat käsitystä onnellisuudesta ja rakkaudesta.
Tällaiset puheet luovat melko korkeita odotuksia. Niin kävi myös itselleni kunnes elämäni onnellisimmaksi hetkeksi oletettu aika muuttuikin pahimmaksi painajaisekseni.
Lue myös: Kun ennenaikainen synnytyskipu olikin jotain aivan muuta – sektio pelasti 3 lapsen äidin hengen
Jokin oli pahasti vialla
Kasassa oli noin 28 raskausviikkoa, kun huomasin eräänä aamuna ennen töihin lähtöä, jonkun olevan pahasti vialla.
Vatsaani kipristi ja huomasin housujeni tuntuvan märiltä. Otin askeleen kohti vessaa, kun jotain valui housuihini yhä enemmän. Pian ymmärsin kyseessä olevan lapsiveden.
Makasin lattialla epätoivoisesti itkien, tietämättä mitä pitäisi tehdä.
”Älä synny vielä, älä synny, älä synny vielä” oli asia jota toistelin kerta toisensa perään, ikään kuin lapsi olisi kuullut lohduttoman pyyntöni.
Huusin puhelimeen hysteerisesti itkien: ”Nyt se syntyy!”
En muista kuinka kauan yritin puhua vauvalle järkeä. Ehkä muutaman minuutin, kunnes tajusin että nyt pitää ryhdistäytyä ja luoda toimintasuunnitelma. Pitää ajatella järkevästi, rauhoittua ja edetä johdonmukaisesti.
Soitin miehelleni ja huusin puhelimeen hysteerisesti itkien: ”Nyt se syntyy!”
Mies saapui kotiin ja lähdimme kohti sairaalaa.
Sairaalassa lääkäri tarkisti tilanteen ja kertoi, että lapsemme tulee mitä todennäköisimmin syntymään muutaman vuorokauden sisällä.
Samanaikaisesti joukko hoitajia pyöri ympärilläni. Yksi iski kortisonipiikin lapsen keuhkoja vahvistamaan, toinen otti verikokeita, kolmas pisti kanyylia, neljäs teki yhä tutkimusta alapään puolella.
En saanut nousta, en istua, enkä käydä vessassa.
Synnytyskarnevaalit alkavat
Vietin sairaalassa kaksi viikkoa. Päivät kuluivat hyvin samalla kaavalla.
Aamuisin heräsin verikokeiden ottamiseen, iltaisin annettiin napapiikki. Virtsanäytteitä, kanyylin vaihtoa, antibiootteja, supistuksen estopiikkejä, jatkuva pelko vauvan voinnista, sykekäyriä, supistuksia, unettomia öitä, särkylääkkeitä, nousseita tulehdusarvoja, lääkärin tarkistuksia, huolestuneita katseita ja ristiriitaisia ajatuksia: ”Synny jo, älä vaan synny vielä!”
Sitten, eräänä aamuna sykekäyrillä ollessani piirtyi monitoriin toistuvia supistuksia. Vedin hihan ylös ja oikaisin käteni tottuneesti supistusten estopiikille. Hoitaja tuli odotetusti paikalle, mutta vastoin odotuksiani hän ilmoittikin synnytyksen alkaneen.
Synnytyssalissa tilanne oli aluksi niin normaali kuin mahdollista, kunnes vauvan tilanne heikentyi äkillisesti.
Yhtäkkiä huoneessa oli synnytyskarnevaalit. Kiireessä häärääviä ihmisiä, joista jokaisella jokin tärkeä tehtävä edistämään lapsen turvallista syntymää. En ymmärtänyt ympärilläni vallitsevasta kaaoksesta muuta kuin sen, että vauva olisi saatava ulos ja nopeasti.
Viimein vauva saatiin ulos, mutta kun vihdoin sain puolitoistakiloisen vauvan maailmaan, en saanut häntä syliini. En saanut koskea enkä katsella. Vauva kiidätettiin suorinta tietä keskosten teho-osastolle.
Kaikki kävi liian nopeasti
Olisin halunnut juosta perään, auttaa ja lohduttaa vauvaa, mutta puolimatkassa oleva istukka ja tikkaava kätilö estivät aikeeni.
Olin kamalan huolissani vauvasta, halusin lähteä hänen luokseen, mutta yrittäessäni nousta sängystä tajuntani sumeni, kuume nousi ja oksetti. Nukahdin mielessäni pikkuinen vauva, jonka olin vain vilaukselta ehtinyt näkemään.
Vielä samana iltana seisoin keskoskaapin äärellä lastani katsellen.
Olin kuvitellut ensikohtaamisemme erilaiseksi.
Laitoin käteni sisään kaappiin ja kosketin tuota hentoa olentoa ensimmäisen kerran peläten sen rikkoutuvan kosketukseni alla. Kaikki tuntui olevan liikaa, liian paljon ja liian nopeasti. Keskoskaapissa makaava lapsi ei tuntunut omaltani, hetki ei tuntunut oikealta. Ei sen näin pitänyt olla, ei sen näin pitänyt mennä.
Olin kuvitellut ensikohtaamisemme erilaiseksi: syntymän jälkeinen seesteinen onnen ja ilon hetki, helpotuksen tunne, vauva rinnalla, isä onnellisena vieressämme.
Katsellessani lastani, joka makasi letkujen, laitteiden ja piuhojen peitossa en tuntenut helpotusta enkä ollut onnellinen. Olin kauhusta sekaisin, en ollut koskaan ollut niin huolissani enkä ole koskaan pelännyt toisen ihmisen vuoksi niin paljon, kun pelkäsin sillä hetkellä vastasyntyneen lapseni keskoskaapin luona.
Vauva oli niin pieni ja hento, kuin silkkipaperia. Se tärisi, näytti surulliselta ja oli aivan liian keskeneräinen kyetäkseen edes hengittämään omin avuin.
Kaikki tämä aiheutti valtavia pettymyksen tunteita. Olin pettynyt itseeni, ajatuksiini ja omaan kehooni.
Kävin läpi asioita, jotka olisin voinut tehdä toisin tilanteen estämiseksi.
Koin kateutta sairaalan huonetovereita kohtaan, jotka imettivät vastasyntyneitä pienokaisiaan itse pumpatessani maitoa omalle keskoslapselleni.
Koin epäonnistuneeni sekä tuottaneeni pettymyksen miehelleni. Syytin tilanteesta itseäni, jonka seurauksena kävin läpi raskautta ja kaikkia niitä mahdollisia asioita, jotka olisin voinut tehdä toisin tilanteen estämiseksi.
Lue myös: Näin keskosuus vaikuttaa lapsen elämään – vielä aikuisiässäkin
Hiljalleen mielen valtaa myös kiitollisuus
Jälkeenpäin ymmärsin, että kaikki nuo negatiiviset ajatukset olivat tietynlaista itsesuojelua.
Oli helpompi tuudittautua itsesääliin ja syytöksiin kuin kohdata se tosiasia, että lapsemme saattaisi olla vakavasti sairas, kehitysvammainen tai pahimmassa tapauksessa elää vain pienen hetken.
Siirsin pois mielestäni kaikki pahimmat pelkoni ja pidin itseni kiireisenä.
Mitä tahansa tapahtuisikin, olin saanut mahdollisuuden tavata oman lapseni.
Seuraavien päivien kuluessa vietin vauvan luona kaiken mahdollisen aikani. Seurasin monitoreita, tarkkailin happisaturaatiota, vaihdoin vaippoja, pumppasin maitoa, pidin sylissä, hyräilin unilauluja, tutustuin muihin vanhempiin ja samalla aloin hiljalleen tuntemaan myös kiitollisuutta.
Mitä tahansa tapahtuisikin, olin saanut mahdollisuuden tavata oman lapseni, pitää häntä sylissä ja kokea sydäntä suurentavaa rakkautta.
Kiitollisuuden myötä negatiiviset ajatukset alkoivat hiljalleen väistyä. Itsesyytökset alkoivat hellittää ja omanlaisemme sairaala-arki asettumaan uomiinsa.
Hyväksyin sen tosiasian, että ensihetkemme perheenä eivät olleet tarunhohtoisia ja onnentäyteisiä, mutta ne olivat sitäkin merkityksellisempiä.
Kommentit (2)
Näissä jutuissa on tosi usein huolimattomuusvirheitä. Tähänkin jäänyt useaan kertaan sama lause ym. Ennen julkaisua voisi lukea kerran läpi.
Mun mielestä hyvin kirjoitettu! Ja jos jotain kirjoitusvirheitä on, ei haittaa koska rankka on tekstin aihe.
Kaikkea hyvää teille ❤️