Matka toiselta puolelta Suomea kotiin synnyttämään: ”Keho ponnisti, enkä minä voinut muuta”
Harva synnyttäjä haluaa synnytyksen käynnistyessä ryhtyä matkaamaan toiselle puolelle Suomea. Tämä äiti päätti kuitenkin rohkeasti yrittää. Kirjoitus osallistui Kaksplussan synnytystarinakisaan.
Se kevät, kun odotimme esikoistamme, oli aika vauhdikas.
Ensimmäisen raskauskolmanneksen jälkeen saimme tietää mieheni työkomennuksesta toiselle puolelle Suomea. Äitiyslomalle jäädessäni pakkasimme kaiken tarpeellisena pitämämme ja raahasimme ison mahan kera osan omaisuudestamme kakkoskotiin.
Pitkin raskautta kaverit olivat kyselleet, missä aikoisin synnyttää – koti- vai työpaikkakunnalla. Olimme vastanneet, että toivoisimme ehtivämme kotiin.
Juttelin vauvalle moneen otteeseen mahan läpi, että äiti ja isi kovasti toivoisivat, että ilmoitat tulostasi selkeästi. Ettei tarvitse arpoa ja mahdollisesti ajaa montakin väärää hälytystä halki Etelä-Suomen synnytyksen käynnistymisen toivossa.
Selkein signaali, jonka osasin kuvitella, olisi lapsivesien meno – sitten ainakin tiedettäisiin, että parissa päivässä tässä synnytetään. Yritin kovasti tilailla tällaista synnytyksen alkua vauvalta.
Lue myös: ”Vauva syntyi 8 minuuttia sen jälkeen, kun päätin puhelun hätäkeskukseen”
Vauva teki työtä käskettyä
Vauvamme on ilmeisesti yhtä tunnollinen ja aikatauluja rakastava ihminen kuin vanhempansa, sillä pyynnöt kuultiin hienosti.
Koko loppuraskauden minulla oli ollut vahvasti sellainen tunne, ettei pikkuherra pysy vatsan sisäpuolella laskettuun aikaan saakka. En oikein osaa sanoa, mistä tunne johtui, koska satunnaisia rasituksesta johtuvia supistuksia lukuun ottamatta mitään selkeitä merkkejä tällaisesta ei ollut.
Niin siinä kuitenkin kävi, että kuusi päivää ennen laskettua aikaa heräsin yöllä omituiseen tunteeseen. En osannut liittää tuntemusta oikein mihinkään, mutta unenpöpperöiset aivoni tulkitsivat sen pissahädäksi.
Nousin sängystä ja saman tien lattialle sängyn viereen läsähti iso lammikko lapsivettä. Kiitos vauva, eipä jäänyt epäselväksi! Siinä sitten puolisoon tuli aika nopeasti vauhtia, kun tajusi mitä tapahtuu.
Minä siirryin suihkuun valumaan lapsivesiä ja soitin synnärille, mies aloitti moppaamisen. Vettä tuli reilusti ja jonkun aikaa, mutta supistuksia ei vielä tuntunut. Selitin puhelimessa synnytyssairaalaan, että täällä sitä ollaan vielä useamman sadan kilometrin päässä, mutta tullaan kyllä sinne synnyttämään. Saatiin ohjeeksi, että mikäli olo pysyy siedettävänä, niin riittää kun puolilta päivin tullaan näytille.
Mies pakkasi autoon tavaroita meille kaikille kolmelle. Sairaalakassi oli onneksi ollut pakattuna jo pari viikkoa ja jääkaapin oveen kirjoitettuna lista, mitä kaikkea muuta pitää muistaa ottaa mukaan. Sitten siirryin kylppäristä auton etupenkille pyyhepinon päälle. Lapsivettä lorahteli aina silloin tällöin, mutta ei onneksi enää suurempia määriä.
Lue myös: Sari synnytti tien varteen: ”Ihmettelin, mistä vauva oikein tupsahti”
Viimein perillä
Olimme optimistisia parin tunnin ajomatkan suhteen, supistuksia ei vielä tullut ja keskellä yötä tuskin olisi liikennettäkään. Noh, toukokuu yllätti ja heitti matkalle kunnon lumisateen, mikä laski kesärenkailla matkavauhtia huomattavasti.
Poliisitkin soitettiin ajaessa, kun harvoista kohdatuista autoista yksi tuntui ajavan aivan miten sattuu. Lisäksi peuroja meni tien yli moneen otteeseen, lopetettiin laskeminen jossain parin kymmenen paikkeilla.
Lopulta noin 3,5 tuntia myöhemmin olimme viimein perillä. Siinä vaiheessa matkalla alkaneet supistukset olivat jo sellaisia, että oli ihanaa, ettei tarvinnut enää istua paikallaan.
Kotiin päästyä yritimme mennä nukkumaan. Mies ehkä onnistuikin saamaan jonkun tunnin unta, mutta minä torkuin ja hengittelin supistuksia. Siirryin pian olohuoneeseen jumppapallon päälle ja pyysin puolisoa laittamaan minulle tens-laitteen selkään.
Tällä kombolla mentiin aamupäivän ajan: jumppapallo tai etunoja-asento, tens selässä ja kuuma kaurapussi alavatsalla. Liikkuminen, heijaaminen ja hengitykseen keskittyminen auttoi jaksamaan supistuksia.
Yhdentoista jälkeen olo alkoi olla sellainen, että lähdin ihan mielelläni sairaalaan. Auton takapenkillä konttiessani vaihdoin jo hengittelyn synnytyslauluun ja alkoi tuntua, että kenties päästäänkin synnyttämään, eikä jouduta näytillä käymisen jälkeen kääntymään takaisin kotiin.
Tositoimiin
Synnärillä kätilö teki silmämääräisen arvion kunnostani ja ohjasi meidät suoraan synnytyssaliin. Toiveissa oli vesisynnytys ja onneksi ammehuone olikin vapaana. Sisätutkimuksen jälkeen (pari senttiä auki) piti hetki olla käyrillä, mutta onneksi senkin sai tehdä seisten, sitten pääsinkin jo ammeeseen.
Olimme varautuneet, että ensisynnyttäjällä synnytys etenee hitaasti ja salissa voi olla miehellä jopa pitkäveteistä paikoitellen. Eväitä ja ja lukemista oli varattu sen mukaisesti, mutta reppua ei kyllä ehditty raottaakaan.
Supistuksia tuli samaan tahtiin kuin aamusta saakka, muutaman minuutin välein ja nyt jo sen verran kipeitä, että tiimityötä tarvittiin niistä selviämiseen.
Olin kontillani ammeessa ja aina supistuksen tullen lauloin ja mies hieroi selkää sekä valutti suihkulla tulikuumaa vettä päälle. Tällä tyylillä homma eteni hyvin ja itsellä oli koko ajan tunne, että näin tämä syntyy.
Kertaalleen piti nousta ammeesta käyrille, silloin kävelin puolisen tuntia synnytyssalia ympäri kaurapussi vatsalla, mies kulki perässä ja aina supistuksen tullen painoi ja hieroi alaselkää.
”Minähän en vesisynnytystoiveesta luovu”
Viisi tuntia sairaalaan saapumisen jälkeen olin täysin auki ja aloin ponnistaa. Tai oikeastaan tuntui, että keho ponnisti, enkä minä voinut muuta. Siinä vaiheessa apuna oli tunnin verran ollut myös ilokaasu, mutta ponnistusvaiheen edetessä sekin laitettiin pois, jotta sain kunnolla otettua käsillä tukea reisien alta. Tässä vaiheessa synnytys hieman hidastui.
Ponnistin lopulta 1,5 tuntia ja lääkärikin oli jo kutsuttu paikalle, mutta lopulta sain puserrettua pojun maailmaan.
Viimeiset työnnöt puskin ilman supistuksia, kun ne harvenivat harvenemistaan ja pään yllä häälyi uhka kuivalle maalle joutumisesta. Sisuunnuin, että minähän en vesisynnytystoiveesta enää näin loppusuoralla luovu.
Poika syntyi alle seitsemän tunnin sairaalassaolon jälkeen, mutta napanuora kahdesti kaulan ympärillä ja hieman lapsivettä keuhkoissa.
Tästä johtuen hän teki pienen koukkauksen vastasyntyneiden teho-osaston kautta, mutta pääsi onneksi jo neljän tunnin iässä perhehuoneeseen meidän luo. Kotiinkin saatiin lähteä jo alle kahden vuorokauden päästä; me ja pikku-uimari.
Esikoisen äiti
Lue myös: ”Myöhemmin luimme Omakannasta, että vauvamme syntyi elottomana” – pitkä synnytys päättyi sektioon
Kommentit (2)
Minä en olisi ehtinyt sairaalaan kummastakaan, jos olis noin pitkä matka. Esikoinen 4 tuntia ensimmäisestä supistuksesta ja toinen n 5 tuntia. Seuraavassa ei kannata sinnitellä kotona noin pitkään.
Samalla lailla yöllä meni vedet, mutta aamulla oli jo pihalla ensimmäinen ja toinen. Toinen tosin meinasi tulla hissiin synnytyssaliin matkalla, ennen, kuin oli ehditty edes tilannetta katsoa. Kätilö sanoi vaan pidätä :D