Synnytyskertomus: ”Munasarjan repeytymisestä huolimatta lapsemme selvisi”
Kun jouduin leikkaukseen, lääkärit eivät antaneet kovinkaan paljon toivoa muutaman viikon ikäiselle alkiolle.
Kun jouduin leikkaukseen, lääkärit eivät antaneet kovinkaan paljon toivoa muutaman viikon ikäiselle alkiolle.
Minun tarinani esikoisestani pysäyttäisi kenet tahansa äidiksi ensi kertaa tulevan, tai jo kokeneemmankin synnyttäjäkonkarin.
Sain tietää olevani raskaana viikolla 3, tosin sairaalassa. Viikkoa ennen pitkäperjantain aamua mieheni soitti minulle ambulanssin hurjien alavatsakipujen vuoksi, jonka johdosta pyörryin matkalla kaksi kertaa. Lääkärit luonnollisesti epäilivät ensin kohdun ulkoista raskautta, joka myöhemmin osoittautuikin munasarjan repeytymäksi. Verikokeiden yhteydessä lääkäri kuitenkin kertoi minun olevan raskaana, mutta joutuessani leikkaukseen hän ei antanut kovin hyviä selviytymisprosentteja pienelle muutaman viikon vanhalle alkiolle. Todennäköisesti toinen munasarjastani jouduttaisiin poistamaan, joka pienensi lapsensaantimahdollisuuksia entisestään. Olimme yrittäneet lasta 5kk ja olin murtunut kuullessani tämän uutisen.
Leikkauksen jälkeen verikokeiden yhteydessä sain kuitenkin kuulla, että olen edelleen raskaana. Olin onnesta mykkänä, vaikka tiesin jo siinä vaiheessa ettei raskauteni tule olemaan helppo. Koko raskauden ajan kärsin suunnattomista kivuista leikkauksen vuoksi, koska kasvava vauva potki ja myllersi arpea vasten. Kestin kaiken kuitenkin vauvan vuoksi, vaikkakin usein jouduin tukeutumaan lääkärin määräämiin kipulääkkeisiin.
Vihdoin, synnytyksen alettua toivoin sydämeni pohjasta että edes synnytys sujuisi hyvin, koska olin kärsinyt suurista kivuista koko raskauden ajan. Oletin, että synnytyskivut eivät enää tunnu missään kokemani jälkeen. Lähdimme ajoissa synnytyssairaalaan, jossa odotimme supistusvälien tihentyvän. Kuitenkin, synnytys ei edennyt suunnitelmieni mukaan vaan kalvot jouduttiin puhkaisemaan. Lopulta, kun olin avautunut täyteen kymmeneen senttiin pääsin synnytyssaliin. Lapsi ei kuitenkaan ponnistusvaiheessa mahtunut ulos, vaan paikalle jouduttiin kutsumaan lääkäri imukuppeineen siinä vaiheessa kun lapsen sydämenlyönnit heikentyivät vaarallisen alhaisiksi. Minua painettiin ylävatsasta kovin ottein jotta vatsaani saataisiin painetta, joka puolestaan avustaisi yhdessä imukupin kanssa lapsen ulos. Lopulta, kaikkeni antaneena ja suunnattoman kipeänä en saanutkaan yllättäen vauvaani syliini. Kätilö katkaisi napanuoran ja lähti juoksemaan vauvani kanssa johonkin. Huolestuin, mitä ihmettä tapahtuu?? Kuulin hoitajalta, että vauvani ei hengittänyt eikä sydän lyönyt. En voinut uskoa sitä todeksi, huusin lapseni perään ja halusin hänen luo. Tuntui, että jouduin odottamaan ikuisuuden vastausta lapseni kunnosta, vaikka todellisuudessa odotinkin vain viisi minuuttia. Hänet oli viety elvytyshuoneeseen, ja kaikeksi onneksi kaikki kuitenkin kääntyi parhain päin. Lapseni hengitti, sydän löi tasaisesti. Sain hänet syliini ja siitä hetkestä tiesin, että tyttäreni on suoranainen ihme kaiken kokemamme jälkeen.
Kuitenkin, hän oli niellyt lapsivettä ja saanut sitä keuhkoihinsa jonka johdosta tyttäremme joutui olemaan lastenosastolla tarkkailussa. Lääkäri vakuutti, että kaikki tulee olemaan hyvin ja saisimme todennäköisesti lapsemme kotiin jouluksi. Minä sain lähteä päivää aikaisemmin kotiin, koska en osannut levätä sairaalassa. Kävin useasti vuorokauden aikana lapseni luona, lähinnä viemässä rintamaitoa hänelle ja tarkistaakseni että lapsellani on kaikki hyvin.
Sitten koitti jouluaatto, pakkasin kotoa vauvalle vaaleanpunaisen potkupuvun ja raitapaidan mukaan laukkuun toppahaalareineen. Turvakaukalon olimme ostaneet uutena lastentarvikeliikkeestä. Minä meikkasin pitkästä aikaa kerrankin tällaisen hetken kunniaksi, saisimme vauvan kotiin ja olihan sentään jouluaatto.
Päästyämme sairaalaan huomasimme sairaalan aulassa mieskuoron laulamassa joululauluja, josta tuli itselleni lämmin ja onnellinen olo. Tuli tunne, että kaikki kääntyy kuitenkin lopulta parhain päin ja kohta olisimme vauvan kanssa kotona viettämässä ensimmäistä yhteistä joulua.
Lääkäri kertoi lastenosastolle saavuttuamme, että tyttärellämme on tulehdusarvot nousseet, korkea kuume ja keuhkoissa näkyi röntgenkuvissa vielä tummumaa (lapsivettä oli jäänyt vielä jonkin verran keuhkoihin) emmekä saisi lastamme ainakaan vielä sen vuorokauden aikana kotiin. Silloin romahdin. Koko raskausajan olin kestänyt kaiken kuin nainen, synnytyksestä puhumattakaan saati mieheni kärsivällisyydestä ja tuesta huolimatta. Silloin itkin ja annoin vaan kaiken tulla ulos. Tiesin, ettei lääkäri sellaista kertoisi tahalleen, vaan oli aidosti huolissaan vauvastamme ja halusi pitää hänet vielä ainakin vuorokauden tarkkailtavana. Huoneeseemme tuli pariskunta toivottamaan hyvää joulua, en pystynyt puhumaan. Katsoin miestäni, joka kertoi uutiset tälle pariskunnalle. He olivat pahoillaan ja jäivät tuijottamaan kun itkin, vaikka pyysin heitä jättämään meidät rauhaan. Suututti.
Laitettuani tonttulakin tyttärellemme, toivotettuamme hyvää joulua ja annettuamme suukon, lähdimme tyhjin turvakaukaloin kotiin. Sairaalan aulassa oli vielä mieskuoro, joka juuri aloitti laulamaan ”Heinillä härkien kaukalon, nukkuu lapsi viaton”.
Irrotin turvakaukalosta otteen ja romahdin uudestaan, sydämeni oli palasina. Yritin pitää itseäni kasassa kaikin mahdollisin keinoin, jotteivät ihmiset tuijottaisi ja ihmettelisi. Laulu oli niin koskettava ja toisaalta surullinen ison mieskuoron laulamana.
Joulupäivänä menimme puolenpäivän jälkeen hakemaan vauvaamme, kaikki oli onneksi hyvin ja saimme hänet vihdoin kotiin. Tyttäremme siis syntyi 21. joulukuuta 2009 klo. 4.41 ja painoi 3470g ollessaan 49cm pitkä.
Sen jälkeen joka joulu kuullessani tuon kappaleen, tulen surulliseksi enkä pysty kuuntelemaan laulua loppuun koskaan. Mieluummin vaihdan kanavaa tai suljen korvani.
Olen miettinyt myöhemmin pitkään kokemaani, mutta siitä huolimatta sain toisen lapseni 2012 helmikuussa Runebergin päivänä. Raskaus ja synnytys oli normaali ja nopea, se tavallinen tylsä tarina.
Kaksplus keräsi talvella 2013 lukijoiden synnytyskertomuksia, ja ne julkaistiin Kaksplus-lehdessä sekä Kaksplus.fi-sivustolla.
Jaa oma kokemuksesi