Synnytystarinakisan voittaja: ”Sairaalassa minusta tuli ’julkkis’ – se, joka mursi molemmat kädet ennen synnytystä”

Jaana kaatui vain päiviä ennen laskettua aikaa. Synnytysreissu sairaalaan alkoi ranneleikkauksella, jossa käsikirurgit varautuivat kiireelliseen sektioon. Kertomus voitti Kaksplussan synnytystarinakisan.

Teksti Toimitus
Kuvat iStock
Pyöräilevä äiti kirjoittaa turmastaan sekä onnesta onnettomuuden jälkeen.

Kuusi päivää ennen esikoistyttäremme laskettua aikaa aloin olla väsynyt raskauteen ja kuulostelin oloani jatkuvasti. Käveleminen sattui jokaisen askeleen hakatessa rakkoani, vaikka vatsani ei edes ollut erityisen suuri.

Tuona syyskuisena aamuna olin niin väsynyt, että lojuin vain sohvalla katsoen Frendejä Netflixistä, kunnes yhtäkkiä tajusin myöhästyväni loppuraskauden kätilötapaamisesta. Aloin kiireen vilkkaa pukeutua ja päätin jouduttaa matkaa pyöräilemällä lyhyen matkan metropysäkille.

Ajankulua stressaten solautin isohkon käsilaukkuni kiireesti pyöränsarveen ja lähdin hitaasti polkemaan asemaa kohti. Kääntyessäni pihakadulta päätielle käsilaukkuni pitkänä roikkuva remmi osui pyörän pinnoihin ja kuin hidastetussa elokuvassa, huomasin kaatuvani voimatta asialle mitään. Kaaduin kädet edellä asfalttiin.

Edelleen myöhästymistä murehtien ja kaatumisesta nolona koetin nousta ylös kun tajusin, etten pysty laskemaan painoa käsilleni. Joku pysähtyi viereeni, aloin mennä paniikkiin. Miesääni kysyi olenko kunnossa. Kipu tunkeutui tajuntaani, aloin itkeä ja hyperventiloida. Paikalle pysähtyi useampikin auttaja, mutta en muista heistä ketään.

Muistan kurkussani korventavan itkun, huolen vauvasta ja kivun. Muistan, miten joku auttoi minua soittamaan miehelleni ja joku toinen soitti paikalle ambulanssin. Muistan, miten ambulanssimiehet auttoivat minut kyytiin ja lastoittivat katkenneet ranteeni ja käskivät minua hengittämään normaalisti.

Tuplaranneleikkauksessa tarkistettiin, etten vielä synnytä

Sairaalassa minusta tuli henkilökunnan keskuudessa nopeasti “julkkis” – se huono-onninen äiti, jonka molemmat ranteet olivat murtuneet vain muutamia päiviä ennen laskettua aikaa. Vauvalla tuntui olevan kaikki hyvin sillä en ollut kaatunut vatsalleni, vaan olin ottanut iskun vastaan käsilläni.

Olin kuitenkin haaste useiden osastojen lääkäreille ja hoitajille, sillä useat lääkkeet eivät sovi raskaanaoleville ja raskausvatsani kanssa en pystynyt tekemään juuri mitään itse. Heidän (ja minun!) onnekseen mieheni pysyi herkeämättä vierelläni sairaalassa.

Kaksi päivää kaatumiseni jälkeen pääsin leikattavaksi, sillä hoitavan lääkärin mukaan leikkaus nopeuttaisi käsieni parantumista. Kyseistä ranneleikkausta ei kuitenkaan kuulemma koskaan tehdä paikallispuudutuksessa, mutta koska raskauden takia nukutus ei ollut mahdollinen, molemmat ranteeni operoitaisiin hereillä ollessani.

Synnytys voisi alkaa hetkenä minä hyvänsä.

Vielä juuri ennen leikkauksen alkamista lääkäri kutsui paikalle kätilön tarkistamaan, ettei synnytys ole käynnistynyt. Kätilön mukaan kohdunsuu oli pari senttiä auki, eli synnytys ei ollut aktiivisesti käynnissä, mutta voisi alkaa periaatteessa hetkenä minä hyvänsä.

Kirurgit varautuivat kiireelliseen sektioon, mutta leikkaus aloitettiin muuten suunnitelman mukaan. Makasin yhteensä kuusi tuntia leikkauspöydällä selälläni, kun käsiä leikattiin verhon takana.

Hoitaja pysyi vierelläni koko ajan ja rauhoitteli, kun pelästyin leikkauksesta kuuluvia ääniä tai (minun mielestäni) kirurgien paniikinomaisia huudahduksia. Operaatio meni hyvin, mutta aloin olla sekä henkisesti että fyysisesti aivan loppu.

Paha pyörätapaturma, ranneleikkaukset ja synnytys tapahtuivat aivan peräjälkeen.

Paha pyörätapaturma, ranneleikkaukset ja synnytys tapahtuivat aivan peräjälkeen.

Lauantai-iltana, vajaa vuorokausi leikkauksen jälkeen, aloin tuntea supistuksia katsoessamme TV:tä sairaalassa. Minut siirrettiin ortopediselta naistentautien osastolle. Itkin mukavalle kätilölle etten jaksa synnyttää vielä: en ollut nukkunut useaan päivään, molemmat käteni olivat kipsissä ja olin edelleen kovissa kivuissa.

Minulle annettiin synnytystä hidastavia ja supistukset (mahdollisesti) keskeyttäviä lääkkeitä, jotta saisin nukkua edes hieman. Puolison ei normaalisti olisi annettu jäädä yöksi raskaanaolevien osastolle, mutta hoitavat kätilöt katsoivat tilannettani onneksi sormien läpi ja toivat miehelleni patjan huoneeni lattialle.

Itkin jälleen – helpotuksesta, että mieheni sai jäädä tuekseni.

Se siitä sairaalakassista

Sunnuntaiaamuna oloni oli hieman kohentunut: olin nukkunut ruhtinaallisesti viitisen tuntia ja kipu alkoi hieman hellittää. Ortopedi tuli luokseni aamulla ja sanoi, että ranteet tarvitsevat nyt vain aikaa parantua, joten voisin lähteä kotiin lepäämään.

Vain noin vartti lääkärin käynnistä tunsin supistusten alkavan jälleen, joten päätimme mieheni kanssa odotella lounasaikaan ennen kotiinlähtöä. Aamupäivän edetessä supistukset voimistuivat hiljalleen. Lounastarjoilun jälkeen pyysin kätilön paikalle, koska kipu alkoi tuntua kovempana.

Aloimme haudata haaveet kotiinlähdöstä.

Kätilön tutkiessa minua mietin, kuinka useita viikkoja sitten pakkaamani sairaalakassi odotti edelleen kotona eteisessä. Kohdunsuu oli 3–4 senttiä auki ja minut ohjattiin synnytyssaliin. Se siitä kassista.

Olin toivonut luomusynnytystä, mutta nyt päässäni oli vain yksi sana.

Synnytyksessä avustava kätilöni saapui paikalle ja kysyi synnytystoiveistani. Aiemmin olin toivonut mahdollisimman luonnonmukaista synnytystä, mahdollisesti vedessä, mutta nyt päässäni oli vain yksi sana – epiduraali. Kerroin kätilölle etten uskonut jaksavani synnytystä ilman epiduraalia, hän hymyili ymmärtäväisesti ja kutsui anestesialääkärin paikalle pikimmiten.

Sain todennäköisesti säälistä epiduraalini todella nopeasti. Kipsien kanssa minulla ei ollut asiaa ammeeseen, ja epiduraalin jälkeen en juurikaan uskaltanut liikkua, koska jalkojen mahdollisesti pettäessä en pystyisi tukemaan itseäni käsilläni. Epiduraali toi myös välittömästi tarvitsemani hengähdystauon neljä päivää enemmän ja vähemmän jatkuneiden kipujen ja huonosti nukuttujen öiden jälkeen.

Muistan, miten tunsin supistukset vaimeina kumahteluina sisälläni, mutta kipu oli poissa. Nukahdin synnytyspöydälle ylistäen epiduraalin olemassaoloa.

En voinut pitää vastasyntyneestäni kiinni

Torkuttuani pari tuntia aloin tuntea asioiden etenevän. Kätilö tarkisti tilanteen ja varmisti, että olin hyvin vähää vaille 10 senttiä auki. Kun vauva alkoi laskeutua synnytyskanavaan ja epiduraalin voima alkoi vähitellen hiipua, aloin alitajuisesti säästellä voimiani.

Kun elokuvissa naiset karjuvat supistusten tuottamaa kipua, itse olin äänetön ja koetin vain keskittyä jaksamaan. Kuiskasin miehelleni, kun halusin vettä, muuten olin hiljaa ja ponnistin hampaat irvessä. En pystynyt juurikaan tukemaan käsilläni, sillä molemmat käteni olivat kipsissä, mutta makailin hieman kyljelläni ja tukeuduin sänkyyn.

Rakas mustatukkainen tyttäremme syntyi kahdella ponnistuksella.

Kätilöni kannusti minua jaksamaan ja onnekseni synnytys eteni hyvää vauhtia. Vain muutamaa tuntia myöhemmin, kello 22.40 rakas pieni mustatukkainen tyttäremme syntyi kahdella ponnistuksella. Kätilö nosti hänet rinnalleni, mutta en käsieni vuoksi pystynyt pitämään hänestä kiinni, joten mieheni tuki vauvaa ja minua.

Olin niin väsynyt, mutta samalla helpottunut, että synnytys oli ohi ja että tyttöni syntyi terveenä.

Useita viikkoja vauvan syntymän jälkeen podin huonoa omaatuntoa onnettomuudestani. Syyttelin itseäni jatkuvasti ja pelkäsin, että lääkärien vakuutteluista huolimatta tyttärestäni löytyisi jokin “vika” pyöräilyonnettomuudestani johtuen. Ystävien empaattiseksi tarkoitetut kauhistelut saivat minut joka kerta ruoskimaan itseäni enemmän tapahtuneesta.

Vasta paljon myöhemmin ymmärsin, että suureksi osaksi pelkoni, suruni ja pettymykseni johtuivat suurelta osin siitä massiivisesta univajeesta ja traumasta, josta kehoni oli edelleen selviytymässä.

Kamalasta onnettomuudesta huolimatta olin onnistunut tuomaan maailmaan kauneimman mahdollisen pienen tytön täysin terveenä ja kaikesta tapahtuneesta autuaan tietämättömänä. Olin onnistunut suojelemaan lastani ensimmäisen kerran jo hieman ennen hänen syntymäänsä.

Jaana

Lue myös:

Synnytystarinakilpailun hopeasija: ”Ja niin mentiin nyrkki ahterissa sairaalaan saakka”

Puskin syntymäpäivänäni kaksosia, kun lääkärit katosivat

Kommentit

1 kommenttia
Avatar

Kaksi lasta synnyttäneenä ja juuri käteni katkaisseena itkin puolestasi. Onni onnettomuudessa, että vauva oli kunnossa ja kädet paranevat. Hyvä äiti sinusta tulee, suojelit lasta käsiesi kustannuksella.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä