Tositarina: ”Vauvani pelastui, koska äidinvaisto kertoi, että sikiö tarvitsi apua”
Riina tunsi kuukautta ennen laskettua aikaa, ettei vauva liiku normaalisti. Koska hän sai heti apua neuvolasta, vauva pelastui.
Helsinkiläisen Riina Heiskasen, 34, tositarina vahvistaa sitä ajatusta, että raskaana olevan äidin kannattaa kuunnella tarkasti tuntemuksiaan. Riinalla tämä pelasti hänen vauvansa hengen.
Riina istui kahdeksan vuotta sitten lääkärin vastaanottohuoneessa ja katsoi pysähtynyttä ultrakuvaa. Jostain kaukaa kuuluivat lääkärin sanat: ”Sydänääniä ei löydy”. Se oli kauhein lause, jonka ensimmäistä lastaan odottava Riina olisi koskaan voinut kuvitella kuulevansa.
– En ollut osannut varautua siihen, että sydänääniä ei kuuluisikaan. Uskoin, että raskaus oli edennyt jo kolmannelle kuulle ja olin ehtinyt valmistautua lapsen syntymään, Riina muistelee.
Raskauden keskeytyminen oli ensimmäistä lastaan odottavalle Riinalle kova järkytys. Kului muutama vuosi ennen kuin hän yritti lasta uudelleen. Puolisokin ehti vaihtua matkalla.
Uuden kumppanin kanssa toivottu raskaus lähti nopeasti käyntiin, ja pian Riina huomasi odottavansa hermostuneena vauvan sydänääniä.
Näin pidät raskausajan turhat pelot kurissa
– Tällä kertaa olin tietoisempi siitä, että kaikki ei aina menekään hyvin. Vasta kun pääsin kolmen kuukauden rajapyykin ohi ja kuulin vauvan sydänäänet ensimmäisen kerran, keskenmenon aiheuttamat pelot hävisivät. Ne olivat elämäni merkityksellisimmät äänet, tu-tum, tu-tum.
Vauvan liikkeiden tarkkailu tärkeää
Riina tunsi vauvan liikkeet hyvin koko odotuksen ajan ja hänellä oli raskauden alusta lähtien voimakas yhteys vauvaan. Kun liikkeet loppuivat kuukautta ennen laskettua aikaa, hän tiesi heti, että jotain oli vialla.
– Meillä sattui onneksi olemaan neuvola-aika juuri tuolloin. Minut lähetettiin sieltä suoraan synnytyssairaalaan, jossa synnytys käynnistettiin heti. Vauva ei saanut kunnolla ravintoa ja happea, eikä siinä vaiheessa tiedetty, miten pitkään hapenpuute oli kestänyt.
Pitkän synnytyksen aikana sydänäänet alkoivat heikentyä, ja lopulta vauva syntyi hätäsektiolla. Pieni poika, Milko, mahtui synnyttyään isänsä kämmenelle.
– En ehtinyt pelätä synnytystä, koska kaikki kävi niin nopeasti. Mietin vain vauvaa ja hänen selviämistään ja omat pelkoni jäivät taka-alalle. Minulla oli kaikesta huolimatta vahva usko siihen, että kaikki tulisi päättymään hyvin. Olen vasta jälkikäteen tajunnut, miten pienestä kaikki oli lopulta kiinni.
Riina haluaa muistuttaa odottavia äitejä liikehälytyksen tärkeydestä.
– Rohkaisisin odottavia äitejä tarkkailemaan vauvansa liikkeitä ja luottamaan omiin tuntemuksiinsa. Oman kehonsa tunteva äiti useimmiten huomaa, jos kaikki ei ole kohdallaan. Pelastin liikkeitä tarkkailemalla pienen poikani hengen, Riina toteaa.
Uusi raskaus olisi mahdollinen
Rankoista kokemuksista huolimatta Riina uskaltaisi tulla uudestaan raskaaksi.
– Koen, että raskauteni oli kaikesta huolimatta positiivinen kokemus, sillä sen lopputuloksena syntyi uusi, ihana lapsi tähän maailmaan. Se on kaikkein tärkeintä. Jos tulisin uudelleen raskaaksi, reagoisin varmasti herkästi vauvan liikkeisiin ja tarkkailisin niitä. Antaisin silti asioiden mennä omalla painollaan ja pyrkisin elämään hetkessä omia rajojani kuunnellen.
Nyt Milko on 4-vuotias, terve ja suloinen poika. Hän muistuttaa Riinaa päivittäin siitä, että kaikelle on tarkoituksensa.
– Näin ennen raskaaksi tuloani unen, jossa sain hyvin pienikokoisen pojan. Elämäni onnellisin hetki oli, kun lapsi asetettiin syntymän jälkeen rinnalleni. Hän oli täysin valmis, pieni ihminen ja tuntui heti hyvin tutulta. Hän oli kuin sinnikäs pikkutiikeri. Uskon, että Milkon kuuluikin tulla juuri noin dramaattisesti tähän maailmaan.
Lue myös:
Vauvan kohtukuoleman kokenut isä: ”Haudalla pyydän pojalta anteeksi”
Kommentit (1)
Omalla kohdallani äidinvaistot kyllä toimivat, ehkä vähän katkerana otan jopa tällaiset kommentit äitejä syyllistävänä. Kyllähän sitä on tullut yritettyä oman lapsen vuoksi, mutta harvemmin terkkaa tai lääkäriä on kiinnostanut kuunnella tai edes tutkia.
Viisi lasta olen synnyttänyt, yksi heistä kuoli koska edes neuvolalääkäri ei tajunnut että mitään on pielessä. Kaikki muka ”ok”, vaikka sairaalassa sitten huomattiin että eipäs ole. Kun menin äitipolille, siellä lääkäri hoksasi mistä on kyse mutta mitään ei enää ollut tehtävissä.
Lisäksi kahdella lapsista ollut sama, hengenvaarallinen tulehdus keuhkoissa syntyessään, lähinnä yliaikaisuudesta ja sen myötä lapsiveteen kakkaamisen seurauksena, mutta kummallakaan kerralla ei minua otettu tosissaan.
Toinen näistä lapsista oli niin iso, että minulle tuli symfyysin diastaasi, eli ns. lantio ei pysynyt kasassa. Kätilö sanoi että oli iso tuuri ettei lapsi vahingoittunut.
Tästäkin olin etukäteen useamman kerran sanonut, että lapsi on selvästi iso, mutta yliajalle antoivat mennä 2 viikkoa.
On aika kamala olo, kun se oma lapsi on niin lähellä, tietää että jotain on pielessä, mutta itse ei voi asialle tehdä paljoakaan ja lääkärit pitävät vaan turhasta hätäilijänä. Kertaakaan en ole turhasta hätäillyt.
Yksikään raskauksistani tai synnytyksistäni ei ole mennyt ns. oppikirjan mukaan, mutta tiukasti siitä terkat ja lääkärit pitävät kiinni, että kaikki menee muka niin ja äiti hiljaa kun ei mistään mitään tiedä.