Lapsen kehitys 02.09.2015 Päivitetty 31.10.2022

Elina Tanskanen: ”Ovatko lapset muovailuvahaa?”

”Ennen ensimmäisen lapseni syntymää kuvittelin, että vanhemmilla on vallassaan, millaisia heidän lapsistaan tulee. Huomasin pian olleeni väärässä.” Lue Kaksplussan kolumnistin Elina Tanskasen pohdinta siitä, kuinka paljon lastaan voi muokata.

Teksti
Elina Tanskanen
Kuvat
Colourbox

Menneet virheet on helppo tunnustaa: kun ensimmäinen lapseni syntyi, tarkkailin paljon muita lapsia, samanikäisiä ja vanhempia. Nähdessäni esimerkillisiä pilttejä ajattelin, että lapsestani kasvaisi samanlainen. Kun todistin epäsuotavaa käytöstä, vannoin, ettei lapseni koskaan pelleilisi sillä tavalla.

Toisin sanoen kuvittelin, että vanhemmilla on vallassaan, millainen heidän lapsestaan tulee – ikään kuin jälkikasvu olisi muovailuvahaa, josta voisi sitten muokata mieleisensä teoksen.

Antakaa kun selitän. Olin opiskellut yhteiskuntatieteitä ja logoterapiaa, joten uskoin ympäristön vaikuttavan kaikista eniten siihen, millaisia meistä tulee. Viittasin kintaalla geeneille ja aivojen rakenteille sun muulle biologiselle hömpötykselle.

Huomasin olevani väärässä.

Ensimmäisen opetuksen sain niihin aikoihin, kun esikoiseni olisi voinut alkaa syödä samaa mitä mekin. Olemme mieheni kanssa kumpikin ruokaintoilijoita – sellaisissa kasvuolosuhteissa luulisi tenavankin alkavan aterioida ennakkoluulottomasti. Siksi hämmennyin ja turhauduin, kun esikoiseni osoittautui niin sanotusti valikoivaksi ruokailijaksi. Ei sillä, etteikö häntä olisi yritetty muovailla: kaikkea paitsi pakkosyöttöä on kokeiltu.

Itsesyytökset nirson lapsen kasvattamisesta helpottivat, kun meille syntyi toinen lapsi, joka varttuessaan alkoi syödä kaikkea parsakaalista mätiin ja maustamattomaan rahkaan. Vannon, ettei lasten syntymien välissä ollut tapahtunut niin isoa muutosta, että sillä voisi selittää heidän lukuisia eroavaisuuksiaan, myöskään sukupuoliyleistyksiä en kelpuuttanut selittäjäksi. Ei ole auttanut kuin todeta itsestäänselvyys: lapset ovat erilaisia.

Vaikka jokainen meistä syntyy tähän maailmaan omanlaisenaan, hanskoja ei silti voi lyödä tiskiin. Nykytutkimuksen ansiosta tiedetään huomattavasti enemmän siitä, miten kiehtovasti perimä ja ympäristö vaikuttavat toisiinsa. Epigenetiikka on uusi tieteenala, jossa geenien ja kasvatuksen välistä suhdetta selitetään – pahoittelut mutkien oikomisesta – siten, että geenit ovat kuin valonkatkaisimia, ja ympäristö vaikuttaa siihen, syttyvätkö valot vai eivät. Termillä neuroplastisuus taas kuvataan aivojen ja hermoston kykyä muokkaantua, jopa parantua.

Siksi yritän parhaani mukaan kunnioittaa ja rakastaa lapsiani sellaisina kuin he ovat. Täysin kivutonta se ei ole: hyväähän minä tarkoitan, kun yritän taivutella lapsiani toimimaan omaa luontoaan vastaan. Niinpä olen reipastanut herkkäsieluista jalkapallotreeneissä ja suitsinut hurjapäätä vesiliukumäessä – huonolla menestyksellä.

Saatuani riittävän monta kertaa näpeilleni olen tajunnut, että lapseen kannattaa ensin tutustua ja sitten vasta miettiä, mistä tämä elämässään hyötyisi ja huvittuisi.

Minusta on pelkästään vapauttavaa, ettei kenestä tahansa voi tulla mitä tahansa. Olisi raskasta kantaa vastuu siitä, ettei onnistunutkaan tekemään lapsestaan superihmistä. Sen sijaan kaikista voi tulla jotain. Siksi joksikin kasvamisessa pystyn toivon mukaan auttamaan.

Elina TanskanenElina Tanskanen, 37, on 3- ja 5-vuotiaiden lasten äiti sekä 9-vuotiaan lapsen äitipuoli. Ammatiltaan hän on toimittaja, seksuaaliterapeutti, logoterapeutti ja tietokirjailija. Lauantai-iltaisin Elina pelaa perheensä kanssa SingStaria.

Kolumni on julkaistu syyskuun 2015 Kaksplussassa.

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Kokeile Kaksplussan laskureita

X