Kun lapsen jatkuva roikkuminen ärsyttää – Lastenpsykologi: ”Kyse on suomalaisesta kansantaudista: yksin on pärjättävä, vaikka hammasta purren”

Lapsen jatkuva iholla oleminen saattaa tuntua vanhemmasta ahdistavalta, mutta lapselle se on kehityksen kannalta monin tavoin oleellista. Yksinolon merkitystä ei voi opettaa ja siksi vanhemman olisi parempi tarkastella omaa käytöstään ja löytää arjesta myös hengähdystaukoja.

Teksti Elina Viitanen
Kuvat iStock

Yrität tehdä kotitöitä, mutta siitä ei tule mitään, sillä lapsesi roikkuu jatkuvasti lahkeessa kiinni. Haluaisit keskittyä katsomaan lempisarjaasi, mutta lapsesi kiipeää syliisi ja painaa naamansa päättäväisesti kasvojasi vasten. Sinua alkaa ärsyttää – ja se on ihan luonnollista.

– Aikuinen on erillisyyden kanssa aivan eri tasolla kuin lapsi. Aikuiselle erillisyys muista ihmisistä tuottaa iloa ja on eräänlainen elämänperusta. On tällöin hyvin inhimillistä, että jatkuva iholla olo ahdistaa, lastenpsykologi Leea Mattila lohduttaa.

Lue myös: Onko lapsi ujo vai mustasukkainen? Syyt, miksi lapsi roikkuu jatkuvasti äidissä

Läheisyydestä ärsyyntyessä, on tärkeää pohtia, mistä oma ärsytys kumpuaa. Kyse voi olla oman ajan puutteesta, mutta myös lapsuuden tiedostamattomasta traumasta: jos ei itse ole lapsena saanut riittävästi turvaa ja hoivaa, oman lapsen tarvitsevuus saattaa tuntua rankalta.

Kun lapsen hellyydenosoituksia vastustellaan toistuvasti, saattaa lapsi alkaa kokea itsensä torjutuksi. Hän saattaa alkaa ajatella, että saa huomiota, kun on pärjäävä ja aina iloinen.

Tässä on kyse eräänlaisesta suomalaisesta kansantaudista: opitaan, että yksin on pärjättävä, vaikka hammasta purren. Kyseinen hyvin suomalainen välttelevä kiintymysmalli on haitallinen, sillä se saattaa altistaa muun muassa masennukselle myöhemmällä iällä.

Jotta lapsen ärsyttäviltäkin tuntuviin jatkuviin hellyydenosoituksiin osaisi suhtautua empaattisemmin, on hyvä kokeilla mentalisaatiota, eli miettiä, mitä käytös juuri oman lapsen kohdalla voi tarkoittaa. Kolmen eri näkökulman pohtiminen riittää.

– Yleensä silloin huomaa, ettei lapsi teekään asioita vain ärsyttääkseen vanhempaa, vaan asia liittyy esimerkiksi johonkin lapsen tarpeeseen tai tunteeseen, Mattila huomauttaa.

Läheisyys on elämän edellytys

Yksinkertaisimmillaan kyse lapsen jatkuvissa hellyydenosoituksissa voi olla siitä, että lapsi on tylsistynyt, eikä oikein tiedä, mitä seuraavaksi tekisi tai siitä, että vanhempi on vain niin valtavan ihana ja rakas, että hänessä tekee mieli olla koko ajan kiinni. Tätä ilmiötä voi selittää muistelemalla, miltä tuntui olla vastarakastunut – silloin toiseen haluaa koskea mahdollisimman paljon. Lapsen jatkuvia hellyydenosoituksia voi selittää myös aivokemialla.

– Kun kaksi ihmistä koskettaa toisiaan, erittyy heidän aivoissaan kiintymyshormonia eli oksitosiinia. Lapset ovat viisaita. He varmistavat intuition avulla kiintymyssuhdettaan toisiin ihmisiin, joka on evoluution kannalta eloonjäämisen ehto, Mattila selvittää.

Lue myös: Oletko turvallinen, välttelevä vai ristiriitainen vanhempi?

Yleisemmin jatkuvat hellyydenosoitukset tulevat alle 3-vuotialilta lapsilta. Monet tunnistavatkin voimakkaan vierastamisvaiheen vauvan ollessa 6-9 kuukauden ikäinen. Silloin vauva saattaa takertua vanhempaansa voimakkaasti, eikä kenenkään muun läheisyys kelpaa. Tämä on aivan normaali kehitysvaihe, kun lapsi huomaa olevansa vanhemmistaan erillinen ihminen.

– Vuoden iässä lapsi saattaa olla hyvin itsenäinen. Hän oppii kävelemään ja kävelee toiseen huoneeseen, ilman että vanhemman pitäisi seurata häntä sinne.

– 1,5-2 vuoden iässä lapsen kehityksessä tulee toinen lähentymiskausi. Silloin lapsi huomaa, ettei pärjääkään vielä yksin ja että hän tarvitsee vielä toista lähelleen. Tämä voi näyttäytyä voimakkaanakin takertumisena, joka toki riippuu lapsen tempperamentista.

Jos voimakasta ripustautumista ilmenee yli 7-vuotiaalla lapsella, puhutaan eroahdistushäiriöstä. Tällöin lapsi saattaa nähdä painajaisia erotilanteista ja ahdistua, kun joutuu jäämään yksin kouluun, harrastuksiin tai kaverin luo. Tällöin on hyvä hakeutua ammattilaisen vastaanotolle.

Yksinolon merkitystä ei voi opettaa

Jos huomaa, että oman ärsyyntymisen taustalla on jonkinlainen trauma, on hyvää vanhemmuutta lähteä purkamaan tilannetta ammattilaisen kanssa.

Jos omaan ärsytykseen ei liity mitään traumaa, voi miettiä omia rajoja ja sitä, miten saisi hektisessä lapsiarjessakin omaa aikaa.

– Vanhemmuus on kovaa tasapainottelua, jossa on hyvä muistaa myös itsensä. Kaikki tarvitsevat omaa aikaa, eikä kukaan ole supervanhempi, joka jaksaisi kerta toisensa jälkeen sivuuttaa omat tarpeensa. Oman ajan löytämisessä puoliso ja tukiverkosto ovat tärkeässä roolissa, Mattila muistuttaa.

Lapselle ei sen sijaan voi opettamalla opettaa vanhemman oman ajan merkitystä, sillä pienellä lapsella ei ole mahdollisuutta pystyä ymmärtämään, milloin vanhempi on stressaantunut ja tarvitsee omaa tilaa. Lapsen oman ajan arvostus tulee itsestään iän myötä, kun lapsi on saanut olla riittävästi kosketuksissa vanhemman kanssa.

– Tätäkään kehitystä ei voi mitenkään jouduttaa, vaan vanhemman on annettava lapselle aikaa ja vastattava tämän hellyyden- ja huomionosoituksiin. Samalla on hyvä miettiä itse, miten voisi säädellä omaa jaksamistaan. Se voi olla esimerkiksi suklaata ja soitto ystävälle lapsen päiväunien aikana, ei mitään sen massiivisempaa, Mattila vinkkaa.

Lue myös: Vauvan tärkeä kosketusvuosi – Taaperoksi kehitytään kosketuksen kautta

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä