Lapsen pakko-oireet voivat aiheuttaa ikävän kierteen – muutos lähtee aikuisesta
Rutiineista tykkäävät niin lapset kuin aikuisetkin, koska ne helpottavat arkea. Vaikeuksia niistä voi seurata silloin, kun käsiä pitää pestä kymmeniä kertoja päivässä ja muu elämä häiriintyy.
Eteisessä ilma ei vaihdu. Hiki virtaa selkääni pitkin kolmen vaatekerroksen alla. Nelivuotiaalla on toppahaalari, pipo ja saappaat. Vain hanskat puuttuvat. Autan haalarin hihat ylös, kädet hanskoihin ja hihat hanskojen päälle. Eiiiiii! Lapsi huutaa. Ahaa. Siis hanskat hihojen päälle…kö? Ei, ei ja ei! Lapsi itkee ja paiskaa rukkaset lattialle.
Tässä sitä taas ollaan.
Ihan kuin lapsi olisi kehittänyt pukemisesta rituaalin, jonka askelmerkit eivät mene kaaliini. Hihojen takia on myöhästytty monet kerrat päiväkodista, ja niiden takia on jopa vähennetty ulkoilua talvipäivisin.
Mutta onko tämä normaalia? Vai olisiko kyse jonkinlaisesta pakko-oireesta? Kysyn asiaa Anita Puustjärveltä, Kuopion yliopistollisen sairaalan lastenpsykiatrian osaston ylilääkäriltä.
– Välttämättä kyse ei ole pakko-oireista vaan kyse voi olla lapsen ikään liittyvästä rutiinista ja hallinnan tarpeesta. Ongelma voi johtua myös aistitiedon käsittelyn vaikeudesta, tuntoyliherkkyydestä. Se on yleensä taustalla silloin, kun nelivuotias ei pysty keskittymään mihinkään siksi, että sukka on vinossa.
Aistitiedon käsittelyn vaikeus on eräs niistä tekijöistä, jotka altistavat pakko-oireiselle häiriölle.
Mitä ovat pakko-oireet?
Tietynlainen pakko-oireisuus kuuluu lapsen kehitykseen. Varsinainen sairaus, pakko-oireinen häiriö, taas on harvinaista alle kouluikäisillä, noin yhden prosentin luokkaa.
Pakko-oireet voivat liittyä sekä ajatteluun että toimintaan. Ne ovat haitallisiin mittoihin kasvaneita rutiineja tai rituaaleja. Tyypillisiä pakkotoimintoja ovat vaikkapa tarve tehdä asiat jäykästi tietyssä järjestyksessä, asioiden jatkuva varmistelu ja käsien liiallinen peseminen. Pakkoajatuksia taas ovat esimerkiksi toistuvat kuvitelmat pelottavista tapahtumista tai tarve toistaa mielessä tiettyjä sanoja.
4–6-vuotiaan lapsen elämässä rutiinit ja rituaalit ovat tärkeässä osassa: niistä lapsi saa turvaa ja niiden avulla hän oppii jäsentämään aikaa sekä syy-seuraussuhteita. Siksi hän tarvitsee erilaisia sääntöjä ja luo niitä itsekin mielellään.
Tähän kehitysvaiheeseen kuuluu myös niin sanottu maaginen ajattelu. Lapsi voi vaikka ajatella, että suojatiellä kävellessä vain valkoiselle astuminen on sallittua – ja jos astuu mustalle, tapahtuu jotain pahaa.
Häiriöksi pakonomaisuus saattaa kehittyä, jos rutiineista tulee jäykkiä.
– Jos lapsi ahdistuu voimakkaasti silloin, kun jokin tekeminen estyy, kyse voi olla pakko-oireisesta häiriöstä. Kiukku ja harmitus ovat luonnollisia reaktioita, mutta kohtuutonta ahdistusta ei pitäisi aiheutua siitä, että jokin rutiini ohitetaan.
Kannattaa seurata, jääkö vaikkapa leikkiminen väliin sen vuoksi, että lapsella on tarve toistaa jotakin tekemisen kaavaa.
– Raja häiriön ja normaaliin kehitykseen kuuluvan pakko-oireisuuden välillä kulkee siinä, missä toimintakyky alkaa häiriintyä, Puustjärvi sanoo.
Kädet on hyvä pestä useita kertoja päivässä, mutta liika on liikaa.
Hae apua ajoissa
Lapsen kanssa on hyvä käydä keskustelua siitä, miten hän itse kokee tilanteen. Onko hän huomannut ongelman?
– Samalla on luontevaa jutella lapsen kanssa muutenkin siitä, miten päivähoidossa tai kavereiden kanssa menee. Voi olla, että vanhemman huoli häviää tai se vahvistuu – tai esiin nousee tärkeämpiä asioita.
Vanhemman kannattaa myös tutkailla perheen kokonaistilannetta. Onko arjessa jotain lasta kuormittavaa? Nukkuuko lapsi riittävästi? Onko perheenjäsenillä yhteistä aikaa ilman älylaitteita?
Jos vanhempi huomaa jotain korjattavaa ja tekee muutoksia arkeen, mutta lapsella on oireita edelleen ja vieläpä enenevissä määrin, kannattaa hakea apua.
– Kovin pitkään ei pidä jäädä seurailemaan, Puustjärvi toteaa.
Jos avun hakemista pitkittää, oireet voivat pahentua.
Muutos lähtee aikuisesta
Usein pakko-oireet imaisevat mukaansa koko perheen. Kun vanhemmat stressaavat, lapsen ahdistus lisääntyy.
– Se ei ole vanhemmuuden ongelma eikä juuri sen vanhemman ongelma, vaan se on ilmiö.
Meillä kotona vaateshowhun liittyvä ahdistus kasvoi kasvamistaan. Aina kun aamurutiinit etenivät siihen pisteeseen, että edessä oli ulkovaatteiden pukeminen, sekä lapsi että aikuinen alkoivat varautua yhteenottoon.
– Kierteeseen joutuminen on inhimillistä, Puustjärvi lohduttaa.
– Ennakkoajatus tekee tilanteesta hankalan. Siksi kannattaisi alkaa tehdä jotain toisella tavalla. Voi vaihtaa pukemisen paikkaa tai laittaa soimaan mukavaa musiikkia.
Yllättävät muutokset voivat viedä lapsen ajatukset toisille radoille.
– Muutos lähtee aikuisesta. Lapsi muuttaa tanssiaskeliaan reagoidessaan aikuisen muutokseen.
Lasten kyky muuttaa toimintaansa on vasta kehittymässä, mutta aikuinen on sitä jo harjoitellut pitkään. Siksi aikuisen on pedattava lapselle mahdollisuus muuttaa toimintatapaansa. Aikuisen on myös keksittävä, missä voi joustaa.
– Jos ei ole kauhea pakkanen, ne hanskat voi napata mukaan ja laittaa lapaset käsiin. Pääasia, että jotain tehdään eri tavalla. Aina on hyvä kysyä neuvoa ulkopuoliselta.
Lähteenä Duodecim-lehti: Pakko-oireinen häiriö lapsuudessa. Lukuvinkki: Sami Leppämäki, Tuula Savikuja (toim.): OCD ja pakko-oireet
Jaa oma kokemuksesi