1v 2kk tv:n äärestä pöydän ääreen syömään - auttakaa

Lapsi on 1v 2kk vanha ja tottunut syömään kaupan valmisruokia tv:tä katsellen. Lapsi siis istuu olohuoneen lattialla Bumbo-tuolissa ja sitä syötetään.

Ruuan syöttäminen lapselle onnistuu ruokapöydän ääressä satunnaisesti silloin, kun lapsi sattuu olemaan juuri oikealla tuulella. Useimmiten ei onnistu, vaan jos halutaan, että lapsen vatsa täyttyy, tv:n katselu on ainoa vaihtoehto.

Nyt pitäisi siirtyä syömään kotitekoisia ruokia ruokapöydän ääreen, ja pyytäisin kaikkia mahdollisia vinkkejä, joita suinkin voitte antaa.

(Näin vinoutuneeseen tilanteeseen on päädytty ihan selkeästä syystä. Ne, jotka eivät symppaa valvomaan joutuneen ihmisen epätoivoa, voivat vapaasti kivittää. Tässä siis lyhyesti: Lapsi on ns. tissihirmu, ja jos sen mielipidettä olisi kysytty, se söisi todennäköisesti yksinomaan rintamaitoa yhä. 5kk:n iässä meillä kehittyi kauhea yöimetyskierre, jolloin en saanut melkein yli kolmeen kuukauteen nukkua parin tunnin pätkää pitempiä aikoja ja olin täysin hajalla. Luulin kuolevani nukkumattomuuteen eikä apua saanut mistään - lapsi ei syönyt pullosta edes omaa maitoani, joten kukaan muu ei voinut edes tilapäisesti sitä öisin hoitaa. Päivisin nukkui tissillä, kun tuttia ei ole. Kiinteät ruuat eivät lasta kiinnostaneet, mutta unikoulun aloittamisen ehtona oli, että lapsi syö päivisin tietyn määrän niitä. Niinpä henkeni hädässä yritin niitä lapselle syöttää. Toisten samanikäiset lapset söivät jo tuolloin samoja soseita hyvällä halulla, ns. pääsivät kiinteitten makuun jo varhain. Meidän lapsi olisi halunnut vain tissiä. Hirvittävillä kommervenkeillä onnistuin saamaan lapsen suusta alas päivittäin minimin vaaditusta sosemäärästä, että unikoulua voitiin alkaa pitää ja nukkumistilanne alkoi pikku hiljaa helpottaa. Meni itse asiassa pitkään ennen kuin edes kokeiltiin tv:n hypnoottista voimaa syöttämisen apuna, vaan monta kuukautta kikkailtiin ties miten peilin edessä jne., jotta pieni suu saatiin aukeamaan.)

Nyt pitäisi siirtyä kotitekoisiin ruokiin ja pöydän ääreen syömään. Ongelmia ovat seuraavat:

- Lapsi ei jaksa istua pöydän ääressä passiivisena syöttämiseen kuluvaa aikaa. Haluaa seisaalleen ja touhuamaan (muulloinkaan ei juuri istuskele tai pötköttele paikallaan, vaan jalkeilla pitää saada olla).

- Ei osaa vielä syödä itse lusikalla. Äitin "lataama" lusikka löytää maaliinsa ilmaveivillä, eli soseitten/puuron syöttämiseen ei siitä vielä ole apuja.

- Kaupan valmissoseita ei oikein voi sormiruokana tarjota ja harjoitella itsenäistä syömistä niillä. Kotiruuat ovat nyt uusia makuja. Uudet maut menevät vain soseutettuina. Sama makaronilaatikko upposi muussattuna hyvin, isompina paloina tuli stoppi kohta alun jälkeen.

- Lapsi ei juo muuta ruokajuomaa kuin rintamaitoa, edelleenkään. Nokkamukista saa toki janojuomaksi vettä, mutta ei juo sitäkään ruuan yhteydessä vaan esim. aamulla ja hellepäivinä. Vain tissimaito kelpaa. Niin pahaa päivää ei ole nähty, etteikö lapsen naama sulisi hymyyn tissille pääsyn häämöttäessä.

- Mitään herkkuruokaa lapsella ei ole. Jo aikoja sitten katselin, miten saman ikäiset hampsivat herkkujaan nyrkkiotteella suun täyteen. Tätä ei ole meidän lapsi tehnyt ikinä minkään ruuan kanssa. Erityisen vähän kiinnostusta on ollut hedelmiin ja marjoihin, niistä tehtyjä soseita ei suostunut syömään millään ilveellä. Hedelmäpaloja pyörittää suussa nielemättä. Banaania syö puolikkaan, jos sitä antaa syödä liikkuessa ja touhutessa. Kesällä pensaasta suoraan kelpasivat marjat sentään. Eli uusia makuja ei voi yrittää huijata suuhun lempiruokien varjolla, koska sellaisia ei ole. Jos joku suosikki pitää mainita niin se on raejuusto, jota jaksaisi nyppiä hitaasti ja huolellisesti nyppy kerrallaan loputtomiin. Kovaksi keitetty kananmuna meni parina päivänä. Suhtautuu kaikkeen ruokaan ja syötävään epäluuloisesti eikä useimmiten edes halua maistaa, vaikka muuten panee kaiken tavaran vielä empimättä ensimmäiseksi suuhunsa.

-Koska olen tähän asti syöttänyt aina sen kaupan purkillisen, en tiedä, milloin lapsi on kylläinen. Joko lapsi ei tosiaankaan vinkkaa siitä mitenkään, tai sitten minä pölkkypää en vain osaa lastani edelleenkään lukea. En tiedä, jääkö sille nälkä purkillisen jälkeen, vai syökö telkkarin avulla enemän kuin muuten jaksaisi.

-Lapsen isältä ei tule mitään apuja, sen mielestä kaikki on hyvin, koska lapsi syö ja voi hyvin. Isä ei syötä lasta koskaan, kuten ei kukaan muukaan, vaan ainoa ruuan tarjoaja olen minä.

Kannattaisiko yrittää yhtä muutosta kerrallaan niin, että ensin siirryttäisiin kokonaan kotiruokiin, vaikka sitten vielä tv:n ääressä, jossa voi luottaa siihen, että tulevat syödyksi? Jos, niin kuinka monta viikkoa tällaista totuttelua kotimakuihin kannattaisi mielestänne tehdä? Kuinka monella eri ruualla, että ehtii tottua kuhunkin?

Vai pitäisikö mielestänne siirtyä syöttämään nyt jo kaupan soseita pöydän ääreen sillä menetelmällä, että jos ei syö, niin sitten on nälässä ja syö sitten vastaavasti seuraavalla aterialla? En ole nälässä pitämistä uskaltanut koskaan vielä kokeilla, kun olen kuollakseni pelännyt sitä, ettei lapsi jaksa nukkua yöllä ja yöt menisivät taas pitkän unikoulurupeaman jälkeen risaisiksi. Pelkään myös sitä, että kun nyt ollaan jo puoliksi siirrytty näihin kotitekoisiin ruokiin, niin lapsi vierastaa niitten makua eikä syö niitä vaikka on nälkä - liekö turha pelko? En luota itseeni ruuanlaittajana lainkaan, vaikka ihan syötäviä ovat sapuskat olleet ja mies on myös kehunut. Aina tuntuu, että purkki kuin purkki on parempaa kuin mun tekemäni.

Niin ja ruokailuajat ovat meillä ihan kellontarkat. Ruokailuja on viisi: aamupuuro, lounas, välipala, päivällinen ja iltapuuro. Aina ensin ruoka ja vasta sitten tissimaitoa. Välipala kuitattiin vuoden ikään asti pelkällä maidolla, koska hedelmät jne. eivät tehneet kauppaansa. Nykyisin välipala on melkein poikkeuksetta jokin hapanmaitotuote: jugurttia, rahkaa.

Olisin avusta hyvin kiitollinen. Tilanteen minulle aiheuttama häpeä on ainoa asia, jota tunnen tästä vielä enemmän kuin stressiä.

 

Tässä vinkkejä 8 kk pöydän ääressä syövän ex-tissiriippuvaisen äidiltä.
Tätä vastausta et ehkä halua kuulla, mutta imettämisen lopettaminen voisi olla ratkaisu. Lapsi ei enää tarvitse rintamaitoa ja sen saaminen sitoo sinuun ja tekee elämänne raskaammaksi. Niin kauan kuin imetät, on myös isän osallistuminen hankalampaa, niin hassulta kuin se ehkä sinusta kuulostaakin.

Lähes kaikki pikkulapset ovat on/off tapauksia eli silloin kun ollaan hereillä, mennään täysillä koko ajan. Eli sellaista kuin rauhallinen ruokahetki ei ole olemassakaan. Meidän neidillä pitää aina olla molemmissa käsissä jotain kun syödään, esim toisessa lusikka ja toisessa leipää. Kesken ruokailun näitä vaihdellaan usein, välillä se on nokkamuki jota viskotaan ympäriinsä ja välillä leluja. Ruokailuun pitää kuitenkin päästä aktiivisesti osallistumaan ja puolet syödään seisten. On ihan normaalia, että lapsi viskoo lusikan aterian aikana sata kertaa lattialle ja saat luututa koko keittiön. Niin ja juhannuksena vuokramökissä tuttavamme 1,5 v. lapsi kiukutteli ruokailutilanteessa niin että koko syöttötuoli hajosi. Se oli totista ryskäämistä se. Meille olisi turha mitään ikean rimpula syöttötuolia hankkiakkaan, kestäisi ehkä 2 tuntia.

Kaikille lapsille tulee lopulta nälkä tai jano, jolloin kaikki kelpaa. Kun vähentelin imetystä lapsen ollessa 6kk ikäinen, oli hän välillä syömättä ja juomatta 12 h eikä yllättäen näyttänytkään kärsivän siitä yhtään. Sen jälkeen kelpasi soseet ja nokkamuki Nykyään syö hyvin sekä kaupan että itse tekemiäni ruokia ja juo nokkamukista päivällä. Illalla ja aamulla imetän edelleen, mutta nekin on tarkoitus lopettaa parin viikon sisällä, kun palaan pian töihin.

Ja mitä tulee syyllisyyteen ja häpeään, niin ne kuuluvat vanhemmuuteen. Onneksi ne ovat rakkauden kavereita ja hyvällä asialla. Voimia! Väsymyksen ei tarvitse kuulua vanhemmuuteen, pyydä apua jos se vaikeuttaa lapsen hoitoa. Usein väsyneenä sitä van puskee eteenpäin laput silmillä eivätkä muut tajua tilannetta. Mieheni oli myös ennen sellainen joka ei juuri lapsen hoitoon osallistunut. Nyt meillä on yöt rauhallisia ja jaksan hyvin ja yllättäen olen onnistunut motivoimaan myös hänet mukaan lapsen hoitoon. Väsyneenä en jotenkin siihen pystynyt. Mies oli myös yllättynyt kun kerroin jälkeenpäin olleeni välillä niin väsynyt että näin liikettä metsän puskissa jotka olivat oikeasti paikallaan. Usein näissä tilanteissa silmät on auki niillä jotka ovat itse saman kokeneet. Meillä puuttumisen hoiti mieheni sisko, kahden lapsen äiti. Hän piti ukolleni sellaisen puhuttelun, että meillä alkoi uusi arki. Pääsin yli myös omista syyllisyyden tunteista sen suhteen että hyvä äiti imettää ja on pitkään lapsen kanssa kotona. Nyt siis lopettelen imetystä ja palailen työelämään. Ja jaksan olla parempi äiti lapselleni.

 

Ja vielä lisäyksenä. Olet selvästi päättänyt että lapsesi alkaa syödä ruokapöydän ääressä sinun valmistamaasi ruokaa. Silloin näin myös käy. Sama juttu kun unikoulussa: kun päätös muutoksesta on tehty, siinä myös pysytään. Lapsi tarvitsee vanhemman asettamaan rajat ja tekemään päätökset. Olet tehnyt oikean päätöksen, pysy siinä.
Kysyit myös sitä mistä tiedät, onko lapsi kylläinen. Imetät ruuan jälkeen, joten lapsi syö kunnon ruokaa sen mukaan miten häntä huvittaa ja säätelee sitten loput äidinmaidon määrässä, joten et voikaan tietää milloin hän on kylläinen. Hän ei syö itseään kylläiseksi vaan tissittelee mahan täyteen. Kun lapsi oppii syömään koko aterian pöydän ääressä, opit kyllä erottamaan mielenkiinnon puutteen kylläisyydestä.

Enkä missään nimessä ole imetyskielteinen, päin vastoin. Imetys on ihana asia äidin ja lapsen suhteen kannalta ja hyvä juttu lapsen terveydelle. Yli yksivuotiaalle imetys on kuitenkin enää tapa. Suomalainen imetyssuositushan suosittelee imetystä 0-1 -vuotiaille, kansainvälinen 2 vuoden ikään. Yli 1-vuotiaalle ei Suomen oloissa ole imetyksestä enää mainittavaa hyötyä, koska täällä on saatavana puhdasta ruokaa ja vettä.

 

Hei, suurkiitos vastauksistasi.

Olin kyllä järkeillyt itsekin siihen suuntaan, että tuo tissittely tässä asiassa hankaloittaa kaikkea, niin surullista kuin se onkin sanoa. En muuten ole imettänyt näin pitkään minkään oman päätökseni tai jonkun imetysideaalin takia, vaan ihan vahingossa, lapsi kun ei muitten ikätovereittensa tavoin ole lakannut olemasta siitä kiinnostunut. Ja kun jatkan kotona, ei ole ollut tavallaan syytä sitä lopettaa. Eli ei mulla ole mitään periaatetta mikä imetyksen lopettamisesta kärsisi, en vain tiedä miten vieroitusta pitäisi tehdä. Muitten lapset tosiaan tuntuivat yksi toisensa jälkeen siirtyvän itsestään tissimaidosta pois kohta kiinteitten aloittamisen jälkeen ilman, että äidit sellaista tilannetta hakivat, mutta meillä näin ei jostain syystä käynyt.

Ja olen ihan valmis siihen, että pöydässä syöminen on sotkuista. Kaverin saman ikäinen on syönyt omin käsin jo pitkään ja olen sitä touhua ollut näkemässä. Samoin tein noin viikon sormiruokailukokeilun jo alkukesästä, eikä se kokeilu tyssännyt sotkuun tai sen sietämiseen vaan siihen, etten uskonut lapsen vatsan täyttyvän.

Kiitos todella paljon, että jaksoit lukea pitkän selostukseni ja vastata.

 

Ei ole kokemusta ihan vastaavasta, mutta tuo valvomishomma kuulosti tutulta Sellaiset 4-5kk nukkuen tunnin pätkissä tekee kenet tahansa sekopäiseksi... Meillä asia ratkesi siten, että kun lopetin ehdottomasti imetyksen kokonaan yöllä, niin lapsi lopetti sen sitten itse päivällä...

Uskon myös, että teillä syöminen helpottuu kun imetys loppuu. Rintamaidosta lapsi saa niin hyvin energiaa, että kiinteiden syöminen on ns. vapaaehtoista lisuketta.

Itse kannatan myös kovasti lapsen itsenäistä syömistä. (johtuu ehkä siitä, että meillä muksu noin vuoden iästä eteenpäin on kieltäytynyt syöttämisestä ja syönyt käytännössä kokonaan itse minkä on syönyt)
Oletko kokeillut syödä itse yhdessä lapsen kanssa? Pikkuhiljaa ruokailusta muodostuu yhteinen tapahtuma ja kaikki syö yhdessä pöydän vieressä.

Meillä yritys syöttää ja tai mitenkään tuputtaa ruokaa johtaa aina suun napsahtamiseen kiinni. Eli lapsi syö itse minkä syö, useimmiten syö ainakin jonkin verran... Kannattaa olla aika avoin sen suhteen mitä tarjoaa lapselle, koska pienet lapset tykkää aika yllättävistä jutuista välillä.

Ja vauvanruokien tai einesruokien syöttäminen silloin tällöin ei ole mitenkään haitallista. Meillä syödään välillä surutta nakkeja ja pinaattilettuja yms.

 

Meillä siirryttiin sitten syömään keittiöön pöydän ääreen kertalaakista pari kuukautta sitten. Varauduimme siihen, että ruokaa ei aluksi mene juuri lainkaan. Varauduimme siihen, että yöt menevät taas risaisiksi nälän vuoksi. Odotimme lapsen laihtuvan.

Mitään kamalaa ei tapahtunut, mitään rasittavia siirtymäongelmia ei tullut. Ensimmäisen viikon ajan lapsi tosiaan sai vähänlaisesti ruokaa mahaansa, kun se vielä testaili uutta systeemiä enkä itse osannut tulkita milloin se haluaa todella lopettaa ruokailun. Vielä vähemmin lapsi sai nestettä, koska kieltäytyi lehmänmaidosta viikon ajan hyvin päättäväisesti. Tasan viikon kuluttua tilanne muuttui: lapsi innostui omatoimisesta syömisestä ja alkoi juoda lehmänmaitoa, jota tätä nykyä meneekin reippaasti.

Nykyisin syö sekä käsin että haarukalla, puurot antaa syöttää useimmiten ja jugurtit aina. Voidaan vihdoin ruokailla myös kyläillessä. Syö vieläpä muutaman sivusta seuranneen ja omien havaintojeni mukaan siististi, ei tarvi vaatteita vaihtaa ruokailun jälkeen eikä välttämättä aina edes pöytää pyyhkiä.

Samalla kertaa aloitin imetyskertojen vähentämisen, eikä lapsi niistä niin riippuvainen ollutkaan kuin kuvittelin. Jätin yhden imetyskerran pois viikoittain, ja nyt on takana ensimmäinen viikko ilman iltaimetystäkään, eli voin kai jo sanoa vieroittaneeni lapsen.

Eli aloitusviestini massiivisesta häpeästä ja ahdistuksesta ollaan selvitty näin hyvään ja toimivaan tilanteeseen. Kannattipa taas stressata etukäteen.

Vielä kerran kiitos kaikille tuesta.

 

Ihana lukea tällaisia tarinoita, joissa joku on hädässä ja toinen auttaa ja sitten kaikki onkin hyvin! :heart: