31v ja mieli muuttui

Päätin jo monta vuotta sitten etten hanki lapsia, koska *insert miljoona syytä*. Kuitenkin tapasin miehen jolla on pieni lapsi ja tykkäsin ajatuksesta kovasti. Nyt kun tässä on saanut seurata vierestä hänen kasvatustyyliään (arvot ja metodit kohtaa omieni kanssa) mulle on hiipinyt ihan törkeä vauvakuume. Olen henk.koht sitä mieltä, että jos haluan lähteä yrittämään niin se täytyisi tehdä tässä parin vuoden sisään jo. Mies on minua 12v vanhempi ja innoissaan mun vauvakuumeesta, sillä hän haluaisi vielä ainakin yhden lapsen. Ja hän on todella rakastava isä joka aidosti panostaa lapseensa (tämä taitaa olla mun vauvakuumeen kulmakivi, kun oon seurannut sivusta).

Tiedän että mun on se päätös vaan tehtävä ja elettävä asian kanssa kävi miten kävi, mutta olisi tosi kiva kuulla muiden tarinoita, joilla on mieli muuttunut vielä näin 3kymppisenä.
Ja avaan nyt vielä sen verran, että tykkään lapsista todella paljon ja nuo syyt on enemmänkin terveydelliset/taloudelliset. Oon tottunut niin mukavaan ja rentoon elämään ja saanut tuhlata kaikki rahat itseeni yms, että jännittää se iso muutos.

 

No ei ihan vastaavaa kokemusta, eli olen kyllä aina ajatellut lapsia tekeväni. Mutta en ole ikinä ollut mikään erityisen lapsirakas ja lapset ovat vaikuttaneet lähinnä tylsiltä, rasittavilta ja sotkuisilta. Mutta oman lapsensaannin jälkeen tuo on muuttunut. Tietty sitä omaa jälkikasvua rakastaa suunnattomasti ja ei ikinä ole kyllä asiaa katunut, mutta myös muiden lapsia on oppinut paremmin sietämään
Ja kun sen oman lapsen saa, niin (niin kornilta kuin kuulostaakin), mikään muu taloudellinen tai oma mukavuus-tekijä ei vaikuta enää tärkeältä.

 

No ei ihan vastaavaa kokemusta, eli olen kyllä aina ajatellut lapsia tekeväni. Mutta en ole ikinä ollut mikään erityisen lapsirakas ja lapset ovat vaikuttaneet lähinnä tylsiltä, rasittavilta ja sotkuisilta. Mutta oman lapsensaannin jälkeen tuo on muuttunut. Tietty sitä omaa jälkikasvua rakastaa suunnattomasti ja ei ikinä ole kyllä asiaa katunut, mutta myös muiden lapsia on oppinut paremmin sietämään
Ja kun sen oman lapsen saa, niin (niin kornilta kuin kuulostaakin), mikään muu taloudellinen tai oma mukavuus-tekijä ei vaikuta enää tärkeältä.

Kiitos vastauksesta Uskon, että prioriteetit kyllä muuttuu lapsen myötä. Tuntuu vaan pelottavalle se ajatus että painaa niska limassa hommia että saa lapsen tarhat ja koulut maksettua (en asu Suomessa) plus kaikki muu Mutta, eiköhän siitäkin selviäis.

 

Mä olen myös elämäni elänyt 30-31-vuotiaaksi asti siinä uskossa, etten halua lapsia. Ei edes lapsena tai nuorempana ollut mitään erityistä intoa asiaan. Muiden lapset ei herättänyt mussa mitään positiivisia tuntemuksia. Mieheni kanssa ollaan oltu yhdessä 21-vuotiaista asti ja hänellekin silloin sanonut, ettei mua moiset asiat kiinnosta koska meillä on niin hyvä parisuhde, että mitä sitä sekoittamaan.
Sitten kuitenkin joku ilta kun tultiin juhlista muutama lasillinen nautittuna alettiin heittämään läppää kotimatkalla, että pitäiskö siltikin kokeilla jättää ehkäisy pois. Ja niin siinä sitten tuumasta toimeen.

Meillä ei mennyt sitten ihan niin kuin oppikirjassa koko homma. Joku noin 1,5v yritettiin luomuna, ovistikkuja käytin. Kun ei ottanut onnistuakseen niin menin yksityiselle lapsettomuuslääkärille kiertoni kartoitusta varten. Siellä ultrassa löytyi pari noin 4cm pallukaa munasarjojen lähistöltä. Hormonit yms verikokeet kuitenkin kaikki ihan priimaa, samoin miehen siittiöt. Joten kartoituksen jälkeen mentiin laparoskopiaan ihmettelemään mitä ne pallukat oli. Lääkärin yhden epäilyn perusteella ne oli suurentuneet munajohtimen päät, ja johtimet jouduttiin poistamaan käyttökelvottomina. Eli yhtäkkiä luomuraskausmahdollisuudet kutistuivat olemattomiin ja ainoa mahdollisuus tulla raskaaksi oli IVF hoitojen kautta.

Tämä otti sen verran koville, että koko lapsentekohomma jäi paussille pariksi vuodeksi. Kun saatiin intoa lähteä hoitoihin, ei sekään heti onnistunut. Naistenklinikalla ensin tahkottiin kokonainen vuosi epäonnistuneiden siirtojen kanssa, mutta heti kun siirryttiin yksityiselle niin alkoi tapahtumaan. Siellä tehdystä hoidosta saaduista alkioista meillä on nyt vajaa 3vee poika ja puolessa välissä oleva toinen raskaus Täytän tänä vuonna syksyllä 40 vuotta kun olen silloin sitten toivottavasti kahden lapsen äiti.

Tulipas pitkä sepustus. Mutta haluaisin sanoa, että kannattaa ryhtyä hommiin vaan jos siltä tuntuu, eikä odottaa jotain maagista oikeaa hetkeä. En siis halua millään iällä tai millään muullakaan peloitella. vaan varsinkin omasta kokemuksesta olen tyytyväinen, että lähdettiin heti puuhiin tuossa iässä koska sitten lopulta kestikin aika pitkään, että se nyytti oli sylissä. Koskaan kun ei voi tietää mitä se prosessi tuo eteen.

Onnea päätöksen tekoon

 

Mä olen myös elämäni elänyt 30-31-vuotiaaksi asti siinä uskossa, etten halua lapsia. Ei edes lapsena tai nuorempana ollut mitään erityistä intoa asiaan. Muiden lapset ei herättänyt mussa mitään positiivisia tuntemuksia. Mieheni kanssa ollaan oltu yhdessä 21-vuotiaista asti ja hänellekin silloin sanonut, ettei mua moiset asiat kiinnosta koska meillä on niin hyvä parisuhde, että mitä sitä sekoittamaan.
Sitten kuitenkin joku ilta kun tultiin juhlista muutama lasillinen nautittuna alettiin heittämään läppää kotimatkalla, että pitäiskö siltikin kokeilla jättää ehkäisy pois. Ja niin siinä sitten tuumasta toimeen.

Meillä ei mennyt sitten ihan niin kuin oppikirjassa koko homma. Joku noin 1,5v yritettiin luomuna, ovistikkuja käytin. Kun ei ottanut onnistuakseen niin menin yksityiselle lapsettomuuslääkärille kiertoni kartoitusta varten. Siellä ultrassa löytyi pari noin 4cm pallukaa munasarjojen lähistöltä. Hormonit yms verikokeet kuitenkin kaikki ihan priimaa, samoin miehen siittiöt. Joten kartoituksen jälkeen mentiin laparoskopiaan ihmettelemään mitä ne pallukat oli. Lääkärin yhden epäilyn perusteella ne oli suurentuneet munajohtimen päät, ja johtimet jouduttiin poistamaan käyttökelvottomina. Eli yhtäkkiä luomuraskausmahdollisuudet kutistuivat olemattomiin ja ainoa mahdollisuus tulla raskaaksi oli IVF hoitojen kautta.

Tämä otti sen verran koville, että koko lapsentekohomma jäi paussille pariksi vuodeksi. Kun saatiin intoa lähteä hoitoihin, ei sekään heti onnistunut. Naistenklinikalla ensin tahkottiin kokonainen vuosi epäonnistuneiden siirtojen kanssa, mutta heti kun siirryttiin yksityiselle niin alkoi tapahtumaan. Siellä tehdystä hoidosta saaduista alkioista meillä on nyt vajaa 3vee poika ja puolessa välissä oleva toinen raskaus Täytän tänä vuonna syksyllä 40 vuotta kun olen silloin sitten toivottavasti kahden lapsen äiti.

Tulipas pitkä sepustus. Mutta haluaisin sanoa, että kannattaa ryhtyä hommiin vaan jos siltä tuntuu, eikä odottaa jotain maagista oikeaa hetkeä. En siis halua millään iällä tai millään muullakaan peloitella. vaan varsinkin omasta kokemuksesta olen tyytyväinen, että lähdettiin heti puuhiin tuossa iässä koska sitten lopulta kestikin aika pitkään, että se nyytti oli sylissä. Koskaan kun ei voi tietää mitä se prosessi tuo eteen.

Onnea päätöksen tekoon

Oi kiitos paljon kokemuksesi jakamisesta! Tuo onkin yksi mietityttävä asia. Jos jää jahkailemaan, mutta tulisikin mutkia matkaan ja olisi hoidot edessä, niihin sitä aikaa myös menisi "haaskuun". Musta tuntuu että oon sen lopullisen päätöksen sydämessäni jo tehnyt. Vielä pähkäilen käytännön asioita, sillä kun en en asu suomessa niin haluan olla todella perillä asioista, ennenkuin aletaan yrityshommiin.