adoptio ja lapsettomuushoidot

Onko niin, että lapsettomuushoidot täytyy keskeyttää ennenkuin voi päästä adoptiojonoon? Näin olen kuullut ja tuntuu kyllä älyttömältä ja kohtuuttomalta.

 

äitinne

 

Kyllä niin on, ja se ei ole järjetöntä vaan välttämätöntä koska adoptiolapsi ei ole biologisen lapsen korvike vaan haluttu omana itsenään.
Siksi lapsettomuuden täytyy olla jollain tapaa läpikäyty asia ennekuin adoptiota voi lähteä käynnistelemään! Jos tämä tuntuu vaikealta on varmasti syytä odottaa eikä heti lähteä adoptoimaan!

 

Tuo onkin muuten hankala asia. Siis tietää milloin on sinut lapsettomuutensa kanssa. Niin sinut, että on kykenevä adoptioon. Toisaalta adoptioneuvonnassa varmaan asiat saattais ruveta valkenemaan, kun asiantuntijat osaavat esittää juuri oikeita asioita pohdittavaksi. Esim. meillä kun kyse on selittämättömästä lapsettomuudesta ja muutama keskenmenokin takana, on vaikea olla sinut lapsettomuuden kanssa. Toivoa on koko ajan niin paljon, vaikka toisaalta sitten taas ei ole... Nyt ei näköjään ajatukset tule ollenkaan selkeinä esille, sori. Adoptio on alkanut keikkua mukana puheissa. Aiemmin ehkä molemmat ajateltiin, että oma lapsi tai ei lapsia ollenkaan, meillä kun on niin hyvä kaksinkin ja tekemistä riittää eli lapsi ei täyttäisi mitään tyhjiötä, vaan olisi ihana plussa kaiken päälle. Alussa mielessä oli vaan tuo biologinen lapsi, ihan itsekkäistä syistä: nähdä meidän yhteinen "tulos", nähdä lapsessa omia ja puolison piirteitä, suku jatkuu, saa kokea raskauden ja synnytyksen jne.jne. Sitten tuli se vaihe, että ei kait tässä mtn lapsia tarvita: ompahan enempi aikaa ja mahdollisuuksia matkusteluun ja kaikkeen muuhun mukavaan, mitä on helpompi tehdä ilman lapsia. Nyt ollaan sitten siinä vaiheessa, että mutta kun mä haluuu-uuu-uun olla äiti, keinolla millä hyvänsä. Ja mies haluaa olla isä. Siksi adoptio on ruvennut houkuttelemaan mitä suuremmassa määrin. Enää se oma biologia ei paina vaakakupissa, vaan se halu saada perhettä, olla tärkeä jollekulle, saada huolehtia jostakusta. Ja että se joku kutsuu minua äidiksi.
Mutta että milloin on hyväksynyt oman biologisen lapsettomuuden kokonaan? Voiko sitä hyväksyä silloin kun lääkärit sanoo, ettei teissä mitään vikaa ole, huonoa tuuria vaan (viisi keskenmenoa...), kyllä se sieltä vielä tulee! Joinakin päivinä sen hyväksyy ja toisina ei.
Näitä omia aatoksia kun tässä ruksaili, nin huomaa kyllä, että täysin valmis adoptioon ei vielä todellakaan ole. Mutta, henkinen prosessi pyörii koko ajan ja palaset loksahtelee paikoilleen jossain vaiheessa.

 

\

Kyllä niin on, ja se ei ole järjetöntä vaan välttämätöntä koska adoptiolapsi ei ole biologisen lapsen korvike vaan haluttu omana itsenään.
Siksi lapsettomuuden täytyy olla jollain tapaa läpikäyty asia ennekuin adoptiota voi lähteä käynnistelemään! Jos tämä tuntuu vaikealta on varmasti syytä odottaa eikä heti lähteä adoptoimaan!

Erikoista,kyllä kai lapsia saa adoptoida vaikka itsellään olisi biologisia lapsia...

 

Joskus on silloinkin kyse ns. sekundäärisestä lapsettomuudesta, jolloin ei toisen tai kolmannen lapsen saaminen ole onnistunut, vaikka olisi toivonut kuinka. Tällöin täytyy tuo lapsettomuus käsitellä ennen kuin voi adoptoida.

Jos taas valitsee ensisijaiseksi lapsensaantitavaksi adoption, ei ole olemassa surua siitä, ettei ole kyennyt saamaan biologista lapsta. Toki, jos nyt ei saakaan adoptiolasta, joutu suremaan adoptiolapsettomuuden tai "adoptiokeskenmenon". Silloin tietenkään kukaan ei voi pakottaa pidättäytymään biologisen lapsen "hankintaprosessista", mutta samoin kyllä se adoptiolapsettomuuskin on saatava surra.

 

Minulla on omakohtaisia kokemuksia adoptiosta, mutta olen ollut tätä mieltä jo ennen adoptiolapsemme saamista - oikeastaan aina. Minusta Jeps puhuu asiaa. Myös biolapsia omaavat voivat toki adoptoida, mutta minusta adoptioprosessin ajaksi pitäisi pystyä sitten sitoutumaan odottamaan no. sillä kertaa sitä adoptiolasta eikä yrittää bioraskautua samaan aikaan.
En ainakaan itse halunnut päätyä tilanteeseen, jossa bioraskaus olisi katkaissut adoptioprosessin, jonka koin raskautena tietyssä mielessä ja olin sitoutunut ehkäisemäänkin bioraskauden prosessin aikana. Minusta on väärin yrittää bioraskautua vielä siinä vaiheessa kun adoptioprosessi on esim. siinä vaiheessa, että hakemukset lähetetään ulkomaille. En voi olla ajattelematta, että joka näin toimii, kokee sitten kuitenkin, että adoptiolapsi olisi vain se sekundavaihtoehto siinä tapauksessa, että biologinen ei tärppää. Minusta adoptiolapsen pitää no. olla toivottu omana itsenään eikä biolapsen korvikkeena ja tätä käsitin Jepsin tarkoittavan myös.

Minusta neuvontaa ennen olisi hyvä tehdä itsetutkiskelu tiettyyn pisteeseen jo valmiiksi. En itse neuvoisi lähtemään neuvontaan ennenkuin on ns. "sinut biolapsettomuuden kanssa". Mulle se tunne oli ja on aina ollut selkeä, mutta en sitten tiedä sanoa miten itsekukin sen huomaa, että onko tässä mielessä valmis adoptioon.

Oma ongelmansa on kyllä mielestäni se, että ainakin meidän adoptioprosessit ovat olleet pitkiä ja epävarmojakin toteutumisensa kannalta, että siinä mielessä ymmärrän, että voi olla vaikea sellaisenkin ihmisen sitoutua ehkäisyyn vuosikausiksi joka on kuitenkin sinut esim selittämättömän lapsettomuutensa kanssa. Kyllä mekin puntaroitiin sitä, että hurja tilanne olisi jos adoptioprosessi tyssäisi jonkin lainsäädännölisen syyn vuoksi vaikka ja sit oltais ehkäisty vuosikaudet se bioraskaus ja jäätäiskin lapsettomiks. Toimittiin sit kuitenkin sen mukaan, et yleensä kansaivälinen adoptio-odotus päätyy kuitenkin onnelliseen perhetapahtumaan, vaikka siihen meneekin aikaa paljon...

Adoptiovanhemmuus on osoittautunut sen verran omanlaisekseen vanhemmuudesi tietyissä asioissa, että minusta adoptioneuvonnan pitää olla lähinnä siihen no. adoptiovanhemmuuteen ja sen arkeen valmistautumista eikä miettimistä, että olisinko valmis luopumaan haaveesta saada biolapsi ja voisinko innostua ajatuksesta, että lapseni olisikin syntyperältään muualta. Eri asia on onko kaikilla adoptioneuvontaa antavilla sosiaaliyöntekijöillä sitten rahkeita opastaa etkäteen adoptiovanheemmuudessa vaadittavissa asioissa...

 

Hienoa, kun tuli vihdoinkin kannanottoja lisää aiheeseen!

Seuraavaksi kysyisinkin mielipidettä sellaisesta ajatelmasta, että päätyy adoptioon ja luonnollisesti pidättäytyy raskaaksitulosta niin kauan kunnes lapsen on saanut. Ja sen jälkeenkin, jotta pääsee tutustumaan lapseen ja saa keskittyä vain häneen. Mutta, myöhemmin jättäisikin taasen ehkäisyn pois (olettaen, että ikä antaa siinä kohden vielä myöten...). Näettekö ongelmaa siinä, että perheeseen tulisi biolapsi adoptiolapsen jälkeen? Tiedättekö vastaavia tarinoita ja kuinka homma on toiminut? Itse en näe siinä ongelmaa, koska adoptoidaanhan lapsia niihinkin perheisiin, joissa on jo biolapsia. Tässä se olisi vaan toistepäin.

Uusi näkökanta oli minulle tuo, että adoptioneuvontaan kannattaa lähteä vasta sitten, kun on käsitellyt lapsettomuuden aiheuttamat tunteet ja että neuvonnassa keskitytään sitten muihin asioihin. Olen joltain muulta palstalta aiemmin (en ikävä kyllä muista mistä, koska on todella aikaa kun vierailin kyseisillä sivuilla) lukenut, että neuvontaan kannattaa lähteä heti, kun siltä tuntuu ja että siellä asiat sitten alkavat selkiintymään.

 

Mun arvo- ja ajatusmaailmani mukaan ainakaan ei ole ongelma et perheeseen tulisi adoptiolapsen jälkeen vielä biolapsia. Mun mieheni on ehdottanutkin että jospa 3. lapsi sitten koitettaisi aikaansaada biologisesti kun nää adoptioprosessit on niin pitkiä ja me ei tästä nuorennutakaan. Eihän mikään takaa et se meille onnistuisi tai et se ollenkaan olisi se lyhyempi reitti, mut ainakin meidän kokemuksen mukaan adoptioon menee niin pitkä aika et ehkä me ei sitäkautta ehditä kasvattaa perhettä kolmannella sellaisessa ajassa, et mieheni kokisi oman ikänsä lapsen kannaltakin vielä sopivaksi. Minusta oleellista on vaan se, et koittaa yhtä tapaa kerrallaan.

Mä itse olisin tällä hetkellä sillä kannalla et adoptio olis meille ensisijainen tapa saada mahdollinen kolmaskin lapsi. Itselleni kumpi vaan olisi tervetullut, mut olen niin monen asiaan vihkiytymättömän kuullut kommentoivan adoptiolapsiamme, et "onhan ne ihania, mut haluaisitte varmaan viel omankin" jne. eli olen itse ajatellut, et en halua ympäristön arvottavan meidän mahdollisia eritavalla tulleita lapsiamme eriarvoisiksi. Eli koen jotenkin, et ympäristön puheitten suhteen ainakin pääsis vähemmällä jos olis kaikki lapset heidänkin silmissään ehdottoman samanarvoisia lapsinani. Itse en epäile yhtään ettenkö rakastaisi heitä yhtäpaljon alkuperästään riippumatta.

Tiedän ystäväni kautta muuten ainakin yhden tapauksen, joille kävi niin et kun kävivät hoidoissa adoptioprosessin aikana, tulivat raskaaksi ja "paljastivat" raskautensa vaiheessa, jolloin heille olikin jo ehditty nimetä adoptiolapsi. Olivat halunneet seurata raskauden etenemistä muutaman kuukauden ennenkuin kertoivat ja tosiaan adoptioprosessinsa oli jo edennytkin siinä vaiheessa lapsitietoon. En tiedä miten he itse käsittelivät siihen liittyvät tunteensa - adoptiolapsi jäi saamatta, raskaus jatkui. Sen tiedän, et omalle kohdalle en missään nimessä vastaavaa tilannetta haluaisi.

Voisin kyllä lähteä siihen, että olisin itse valmis vastaanottamaan lyhyen ajan sisälläkin (jos siis laki sallisi) sekä biologisen, että adoptiolapsen, mutta enää en kyllä pidä sitä lapsenkaan kannalta ihanteellisena ollenkaan, vaan olen alkanut ymmärtää aina vaan paremmin sitä, että adoptiolapsen on hyvä saada olla aina nuorimmaisena jonkin aikaa ennenkuin nuorempia sisaruksia tavalla tai toisella sitten tulee.

 

Olipas mukavaa, kun vastasit näin nopeasti!
Annamme adoptio-asian muhia päässä, samalla kun vielä elätämme toivoa biologisesta lapsesta. Asiat löytää aina oikeat uomansa!
Lumista illan jatkoa!

 

\

\

Kyllä niin on, ja se ei ole järjetöntä vaan välttämätöntä koska adoptiolapsi ei ole biologisen lapsen korvike vaan haluttu omana itsenään.
Siksi lapsettomuuden täytyy olla jollain tapaa läpikäyty asia ennekuin adoptiota voi lähteä käynnistelemään! Jos tämä tuntuu vaikealta on varmasti syytä odottaa eikä heti lähteä adoptoimaan!

Erikoista,kyllä kai lapsia saa adoptoida vaikka itsellään olisi biologisia lapsia...

Kyllä minustakin on outoa. Itselleni ihanne, että olisi sekä omia että adoptoituja. Mutta rahaa tuo em. tarvitsee...Ja lapset ollaan saatu hoidoilla. Itse olisin kyennyt adoptioon samalla, tuo em. ollut haaveena jo ennen kuin tiesin hoidon tarpeesta...Hoitoihin mentiin ensin koska se oli "helpompi" tapa saada asia etenemään (ei siis pitkää jonoa ennen asioiden aloitusta).

 

Meillä(kin) siis tilanne et on biolapsi ja adoptiopohdinta menossa. Eli EN tarkoittanut etteikö voi olla sekä bio että adoptiolapsia vaan sitä että hoitoja/bioyritystä ja adoptioprosessia ei pitäisi koskaan olla yhtä aikaa koska adoptiolasta kun lähdetään "hakemaan" niin hänen on oltava haluttu niin paljon ettei biolapsi ole tervetullut hänen "tilalleen".

Eli molempia voi olla mutta yrittäminen/odotus ei voi olla molempien kohdalla yhtä aikaa käynnissä. Osa oli tämän kyllä tajunnutkin mun kirjoituksesta, selvenän vaan niille jotka käsitti väärin!

 

Minusta tuntuu kummalliselta ajatus, että biolapsettomuus tulisi hyväksyä ennenkuin adoptoi. Itse olen vielä lapseton ja käyn lapsettomuushoidoissa, sekä pohdin myös adoptoimista. En ajattele, että adoptiolapsi olisi biologisen lapsen korvike millään tavalla. Itselläni on vain halu tulla vanhemmaksi ja on samantekevää mitä kautta lapseni saisin. On vaikea ymmärtää miksi adoptiolapsen saadakseen tulee sulkea pois biologisen lapsen saaminen käyttämällä ehkäisyä.

Minä olisin valmis vastaanottamaan adoptoidun ja biologisen lapsen samanaikaisestikin tai hyvin lyhyellä aikavälillä. Näinhän voisi tapahtua myös jos raskaaksi tulo olisi minulle biologisesti helppoa: voisin saada kaksoset tai esim. kaksi lasta vuoden sisällä. Tottakai ymmärrän, että lapselle kuin lapselle riittäisi enemmän huomiota, jos hän saa tulla yksin perheeseen, mutta yhtälailla on mahdollista synnyttää kaksoset, jolloin vanhempien huomio jakautuu kahden lapsen kesken.

Toiveenamme on useampi lapsi, ehkäpä kolme, ja toki mahdollisuutemme saada monta lasta olisi parempi, jos voisimme samanaikaisesti odottaa adoptiolasta ja edetä lapsettomuushoidoissa, jotka molemmat ovat mahdollisesti vuosia aikaavieviä prosesseja. Ikä kun kuitenkin tulee jossain vaiheessa vastaan molempien tapojen kohdalla.

 

Vieras

Adoptioprosessi katkeaa jokatapauksessa - ihan lakisääteisesti - jos tulee bioraskaaksi kesken adoptioprosessia. Halusitte sitä itse tai ette ja ihan riippumatta siitä, että nyt kokisitte jaksavanne vähän mitä vaan. Eli ei vain ole mahdollista yhtäaikaa olla molemmissa prosesseissa ellei halua tarkoituksella olla vilpillinen ja salata mahdollisen bioraskautumisen.

Tämän on katsottu olevan lapsen paras ja adoptiolapsi on tietyssä mielessä erityistarpeinen lapsi - fyysisesti terveenäkin (tulet sen tietämään jos adoptoit), eli vaikka sinusta nyt tuntuisikin, että jaksaisit itse useamman lapsen vaikka kerralla, niin en näe miksi sinun adoptiolapsesi pitäisi "jaksaa". Pitää ajatella myös niiden lasten henkistä hyvinvointia ja heidän yksilöllistä ainutlaatuisuuttaa eikä vain sitä, että ITSE haluaa ison perheen.

Mekin ajateltiin ennen lapsiamme osittain samalla tavoin kuin sinä - halusimme myös nopeasti perheen ja sisaruksille pienet ikäerot ja meille oli ihan sama ovatko meidän lapset bio vai ado. Mutta nyt kun on niitä lapsia niin näkee asian heidän kannaltaan ja olen tullut ymmärtämään kuinka merkityksellistä ainakin adoptiolapselle on saada runsaasti sitä syliä ja huomiota.

Tuleehan adoption kautta myös sisaruksia eli silloin tulee monta hoivattavaa yhtäaikaa, mutta siinä tapauksessa onkin näiden sisarusten etu, ettei heitä eroteta, eli siinäkin ajatellaan lasten parasta - ei vanhempien aikataulua perheen perustamisen suhteen.

 

Sen vaan vielä sanoisin, et omista kokemuksistani tiedän, et on hurjan vaikea ennakoida mitä lapsiperheen arki on ennenkuin sen kokee - mulla ainakin oli harhakuvitelmia siitä kuinka maalaisjärjellä kaikesta selvitään tyylikkäästi. Siitä lähes kaikki selviävät, mutta etukäteen ei pysty tietämään miten jaksavaisena siitä itse selviää. Eli "vieras" uskon, että sinäkin äitinä sitten tiedät, miksi ei haluta bio- ja adolasta tulevaksi samaan aikaan.

Tunnen myös kaksosperheen ja vanhempansa pitivät kahta vauvaikäistä kovin haasteellisena - niinkuin useimmat monikkoperheet, vaikka lapsistaan iloitsevatkin täysillä. Vanhemmuudessa kokee sitä riittämättömyyttä jo yhdenkin lapsen kanssa riittämiin!

Adoptioprosessin suhteen kannattaa huomioida sekin tosiseikka, että lapsen ikää ei voi kovin tarkasti rajata ja harvoin esim. kansainvälisen adoption kautta tulee vauvoja. Adoptiokuvioissa myös halutaan, että adoptiolapsi tulisi perheen pienimmäksi - tällä on tarkoitus taata, että hän saa olla "perheen vauvana", minkä uskotaan olevan hänen kiintymyssuhteelleen yms. edullista.

Siinä jaan huolesi täysin, että meillä ainakin ikämme ja prosessien aikaavievyys lopulta rajaa perhekokomme pienemmäksi kuin olisimme toivoneet, mutta en näe siitä syytä katkeroitua kun harvoinhan elämä ihan niin menee kuin haluaa, ja meillä oli kaikki onneen tarvittava jo kun ensimmäisen saimme.

Onnea matkaan! Olen todella jakanut nuo tunteesi aikanaan osittain.

 

"Vierailijana vastaan": olen tismalleen samaa mieltä sinun kanssasi siitä, että adoptoitu lapsi on erityisasemassa. Hän on saattanut joutua kokemaan elämässä jo ties mitä ja tarvitsee vakautta ja turvaa. Ja vaikka hänen alkutaipaleensa olisikin ollut vakaa ja hyvä, on valtava muutos muuttaa uuteen maahan ja saada uusi perhe. Täytyy olla aikaa tutustua puolin ja toisin ja saavuttaa turva ja luottamus. Lapsen etuhan täytyy aina olla se ensisijainen!

Kiitos jälleen kerran, kun olette tuoneet mietteitänne julki! Omat ajatukset selkeytyy hurjaa vauhtia. Viestin aloittaja ei taida edes olla enää kuvioissa, mutta kiitokset aloituksesta. On poikinut hyvää keskustelua minun mielestäni.

 

Kiitos kommenteista ja kokemuksista "vierailijana vastaan"!

Ajatukseni ei ollut, että tieten tahtoen "yritettäisiin" saada kahta lasta samaan aikaan, vaan että molemmat prosessit voisivat olla käynnissä saman aikaisesti. Mikäli tulisin raskaaksi, voisi adoptiolapsen saamista lykätä eteenpäin ja mikäli taas adoptiolapsesta tulisi tieto, voisi raskauden yrittämisen keskeyttää silloin. Adoptiojonossahan käsittääkseni menee kauan aikaa ennenkuin kukaan tietty lapsi on nimetty perheelle. En siis koe, että raskaaksitullessa jonosta pois hyppääminen olisi moraalisesti lasta kohtaan väärin. Tietysti sitten, kun adoptiolapsi on jo varmistunut (vai minkälaista terminologiaa tästä asiasta käytetään?), lopettaisin lapsettomuushoidot ja raskauden yrittämisen sillä hetkellä kokonaan.

Sinulla oli todella hyviä näkökantoja asiaan, ja kiitän niistä! Koska puhut kokemuksen syvällä rintaäänellä, otan ajatuksesi mielelläni vastaan ja ehkä pääsen eteenpäin omissa pohdinnoissani. :flower: :flower: :flower:

 

Vaikeita asioita pohtia. Meillä tilanne että 3 vuotta sitten tullut 3keskenmenoa - ei yhtään onnistunutta raskautta, eikä siis biolapsia. Yksi IUI tehty - negaa. Periaatteessa ollaan selittämättömästi lapsettomia, mutta verenvuototautini johdosta ongelma on että alan vuotaa aina samoin kuin menkojen aikaan -> alkiot tulee kesken.. eli ei ole koskaan mitään varmuutta että alkanut raskaus kestäisi ikinä loppuun asti.

Meillä on lisäksi vakaumus, jonka vuoksi emme voi kuvitellakaan että käyttäisimme prosessin aikana ehkäisyä. Näinpä meidän taustat huomioon ottaen minusta on kyllä toisaalta adoptiojutuissa hieman väärin, kun emme voi käyttää ehkäisyä - eikä jonossa ole mahdollista olla jos on raskaana... Eli ajan tässä takaa sitä että me olemme jo pitkään miettinyt adoptiota, mutta tuo on ongelma kun tuntuisi mm. meidän tapauksessa - on teitä varmaan muitakin - niin ikävältä että meidät heti otetaan pois jonosta mahdollisen raskauden alkaessa ja meidän tapauksessa on jo oikeastaan melkein 80% varmaa että varmasti tulee keskenmeno seuraavassakin raskaudessa. Haluaisimme, että olisi mahdollista pysyä jonossa siihen rv12:lle asti, että näkisimme miten tällä kertaa kävisi, jos suuri ihme meidän kohdalla tapahtuisi ja alkio pysyisi matkassa. Eikös sitä lähdetä ihan neuvonnasta alkaen alusta jos raskaus yllättäisi ja päättää myöhemmin adoptoida?

 

Mieleen tulee myös sellaista kapinahenkeä, että kun ne adoptiosäännöt ovat niin kamalan tiukat ja itse ei saa valita paljon mitään ja koko prosessi kestää niin kauan, niin tottahan sitä voi edes salaa vetää kotiinpäin ja yrittää bioa samaan aikaan.

Näin ei saisi ajatella, mutta tympii se kankeus, millä tuo adoptio hoidetaan. Joissain maissa mennään lastenkotiin ja poistutaan lapsi kainalossa. Anteeksi nämä virheelliset ajatukseni, mutta jotenkin vaan nyppii tämä hankaluus.

 

\

Minä olisin valmis vastaanottamaan adoptoidun ja biologisen lapsen samanaikaisestikin tai hyvin lyhyellä aikavälillä. Näinhän voisi tapahtua myös jos raskaaksi tulo olisi minulle biologisesti helppoa: voisin saada kaksoset tai esim. kaksi lasta vuoden sisällä. Tottakai ymmärrän, että lapselle kuin lapselle riittäisi enemmän huomiota, jos hän saa tulla yksin perheeseen, mutta yhtälailla on mahdollista synnyttää kaksoset, jolloin vanhempien huomio jakautuu kahden lapsen kesken.

Sinä olisit siis valmis ottamaan vastaan adoptio- ja biolapsen vaikka lyhyelläkin aikavälillä. Tässä ajattelet vain omaa parastasi; saisit enemmän lapsia. Kuitenkin lapsen paras on tässä tapauksessa eri asia. Adoptiolapsi on aina kokenut hylkäämisen ja hän tarvitsee erityisen paljon turvaa ja huomiota. Ei ole siis lainkaan sama asia saada kaksosia kuin saada bio- ja adoptiolapsi lyhyellä aikavälillä! Adoptiovanhemmuus ei ole sama asia kuin biovanhemmuus juuri siinä mielessä, että adoptiolapsen perusturvallisuuden rakentaminen ei tapahdu äkkiseltään eikä itsestään.

 

\

Mieleen tulee myös sellaista kapinahenkeä, että kun ne adoptiosäännöt ovat niin kamalan tiukat ja itse ei saa valita paljon mitään ja koko prosessi kestää niin kauan, niin tottahan sitä voi edes salaa vetää kotiinpäin ja yrittää bioa samaan aikaan.

Näin ei saisi ajatella, mutta tympii se kankeus, millä tuo adoptio hoidetaan. Joissain maissa mennään lastenkotiin ja poistutaan lapsi kainalossa. Anteeksi nämä virheelliset ajatukseni, mutta jotenkin vaan nyppii tämä hankaluus.

Olen samaa mieltä, että prosessi on liian hidas ja kankea, mutta missään tapauksessa ei saisi tilanne olla sekään, että voisi jossakin vain kävellä lastenkotiin ja poistua lapsen kanssa!

Jos sitä biolasta yrittää samaan aikaan, on yhä siinä toivo-pettymys -rumbassa, jossa raskautta kiihkeästi toivova usein on. Ajatukset pysyvät silloin biolapsen mahdollisuudessa, raskaudessa, jne. Tämä on väärin tulevaa adoptiolasta kohtaan aivan ehdottomasti. Häntä ei olla silloin ensisijaisesti haluttu, vaan hän on se varalapsi siellä pitkän tien päässä, jonka sitten saa jos ei sillä aikaa tosiaan onnistu muuten.

Jos tulee vahingossa raskaaksi prosessin aikana ymmärrän kyllä, ettei heti keskeytä adoptioprosessia. Jos ei adoptio liiku niinä kuukausina eteenpäin eikä olla kriittisessä vaiheessa, on mielestäni hyväksyttävää odotella tosi ennen kuin raskaudesta kertoo. Kuitenkin vahinkoraskaus on eri asia kuin se, että biolasta yritetään tositoimin saada alulle adoptioprosessista huolimatta.

Ymmärrän monen huolen siitä, että ikää tulee ja lapsen kovasti haluaisi. Mutta adoptio ei olekaan kaikille oikea tie ja jos adoptioprosessi on jollekulla pois biolapsen yritysvuosista, on todellakin väärältä pohjalta liikkeellä. Adoption koko keskeinen pointti on lapsen paras, ei sen lapsettomuudesta kärsivän aikuisen. Adoptio ei siis ole lapsettomuuden hoitoa!

 

se kai on, että lapsen etu vain jne. Harmittaa kuitenkin, että on niin valtavan byrokraattista sanelupolitiikkaa. Vanhempia kohtaan suorastaan kylmäkiskoista. Pelossa ja vavistuksessa saa odottaa, että mahdetaanko meidät hyväksyä valtavan syynin jälkeen. Nöyryyttävää. Sitten se vuosia kestävä aika vielä.

Mielestäni vaikka puoli vuotta olisi kohtuullinen aika koko prosessin alusta loppuun tai vaikka 9 kuukautta. Sitten saisi mennä kohdemaahan ja neuvotella siellä paikan päällä minkä lapsen haluaa valita. Saisi mennä heitä katsomaan.

Muut rajoitteet voitaisiin poistaa. Katsottaisiin vain, onko väkivalta-, alkoholi-, tai huumetaustaa. Siinä kaikki.

Kyllä tässä kiukuspäissään tulee kaikenlaista mieleen tuosta uhmasta juuri, että yrittää sitten itsekin bioa.

Myönnän alistuen, että mielipiteeni on virallisesti aivan väärä.

 

\

se kai on, että lapsen etu vain jne. Harmittaa kuitenkin, että on niin valtavan byrokraattista sanelupolitiikkaa. Vanhempia kohtaan suorastaan kylmäkiskoista. Pelossa ja vavistuksessa saa odottaa, että mahdetaanko meidät hyväksyä valtavan syynin jälkeen. Nöyryyttävää. Sitten se vuosia kestävä aika vielä.

Mielestäni vaikka puoli vuotta olisi kohtuullinen aika koko prosessin alusta loppuun tai vaikka 9 kuukautta. Sitten saisi mennä kohdemaahan ja neuvotella siellä paikan päällä minkä lapsen haluaa valita. Saisi mennä heitä katsomaan.

Muut rajoitteet voitaisiin poistaa. Katsottaisiin vain, onko väkivalta-, alkoholi-, tai huumetaustaa. Siinä kaikki.

Kyllä tässä kiukuspäissään tulee kaikenlaista mieleen tuosta uhmasta juuri, että yrittää sitten itsekin bioa.

Myönnän alistuen, että mielipiteeni on virallisesti aivan väärä.

No sinun mielipiteesi on sinun mielipiteesi, ei se voi sinällään väärä olla.

Mutta ennen adoptiotaipaleen alkua sinun kannattaa kyllä uudestaan todella hyvin pohtia motiivejasi. Tekstistäsi paistaa läpi yhä vain oma turhautumisesi etkä jaksa ottaa todesta edes lapsen parhaan tavoitetta tässä prosessissa.

Ei missään tapauksessa saa mennä siihen, että lapsen saisi valita ulkonäön perusteella! Herranjumala! Jälleen vain aikuisen näkökulma, täysin itsekäs. Adoptoivan aikuisen tulee ottaa vastaan lapsi, jota ei missään tapauksessa ole valittu ulkonäön perusteella! Silloin lapsen muut tarpeet ja piirteet jäisivät vain sen alle onko heillä kihara tukka, kaunis hymy ja tuikkivat silmät -ja vain söpöimmät saisivat kodin! Ihan oikeasti ihmiset, pohtikaa tosiaan onko adoptio se teidän juttu, jos tämä on teidän unelmanne!

Odotusaikaa saisi kyllä jonkun verran mielestäni karsia, mutta siinä se karsinta mun mielestä olisi! Mielestäni syyniä pitäisi LISÄTÄ ja neuvontaan lisätä "koulutusta" adoptiovanhemmuuteen. Adoptiovanhemmuus ei ole sama asia kuin biovanhemmuus ja on kohdallaan, että ihmisiä, jotka eivät ymmärrä adoptiota oikein, karsitaan! Psykologi pitäisi ottaa neuvontaan mukaan.

Adoptiolapsi ei ole mikään nukke, jonka voi hyllyltä valita itselleen sen perusteella, että on tervein ja kaunein tarjolla olevista! Adoptiolapsi on erityistarpeinen lapsi, joka tulee hyväksyä sellaisenaan -ja jonka elämässä voi tulla sitten esim. rankkojakin idetiteettikriisejä. Oletko valmis siihen kun lapsi kapinoi rankasti sinua ja ehkä koko adoptiota vastaan? Tuleeko silloin mukaan lapseen pettyminen kun "se ei olekaan niin söpö, mukava ja kiitollinen kuin sen pitäisi olla" meille vanhemmille, jotka hänet "pelastimme" lastenkodista?

 

Todellakaan odota, että adoptiolapsi olisi millään tavoin kiitollinen. Totta kai lapsi on välillä myös jopa kiukkuinen adoptoimisestaan, kun häntä haukutaan joko varkaaksi, pummiksi tai #&%?$!* vaan alkuperänsä perusteella jossain kaupungilla. Varmasti myös on saanut kärsiä kovia ja ne vaikuttavat kehitykseen. Ymmärrän täysin nämä hankaluudet.

Tapasin eräällä matkalla äidin, joka käsitteli adoptiolastaan aivan törkeästi. Piti pää alaspäin kaiteen yli ja sanoi, että jos et ole kiltti, pudotan alas. Ajatella, että tämmöinen on päässyt äidiksi. Ne syynit ovat aivan turhia. Niissä voi valehdella.

Mielestäni vanhempien pitäisi päästä itse neuvottelemaan siitä, minkä lapsen haluavat. Olisi vaihtoehtoja, joiden taustoista kerrottaisiin niin paljon kuin tiedetään. Terveystiedot yms. Sitten voisi vielä tavata näitä lapsia. En toki tarkoita, että haluaisin valita söpöimmän. Eihän vauvan ulkonäkö kerro, miltä näyttää teininä. Ehkä jotkut ulkonäköpiirteet koetaan vastenmielisiksi, mutta se on jokaisen kohdalla eri piirteet.

Alle vuodessa pitäisi kuitenkin prosessin sujua.

 

Edelliselle halusin sanoa, että lapsesta saa nykyisessäkin systeemissä terveystiedot ja valokuvia lapsiesityksen mukana. Lapsiesityksen voi hylätä jos ei usko, että pystyisi tälle lapselle hyvän kodin tarjoamaan. Adoptoitavan lapsen ikä määritellään adoptioluvassa, esim. alle kaksivuotias lapsi.