ahaa
Saako lapsiesityksen hylätä siten, että on mahdollisuus uuteen lapsesitykseen. Ettei sitten menetä koko adoptiomahdollisuutta. Jos näin on, niin se on erittäin hyvä se.
adoptio ja lapsettomuushoidot
- Viestiketjun aloittaja taustalla
- Ensimmäinen viesti
vierailijana vastaan
Apua! Ihan kamala ajatus, että lähdettäisiin valintamyymälätyyliin valitsemaan lastenkotiin itselle sopivimman tuntuista lasta. Kyllä tässä ajattelumallissa ollaan jo tosi kaukana vanhemmuuden ja perheen perustamisen toiveesta. Jos adoptiohalun taustalla on vilpitön halu tulla äidiksi / isäksi niin uskoisin, että muillakin lapsitiedon tultua tunne on vastaava kuin se jos lapsi tulisi omasta mahasta: Se lapsi vaan on heti se maailman täydellisin lapsi itselle (tässä vaiheessahan lapsesta ja kasvatuksesta ei ole vielä aiheutunut ylenpalttisia haasteita 
)
Olenkohan naivi, mutta mulla oli vakaa tuntemus koko prosessin ajan, että "kohtalo" tms. kyllä aikaansaa sen, että valikoidun vanhemmaksi juuri niille lapsille, jotka minulle on tarkoitettu. Ja se tunne on edelleen niinäkin päivinä kun vähemmän helpot lapseni mua koettelevat. Toki prosessimme olivat sen verran pitkiä, että ehdin jo välillä ajatella sitäkin, että olisko kohtalo tarkoittanut, että lasta ei tulekaan ja se oli ihan karmaiseva ajatus.
Ainahan perua voi tietysti jos sattuukin niin haluamaan: Bioraskauden jälkeenkin voi antaa lapsensa vaikka adoptioon jos ei tullut itselle mieleistä - ja adoptiossakaan lapsiesitystä ei ole pakko hyväksyä. Varmaan pitää selvittää palvelunantajilta kuinka monta kertaa saa hylätä lapsiesityksen ja saa silti uuden mahdollisuuden. Käytännössä en tiedä ketään joka ei olisi ollut onnesta muikeana lapsiesityksen saatuaan. Itselleni lapsiesitys tuhruisine, epäselvine valokuvineen on ollut taatusti tunne-elämällisesti vastaava onnellinen mullistus kuin bioäideille syntyneen lapsensa näkeminen
)Olenkohan naivi, mutta mulla oli vakaa tuntemus koko prosessin ajan, että "kohtalo" tms. kyllä aikaansaa sen, että valikoidun vanhemmaksi juuri niille lapsille, jotka minulle on tarkoitettu. Ja se tunne on edelleen niinäkin päivinä kun vähemmän helpot lapseni mua koettelevat. Toki prosessimme olivat sen verran pitkiä, että ehdin jo välillä ajatella sitäkin, että olisko kohtalo tarkoittanut, että lasta ei tulekaan ja se oli ihan karmaiseva ajatus.
Ainahan perua voi tietysti jos sattuukin niin haluamaan: Bioraskauden jälkeenkin voi antaa lapsensa vaikka adoptioon jos ei tullut itselle mieleistä - ja adoptiossakaan lapsiesitystä ei ole pakko hyväksyä. Varmaan pitää selvittää palvelunantajilta kuinka monta kertaa saa hylätä lapsiesityksen ja saa silti uuden mahdollisuuden. Käytännössä en tiedä ketään joka ei olisi ollut onnesta muikeana lapsiesityksen saatuaan. Itselleni lapsiesitys tuhruisine, epäselvine valokuvineen on ollut taatusti tunne-elämällisesti vastaava onnellinen mullistus kuin bioäideille syntyneen lapsensa näkeminen
Hienoja
Hienoja kirjoituksia monetkin täällä. Kiitos niistä. Tulee vaan mieleen, että voipi olla aika hankalaa lapsiesityksestä kieltäytyä. Siis tulee pelko, että miten hankaloituu seuraava esitys sitten, vaiko tuleeko ollenkaan enää.
Ehkäpä lapsestakin olisi mukavaa myöhemmin kuulla, että vanhemmat valitsivat juuri hänet suuresta joukosta.
Jotenkin vaan tuntuu siltä, että olisi mukavaa, jos pääsisi kohdemaahan valitsemaan lapsi, jonka kanssa synkkaa ja voisi myös katsoa taustat heistä.
Maailma on pullollaan ei-toivottuja lapsia ja silti adoptio on erittäin kallista ja hankalaa.
Ehkä se sitten monella on niin, että etenkin, jos adoptoi aivan vauvan, niin se on kuin oma lapsi syntyisi. Sitä rakastaa välittömästi. Ehkä hieman suuremman lapsen kohdalla tämä synkkaamisasia vasta olisi ajankohtainen.
Yleensäkin vaan minua ärsyttää hankaluus, hitaus, ja kalleus.
Ehkäpä lapsestakin olisi mukavaa myöhemmin kuulla, että vanhemmat valitsivat juuri hänet suuresta joukosta.
Jotenkin vaan tuntuu siltä, että olisi mukavaa, jos pääsisi kohdemaahan valitsemaan lapsi, jonka kanssa synkkaa ja voisi myös katsoa taustat heistä.
Maailma on pullollaan ei-toivottuja lapsia ja silti adoptio on erittäin kallista ja hankalaa.
Ehkä se sitten monella on niin, että etenkin, jos adoptoi aivan vauvan, niin se on kuin oma lapsi syntyisi. Sitä rakastaa välittömästi. Ehkä hieman suuremman lapsen kohdalla tämä synkkaamisasia vasta olisi ajankohtainen.
Yleensäkin vaan minua ärsyttää hankaluus, hitaus, ja kalleus.
adoptioäiti
Miten lapsen kanssa ylipäätään "synkkaa"? En ymmärrä, enkä hyväksy ollenkaan ajatusta tuosta valikoimisesta.
Ja kyllähän ne lapset täsmätään tarkoin jo nyt. Kaikkien antamiemme tietojen pohjalta katsotaan mahdollisista lapsista meille se oma lapsi.
Ja kyllähän ne lapset täsmätään tarkoin jo nyt. Kaikkien antamiemme tietojen pohjalta katsotaan mahdollisista lapsista meille se oma lapsi.
Kiitos tästä mielenkiintoisesta ketjusta! Tässä on enimmäkseen ollut todella hyödyllistä ja ajatuksia herättävää keskustelua.
Olen itse jo nuoresta asti ollut sitä mieltä, että perheeseeni voisi kuulua sekä bio- että adoptiolapsia. Meillä on nyt se tilanne, että lapsettomuutta tutkitaan ja selkeää syytä ei ole vielä ainakaan löytynyt. KOska olemme jo yli kolmekymppisiä, päätöksiä pitää yksinkertaisesti alkaa jossain vaiheessa (eli piakkoin) tehdä. En koe kuitenkaan, että mun pitäisi olla erityisesti "sinut" lapsettomuuden kanssa, koska olen AINA ollut valmis MYÖS tai VAIN adoptioäidiksi. Itse aion (aiomme, toki tämä on miehen ja minun yhteinen projekti)mennä adoptioneuvontaan, ellei biolasta tiettyyn aikarajaan mennessä ala kuulua. Olen valmis toki sitoutumaan adoptioprosessiin täysillä siitä asti kun hakupaperit on lähetetty ulkomaille. Siihen asti (eli neuvonnan ajan) ajattelen, et voidaan biolasta yrittää - hoidoilla tai ilman, miten se nyt meidän kohdalla tulee menemään. Vielä siis ihmetellään missä vika. Muutama asia (mm. miehen simpat ok) on jo poissuljettu.
Koska sekä hoidot että adoptioprosessi vievät aikaa , tässä on pakko alkaa selvittää vaihtoehtoja monelta kantilta. Itse siis kuulun niihin, jotka voisivat adoptoida lapsen, vaikka vielä lähiaikoina ihme tapahtuisi ja raskautuisinkin. Eli oliko se niin, että kun biolapsi on vuoden ikäinen, voisi alkaa adoptioprosessin?
Ymmärsin kyllä, että monestakin syystä samaan aikaan kahden asian "hamuaminen" ei ole hyvä - varsinkaan adoptiolapselle.
Olen itse jo nuoresta asti ollut sitä mieltä, että perheeseeni voisi kuulua sekä bio- että adoptiolapsia. Meillä on nyt se tilanne, että lapsettomuutta tutkitaan ja selkeää syytä ei ole vielä ainakaan löytynyt. KOska olemme jo yli kolmekymppisiä, päätöksiä pitää yksinkertaisesti alkaa jossain vaiheessa (eli piakkoin) tehdä. En koe kuitenkaan, että mun pitäisi olla erityisesti "sinut" lapsettomuuden kanssa, koska olen AINA ollut valmis MYÖS tai VAIN adoptioäidiksi. Itse aion (aiomme, toki tämä on miehen ja minun yhteinen projekti)mennä adoptioneuvontaan, ellei biolasta tiettyyn aikarajaan mennessä ala kuulua. Olen valmis toki sitoutumaan adoptioprosessiin täysillä siitä asti kun hakupaperit on lähetetty ulkomaille. Siihen asti (eli neuvonnan ajan) ajattelen, et voidaan biolasta yrittää - hoidoilla tai ilman, miten se nyt meidän kohdalla tulee menemään. Vielä siis ihmetellään missä vika. Muutama asia (mm. miehen simpat ok) on jo poissuljettu.
Koska sekä hoidot että adoptioprosessi vievät aikaa , tässä on pakko alkaa selvittää vaihtoehtoja monelta kantilta. Itse siis kuulun niihin, jotka voisivat adoptoida lapsen, vaikka vielä lähiaikoina ihme tapahtuisi ja raskautuisinkin. Eli oliko se niin, että kun biolapsi on vuoden ikäinen, voisi alkaa adoptioprosessin?
Ymmärsin kyllä, että monestakin syystä samaan aikaan kahden asian "hamuaminen" ei ole hyvä - varsinkaan adoptiolapselle.
\
Valitettavasti kuulostaa kovin lapselliselta. Kehotan ottamaan selvää adoptiosta, kiintymyksestä ja vanhemmuudesta enemmän.
Miksi ihmeessä haluaisit yleensä tarrata ajatukseen siitä, että voit sitten hylätä lapsiesityksen tarvittaessa? Millä perusteella kuvttelisit niin tekeväsi? Lapsi ei näyttäisi omalta valokuvassa? Tai että et voisi elää lapsen esim. maitoallergian kanssa?! Vakavia vammoja lapsella ei terveystiedoissa olisikaan jos et hae erityistarvelasta!
Tiedoksi sinulle, että ei aina se biolapsikaan synnyttyään tunnu heti niin auvoiselta. Joskus rakkaus biolapseenkin kasvaa vasta hoivan kautta. Rakkaus adoptiolapseen syntyy joskus heti, joskus ei. Tähän ei kuulu se asia onko lapsi vauva vai ei.
Ainoat ihmiset, joiden mielestäni kuuluisi saada adoptoida, ovat ne, jotka lähtevät siihen ollakseen lapsikeskeisiä vanhempia, ei todellakaan "no kun mä haluun" -vanhempia. Tuollainen valintasysteemi olisi kuin aikuisten ihmisten lelukauppa! Sillä ei olisi lapsen hyvän kannalta mitään arvoa!! Lapselle se olisi kamalaa ja ihmisarvoa loukkaavaa. En usko, että lapsi voisi olla koskaan iloinen siitä, että hänet olisi valittu moisella tavalla!! Värisyttää kauhusta moinen ajatuskin.
Biolastaankaan ei saa valita. Miksi ihmeessä pitäisi saada poimia josatkin rivistä omaa silmää miellyttävä adoptiolapsi?! Mietin samoin kuin eräs edellinen: Miten yleensä voisi päätellä, että lapsen kanssa synkkaa, varsinkin kun yhteistä kieltäkään ei ole? Kaikki olisi jonkun sattumanvaraisen "tunteen" varassa, jota valitetavasti ohjaisivat sellaiset asiat kuin, että "hän heti hymyili minulle kun astuin sisään" tai "hänellä oli niin kauniit ruskeat silmät".
Alkuperäinen kirjoittaja 26.05.2007 klo 16:41 Hienoja kirjoitti:
Valitettavasti kuulostaa kovin lapselliselta. Kehotan ottamaan selvää adoptiosta, kiintymyksestä ja vanhemmuudesta enemmän.
Miksi ihmeessä haluaisit yleensä tarrata ajatukseen siitä, että voit sitten hylätä lapsiesityksen tarvittaessa? Millä perusteella kuvttelisit niin tekeväsi? Lapsi ei näyttäisi omalta valokuvassa? Tai että et voisi elää lapsen esim. maitoallergian kanssa?! Vakavia vammoja lapsella ei terveystiedoissa olisikaan jos et hae erityistarvelasta!
Tiedoksi sinulle, että ei aina se biolapsikaan synnyttyään tunnu heti niin auvoiselta. Joskus rakkaus biolapseenkin kasvaa vasta hoivan kautta. Rakkaus adoptiolapseen syntyy joskus heti, joskus ei. Tähän ei kuulu se asia onko lapsi vauva vai ei.
Ainoat ihmiset, joiden mielestäni kuuluisi saada adoptoida, ovat ne, jotka lähtevät siihen ollakseen lapsikeskeisiä vanhempia, ei todellakaan "no kun mä haluun" -vanhempia. Tuollainen valintasysteemi olisi kuin aikuisten ihmisten lelukauppa! Sillä ei olisi lapsen hyvän kannalta mitään arvoa!! Lapselle se olisi kamalaa ja ihmisarvoa loukkaavaa. En usko, että lapsi voisi olla koskaan iloinen siitä, että hänet olisi valittu moisella tavalla!! Värisyttää kauhusta moinen ajatuskin.
Biolastaankaan ei saa valita. Miksi ihmeessä pitäisi saada poimia josatkin rivistä omaa silmää miellyttävä adoptiolapsi?! Mietin samoin kuin eräs edellinen: Miten yleensä voisi päätellä, että lapsen kanssa synkkaa, varsinkin kun yhteistä kieltäkään ei ole? Kaikki olisi jonkun sattumanvaraisen "tunteen" varassa, jota valitetavasti ohjaisivat sellaiset asiat kuin, että "hän heti hymyili minulle kun astuin sisään" tai "hänellä oli niin kauniit ruskeat silmät".
Tietty juttu on myös kustannuskysymys, ainakin ulkomainen adoptio maksaa tuhansia euroja, joka menee juuri toimistokuluihin ja papereiden käännättämiseen kohdemaan kielelle yms. Maksut peritään jo melko varhaisessa vaiheessa adoptioprosessia. Lapsettomuushoidot ovat myös kalliitta, eli jos sattuisi samaan hoidoilla biologisen lapsen en usko että adotioprosessin kustannuksiin maksettuja rahoja saa takaisin.
Itse olen ollut molemmissa prosesseissa yhtäaikaa. Lasta on toivottu jo useamman vuoden ajan. Kävin useita koeputkihedelmöityshoitoja läpi ja raskaaksi en ole onnistunut tulemaan ja koska adoptiokin on monivuotinen prosessi niin sen päättymisestäkään ei ole vielä mitään tietoa, tuleeko meille lapsi ulkoimailta kenties vuoden tai kahden päästä, ei ole varmaa tietoa? Kuitenkin olen tyytyväinen että kävin hoidot läpi, olisi voinut kaduttaa myöhemmin jos en olisi yrittänyt hoitoja, nyt tiedän että biologista lasta en tule saamaan. Ikääkin on jo melkein 40v. Eli kiire on ollut hoidoilla ja myös adoption aloittamisella. Ehkä jos olisin ollut hoidoissa nuorena, myös adoptioprosessin aloittamiselle olisi jäänyt enemmän aikaa.
Tunnen syyllisyyttä myös siitä, että jos hoidot olisi onnistunut niin olisin teettänyt turhaa työtä monella ihmisellä. Ehkä myös Suomen maine adoptiomaana voi kärsiä jos prosesseja aloitetaan, mutta sitten monet peruvat koko homman kun tulevat raskaaksi. Eli senkään vuoksi hoitoja ja adoptioprosessia ei tulisi käydä samanaikaisesti.
Itse olen ollut molemmissa prosesseissa yhtäaikaa. Lasta on toivottu jo useamman vuoden ajan. Kävin useita koeputkihedelmöityshoitoja läpi ja raskaaksi en ole onnistunut tulemaan ja koska adoptiokin on monivuotinen prosessi niin sen päättymisestäkään ei ole vielä mitään tietoa, tuleeko meille lapsi ulkoimailta kenties vuoden tai kahden päästä, ei ole varmaa tietoa? Kuitenkin olen tyytyväinen että kävin hoidot läpi, olisi voinut kaduttaa myöhemmin jos en olisi yrittänyt hoitoja, nyt tiedän että biologista lasta en tule saamaan. Ikääkin on jo melkein 40v. Eli kiire on ollut hoidoilla ja myös adoption aloittamisella. Ehkä jos olisin ollut hoidoissa nuorena, myös adoptioprosessin aloittamiselle olisi jäänyt enemmän aikaa.
Tunnen syyllisyyttä myös siitä, että jos hoidot olisi onnistunut niin olisin teettänyt turhaa työtä monella ihmisellä. Ehkä myös Suomen maine adoptiomaana voi kärsiä jos prosesseja aloitetaan, mutta sitten monet peruvat koko homman kun tulevat raskaaksi. Eli senkään vuoksi hoitoja ja adoptioprosessia ei tulisi käydä samanaikaisesti.
vierailijana vastaan
Vieras tuossa jo kirjoittikin saman mitä itse ajattelin aikaisempaa kirjoittajaa lukiessani: Lapsi tuskin todellakaan millään tavalla ilahtuisi myöhemmin tiedosta, että häntä ennen isä ja äiti olisivat hylänneet muutaman lapsiesityksen "kun ei näyttänyt / tuntunut omalta". Minusta se olisi ihan järkyttävä asia kertoa lapselle (ja järkyttävä ajatuskin). Sehän tarkoittaisi samalla, että omaakaan lastaan ei sitten rakastaisi ehdoitta vaan vain siksi, että oli päässyt valitsemaan sellaisen joka tuntui valintahetkellä parhaalta valinnalta.
Meidän kohdallamme viranomaistahot ovat mätsänneet meidät lapsillemme sopiviksi vanhemmiksi ja monessa näkyy, että ovat hyvää työtä tehneet. Valokuvilla on selvästi ollut oma merkityksensä, mutta vähintään yhtä selvästi myös luonnekuvaukset on otettu huomioon. Lapseni ovat itseasiassa enemmän kaltaisiani kuin esimerkiksi sisarukseni - myös luonteeltaan. Lieneekö kasvatuksella merkittävämpi osuus vai onnistuneella mätsäyksellä?
Toinen asia sitten onkin se, että tiedän olevan melko tavallista, että lapsen kanssa yhteiselon alkuaikoina, lapsi ei välttämättä automaattisesti tunnukaan heti äärimmäisen rakkaalta (vaikka mainitsinkin, että en tiedä ketään joka ei olisi lapsitiedon saadessaan ollut äärimmäisen onnellinen). On ihan tutkittukin, että vanhemman kiintymyssuhde lapseensa ei kummassakaan (bio tai ado) tapauksessa välttämättä muodostu ensitapaamisesta, vaikka lopulta olisikin juuri sitä oikeaa äidin / isän rakkautta lapseensa. On melko haastavat olosuhteen varhaiselle yhteiselolle jos lapsi esim. aktiivisesti hyljeksii vanhempaansa alussa eikä ota vastaan hellyyttä millään tasolla. Näinhän adoptiossa voi hyvinkin olla etenkin ei-vauvaikäisen kohdalla.
Tiedän myös bioäitejä, jotka ovat sanoneet syntyneen lapsensa tuntuneen pitkäänkin ventovieraalta eivätkä ole kuvanneet tunteitaan alkukuukausina rakkaudeksi ollenkaan.
Meidän lapsemme ovat tulleet toinen vauvaikäisenä ja toinen leikki-ikäisenä ja jo sen perusteella tietyissä jutuissa näissä kiintymyssuhdeasioissa on ollut eroja. Molempia olen kuitenkin halunnut ehdoitta rakastaa siitä päivästä kun tiesin perheen haluavani ja ihan riippumatta siitä ovatko minkä näköisiä ulkonäöltään jne.
Meidän kohdallamme viranomaistahot ovat mätsänneet meidät lapsillemme sopiviksi vanhemmiksi ja monessa näkyy, että ovat hyvää työtä tehneet. Valokuvilla on selvästi ollut oma merkityksensä, mutta vähintään yhtä selvästi myös luonnekuvaukset on otettu huomioon. Lapseni ovat itseasiassa enemmän kaltaisiani kuin esimerkiksi sisarukseni - myös luonteeltaan. Lieneekö kasvatuksella merkittävämpi osuus vai onnistuneella mätsäyksellä?
Toinen asia sitten onkin se, että tiedän olevan melko tavallista, että lapsen kanssa yhteiselon alkuaikoina, lapsi ei välttämättä automaattisesti tunnukaan heti äärimmäisen rakkaalta (vaikka mainitsinkin, että en tiedä ketään joka ei olisi lapsitiedon saadessaan ollut äärimmäisen onnellinen). On ihan tutkittukin, että vanhemman kiintymyssuhde lapseensa ei kummassakaan (bio tai ado) tapauksessa välttämättä muodostu ensitapaamisesta, vaikka lopulta olisikin juuri sitä oikeaa äidin / isän rakkautta lapseensa. On melko haastavat olosuhteen varhaiselle yhteiselolle jos lapsi esim. aktiivisesti hyljeksii vanhempaansa alussa eikä ota vastaan hellyyttä millään tasolla. Näinhän adoptiossa voi hyvinkin olla etenkin ei-vauvaikäisen kohdalla.
Tiedän myös bioäitejä, jotka ovat sanoneet syntyneen lapsensa tuntuneen pitkäänkin ventovieraalta eivätkä ole kuvanneet tunteitaan alkukuukausina rakkaudeksi ollenkaan.
Meidän lapsemme ovat tulleet toinen vauvaikäisenä ja toinen leikki-ikäisenä ja jo sen perusteella tietyissä jutuissa näissä kiintymyssuhdeasioissa on ollut eroja. Molempia olen kuitenkin halunnut ehdoitta rakastaa siitä päivästä kun tiesin perheen haluavani ja ihan riippumatta siitä ovatko minkä näköisiä ulkonäöltään jne.
Olen miettinyt noita adoptiolapsen saamisen alkuaikoja ja siihen liittyviä tunteita. Kun nimeäminen tulee, ilo on yleensä katossa. Aika harva varmaankaan ajattelee, että lapsi tulee jotenkin väärään aikaan. Tiedän kyllä niitä, joille lapsi on ollut "vääränlainen" ja se heijastuu sitten moneen asiaan.
Vääränlaisella tarkoitan sitä, että on kontakteja, joista on saattanut pitkään tulla vauvaikäisiä kaikille hakijoille, ja kun sitten saadaan isompi, esim. yli puolivuotias tai jopa yli vuoden ikäinen, ollaan jotenkin pettyneitä. Ei avoimesti, mutta hiljaa mielessään. Hakemuksiinhan usein laitetaan ikätoiveeksi 0-2-vuotias tai alle 2-vuotias, ja silloin on täysin mahdollista että 2-vuotias onkin 2v10kk eli melkein kolme. On myös saattanut käydä niin, että tummahiuksisen ja -silmäisen lapsen sijaan onkin saatu vaalea lapsi, joita tietyistä kontakteista tulee erittäin harvoin. Olen tavannut perheen, jotka olisivat mieluummin ottaneet tummemman lapsen ja sanoivatkin sen. Eipä siinä muuta voinut kuin todeta, että olisi ollut adoptiovalmennuksella töitä.
En tiedä, pystyykö kukaan hakija olemaan luomatta jonkinlaista ennakkomielikuvaa tulevasta lapsestaan, mutta olisi tärkeä varoa luomasta liian tiukkoja mielikuvia, joihin lapsi ei sitten ehkä mahdukaan.
Olen ajatellut, että kun saa lapsen, rakkaus=vastuu. Kun kantaa vastuuta, hoivaa ja huolehtii, rakkaus ja kiintymys kasvavat siinä vähitellen. Kyllähän monelle varsinkin ensimmäisen lapsen saavalle voi käydä niinkin, että tunteet ovat alusta asti hyvin voimakkaita, ja lapsiparka joutuu ottamaan vastaan näitä pitkään lasta odottaneen vanhemmat hyökyaaltoja. Jos lapsi ei osoita mitään tunteita tai hyljeksii kuten on hyvin mahdollista erityisesti isomman lapsen kohdalla, vanhemman on tärkeä jaksaa luottaa, että kiintymys kasvaa ja vahvistuu lasta hoivatessa ja vastuuta kantaessa.
Olen sekä kuullut että lukenut adoptiovanhempien kokemuksia siitä, että lapsi ei heti tunnu omalta, mutta kypsät ja vanhemmuuteen huolella valmistautuneet vanhemmat tajuavat oman tilanteensa ja luottavat tunteiden voimaan. He ymmärtävät, että esim. hakumatkan olosuhteet eivät ole otollisimmat mahdolliset kiintymyssuhteen rakentamiselle ja jaksavat odottaa kotiin asti, jossa perhe pääsee omiin oloihinsa ja rakentamaan suhdetta oman arjen keskellä.
Adoptiossa olennaista on tajuta, että tapahtumien keskiössä oleva lapsi ei ole mitenkään voinut vaikuttaa oman elämänsä kulkuun ja siihen, että päätyy adoptoitavaksi. Lapsi ei ole voinut valita, aikuinen voi valita adoptoiko vai ei. Lapsen ei koskaan tule joutua tilanteeseen, jossa kokee, että on tullut armosta valituksi jonkin ominaisuuden perusteella -- kauhea ajatuskin!
Edellisen kirjoittajan kanssa olen samaa mieltä, että ulkomaiden viranomaiset tekevät hyvää työtä sijoittaessaan lapsia perheisiin. Vuosien varrella kertynyt kokemus näkyy. Tärkeä merkitys on myös raportoinnin kautta kertyneellä kokemuksella sijoitusten onnistumisesta. Jos ajattelen lastenkotia, josta omani ovat, siellä todella tehdään tarkkaa ja hyvää työtä ja halutaan tietää lasten vaiheista pitkään adoption jälkeenkin. Lapsia sijoittavat henkilöt ovat ammattitaitoisia mutta heillä on myös sydän paikallaan - jopa Kiinassa, jossa adoptio tuntuu joskus olevan liukuhihnatouhua.
Vääränlaisella tarkoitan sitä, että on kontakteja, joista on saattanut pitkään tulla vauvaikäisiä kaikille hakijoille, ja kun sitten saadaan isompi, esim. yli puolivuotias tai jopa yli vuoden ikäinen, ollaan jotenkin pettyneitä. Ei avoimesti, mutta hiljaa mielessään. Hakemuksiinhan usein laitetaan ikätoiveeksi 0-2-vuotias tai alle 2-vuotias, ja silloin on täysin mahdollista että 2-vuotias onkin 2v10kk eli melkein kolme. On myös saattanut käydä niin, että tummahiuksisen ja -silmäisen lapsen sijaan onkin saatu vaalea lapsi, joita tietyistä kontakteista tulee erittäin harvoin. Olen tavannut perheen, jotka olisivat mieluummin ottaneet tummemman lapsen ja sanoivatkin sen. Eipä siinä muuta voinut kuin todeta, että olisi ollut adoptiovalmennuksella töitä.
En tiedä, pystyykö kukaan hakija olemaan luomatta jonkinlaista ennakkomielikuvaa tulevasta lapsestaan, mutta olisi tärkeä varoa luomasta liian tiukkoja mielikuvia, joihin lapsi ei sitten ehkä mahdukaan.
Olen ajatellut, että kun saa lapsen, rakkaus=vastuu. Kun kantaa vastuuta, hoivaa ja huolehtii, rakkaus ja kiintymys kasvavat siinä vähitellen. Kyllähän monelle varsinkin ensimmäisen lapsen saavalle voi käydä niinkin, että tunteet ovat alusta asti hyvin voimakkaita, ja lapsiparka joutuu ottamaan vastaan näitä pitkään lasta odottaneen vanhemmat hyökyaaltoja. Jos lapsi ei osoita mitään tunteita tai hyljeksii kuten on hyvin mahdollista erityisesti isomman lapsen kohdalla, vanhemman on tärkeä jaksaa luottaa, että kiintymys kasvaa ja vahvistuu lasta hoivatessa ja vastuuta kantaessa.
Olen sekä kuullut että lukenut adoptiovanhempien kokemuksia siitä, että lapsi ei heti tunnu omalta, mutta kypsät ja vanhemmuuteen huolella valmistautuneet vanhemmat tajuavat oman tilanteensa ja luottavat tunteiden voimaan. He ymmärtävät, että esim. hakumatkan olosuhteet eivät ole otollisimmat mahdolliset kiintymyssuhteen rakentamiselle ja jaksavat odottaa kotiin asti, jossa perhe pääsee omiin oloihinsa ja rakentamaan suhdetta oman arjen keskellä.
Adoptiossa olennaista on tajuta, että tapahtumien keskiössä oleva lapsi ei ole mitenkään voinut vaikuttaa oman elämänsä kulkuun ja siihen, että päätyy adoptoitavaksi. Lapsi ei ole voinut valita, aikuinen voi valita adoptoiko vai ei. Lapsen ei koskaan tule joutua tilanteeseen, jossa kokee, että on tullut armosta valituksi jonkin ominaisuuden perusteella -- kauhea ajatuskin!
Edellisen kirjoittajan kanssa olen samaa mieltä, että ulkomaiden viranomaiset tekevät hyvää työtä sijoittaessaan lapsia perheisiin. Vuosien varrella kertynyt kokemus näkyy. Tärkeä merkitys on myös raportoinnin kautta kertyneellä kokemuksella sijoitusten onnistumisesta. Jos ajattelen lastenkotia, josta omani ovat, siellä todella tehdään tarkkaa ja hyvää työtä ja halutaan tietää lasten vaiheista pitkään adoption jälkeenkin. Lapsia sijoittavat henkilöt ovat ammattitaitoisia mutta heillä on myös sydän paikallaan - jopa Kiinassa, jossa adoptio tuntuu joskus olevan liukuhihnatouhua.
Olen miettinyt noita adoptiolapsen saamisen alkuaikoja ja siihen liittyviä tunteita. Kun nimeäminen tulee, ilo on yleensä katossa. Aika harva varmaankaan ajattelee, että lapsi tulee jotenkin väärään aikaan. Tiedän kyllä niitä, joille lapsi on ollut "vääränlainen" ja se heijastuu sitten moneen asiaan.
Vääränlaisella tarkoitan sitä, että on kontakteja, joista on saattanut pitkään tulla vauvaikäisiä kaikille hakijoille, ja kun sitten saadaan isompi, esim. yli puolivuotias tai jopa yli vuoden ikäinen, ollaan jotenkin pettyneitä. Ei avoimesti, mutta hiljaa mielessään. Hakemuksiinhan usein laitetaan ikätoiveeksi 0-2-vuotias tai alle 2-vuotias, ja silloin on täysin mahdollista että 2-vuotias onkin 2v10kk eli melkein kolme. On myös saattanut käydä niin, että tummahiuksisen ja -silmäisen lapsen sijaan onkin saatu vaalea lapsi, joita tietyistä kontakteista tulee erittäin harvoin. Olen tavannut perheen, jotka olisivat mieluummin ottaneet tummemman lapsen ja sanoivatkin sen. Eipä siinä muuta voinut kuin todeta, että olisi ollut adoptiovalmennuksella töitä.
En tiedä, pystyykö kukaan hakija olemaan luomatta jonkinlaista ennakkomielikuvaa tulevasta lapsestaan, mutta olisi tärkeä varoa luomasta liian tiukkoja mielikuvia, joihin lapsi ei sitten ehkä mahdukaan.
Olen ajatellut, että kun saa lapsen, rakkaus=vastuu. Kun kantaa vastuuta, hoivaa ja huolehtii, rakkaus ja kiintymys kasvavat siinä vähitellen. Kyllähän monelle varsinkin ensimmäisen lapsen saavalle voi käydä niinkin, että tunteet ovat alusta asti hyvin voimakkaita, ja lapsiparka joutuu ottamaan vastaan näitä pitkään lasta odottaneen vanhemmat hyökyaaltoja. Jos lapsi ei osoita mitään tunteita tai hyljeksii kuten on hyvin mahdollista erityisesti isomman lapsen kohdalla, vanhemman on tärkeä jaksaa luottaa, että kiintymys kasvaa ja vahvistuu lasta hoivatessa ja vastuuta kantaessa.
Olen sekä kuullut että lukenut adoptiovanhempien kokemuksia siitä, että lapsi ei heti tunnu omalta, mutta kypsät ja vanhemmuuteen huolella valmistautuneet vanhemmat tajuavat oman tilanteensa ja luottavat tunteiden voimaan. He ymmärtävät, että esim. hakumatkan olosuhteet eivät ole otollisimmat mahdolliset kiintymyssuhteen rakentamiselle ja jaksavat odottaa kotiin asti, jossa perhe pääsee omiin oloihinsa ja rakentamaan suhdetta oman arjen keskellä.
Adoptiossa olennaista on tajuta, että tapahtumien keskiössä oleva lapsi ei ole mitenkään voinut vaikuttaa oman elämänsä kulkuun ja siihen, että päätyy adoptoitavaksi. Lapsi ei ole voinut valita, aikuinen voi valita adoptoiko vai ei. Lapsen ei koskaan tule joutua tilanteeseen, jossa kokee, että on tullut armosta valituksi jonkin ominaisuuden perusteella -- kauhea ajatuskin!
Edellisen kirjoittajan kanssa olen samaa mieltä, että ulkomaiden viranomaiset tekevät hyvää työtä sijoittaessaan lapsia perheisiin. Vuosien varrella kertynyt kokemus näkyy. Tärkeä merkitys on myös raportoinnin kautta kertyneellä kokemuksella sijoitusten onnistumisesta. Jos ajattelen lastenkotia, josta omani ovat, siellä todella tehdään tarkkaa ja hyvää työtä ja halutaan tietää lasten vaiheista pitkään adoption jälkeenkin. Lapsia sijoittavat henkilöt ovat ammattitaitoisia mutta heillä on myös sydän paikallaan - jopa Kiinassa, jossa adoptio tuntuu joskus olevan liukuhihnatouhua.
Vääränlaisella tarkoitan sitä, että on kontakteja, joista on saattanut pitkään tulla vauvaikäisiä kaikille hakijoille, ja kun sitten saadaan isompi, esim. yli puolivuotias tai jopa yli vuoden ikäinen, ollaan jotenkin pettyneitä. Ei avoimesti, mutta hiljaa mielessään. Hakemuksiinhan usein laitetaan ikätoiveeksi 0-2-vuotias tai alle 2-vuotias, ja silloin on täysin mahdollista että 2-vuotias onkin 2v10kk eli melkein kolme. On myös saattanut käydä niin, että tummahiuksisen ja -silmäisen lapsen sijaan onkin saatu vaalea lapsi, joita tietyistä kontakteista tulee erittäin harvoin. Olen tavannut perheen, jotka olisivat mieluummin ottaneet tummemman lapsen ja sanoivatkin sen. Eipä siinä muuta voinut kuin todeta, että olisi ollut adoptiovalmennuksella töitä.
En tiedä, pystyykö kukaan hakija olemaan luomatta jonkinlaista ennakkomielikuvaa tulevasta lapsestaan, mutta olisi tärkeä varoa luomasta liian tiukkoja mielikuvia, joihin lapsi ei sitten ehkä mahdukaan.
Olen ajatellut, että kun saa lapsen, rakkaus=vastuu. Kun kantaa vastuuta, hoivaa ja huolehtii, rakkaus ja kiintymys kasvavat siinä vähitellen. Kyllähän monelle varsinkin ensimmäisen lapsen saavalle voi käydä niinkin, että tunteet ovat alusta asti hyvin voimakkaita, ja lapsiparka joutuu ottamaan vastaan näitä pitkään lasta odottaneen vanhemmat hyökyaaltoja. Jos lapsi ei osoita mitään tunteita tai hyljeksii kuten on hyvin mahdollista erityisesti isomman lapsen kohdalla, vanhemman on tärkeä jaksaa luottaa, että kiintymys kasvaa ja vahvistuu lasta hoivatessa ja vastuuta kantaessa.
Olen sekä kuullut että lukenut adoptiovanhempien kokemuksia siitä, että lapsi ei heti tunnu omalta, mutta kypsät ja vanhemmuuteen huolella valmistautuneet vanhemmat tajuavat oman tilanteensa ja luottavat tunteiden voimaan. He ymmärtävät, että esim. hakumatkan olosuhteet eivät ole otollisimmat mahdolliset kiintymyssuhteen rakentamiselle ja jaksavat odottaa kotiin asti, jossa perhe pääsee omiin oloihinsa ja rakentamaan suhdetta oman arjen keskellä.
Adoptiossa olennaista on tajuta, että tapahtumien keskiössä oleva lapsi ei ole mitenkään voinut vaikuttaa oman elämänsä kulkuun ja siihen, että päätyy adoptoitavaksi. Lapsi ei ole voinut valita, aikuinen voi valita adoptoiko vai ei. Lapsen ei koskaan tule joutua tilanteeseen, jossa kokee, että on tullut armosta valituksi jonkin ominaisuuden perusteella -- kauhea ajatuskin!
Edellisen kirjoittajan kanssa olen samaa mieltä, että ulkomaiden viranomaiset tekevät hyvää työtä sijoittaessaan lapsia perheisiin. Vuosien varrella kertynyt kokemus näkyy. Tärkeä merkitys on myös raportoinnin kautta kertyneellä kokemuksella sijoitusten onnistumisesta. Jos ajattelen lastenkotia, josta omani ovat, siellä todella tehdään tarkkaa ja hyvää työtä ja halutaan tietää lasten vaiheista pitkään adoption jälkeenkin. Lapsia sijoittavat henkilöt ovat ammattitaitoisia mutta heillä on myös sydän paikallaan - jopa Kiinassa, jossa adoptio tuntuu joskus olevan liukuhihnatouhua.
kiinnostavia
Kiinnostavia ja avoimia asioita on ollut tässä ketjussa. Kiitos niistä. Tuntuu nimittäin joskus siltä, että vaikeista asioista vaietaan ja kaikki vaan aina sujuu hyvin.
Alkuperäinen kirjoittaja outohyyppä:\Erikoista,kyllä kai lapsia saa adoptoida vaikka itsellään olisi biologisia lapsia...Alkuperäinen kirjoittaja 24.10.2006 klo 21:52 jeps kirjoitti:
No mä en ainakaan haluaisi olla perheessä, jossa mun (adoptiolapsen) lisäksi olisi omia, biologisia lapsia...