Johanna72. Totta, on ollut toisaalta helpottavaa, kun on kerrottu lähipiirille, mutta myös vähän rasittavaa, kun kysellään koko ajan prosessin etenemistä. Tuntuu olevan kovin vierasta tämä adoption kesto ja koko prosessi ylipäänsä (vaikka omasta mielestä on kerrottu moneen otteeseen, että tulee kestämään piiitkääään). Kyselemisessä harmittaa tietysti se kun itsekin on ihan kypsä tähän hitauteen.
Oltaiskohan me 5 kertaa kaiken kaikkiaan käyty neuvonnassa. Ei meille neuvonta ole oikeastaan aiheuttanut tunteiden myllerrystä. Suurimmat myllerrykset oli varmastikin ennen neuvontaa. Kovasti haaveilin ja näin unia pienestä lapsesta, joka asui meillä. Lisäksi tuli mietittyä, että mitäs, jos tuleva lapsi onkin kovasti sairas ja mitä se vaikuttaa meidän elämään. Minulla oli ja on ainakin se käsitys, että voi olla kaikenlaisia terveysongelmia. Jotenkin tässä prosessin edetessä on kuitenkin tullut sinuiksi (tai niin sinuiksi, kuin sitä voi tässä vaiheessa tulla, todellisuus taas voinee olla ihan mitä vaan) senkin ajatuksen kanssa, että lapsi voi olla sairaskin. On tullut sellainen tunne, että tämä asia etenee niinkuin sen nyt kuuluu edetä ja katsotaan mitä tuleman pitää. Sen jälkeen eletään tilanteen mukaan.
Pitkä parisuhde on meilläkin takana. Omia lapsia ei olla edes yritetty hankkia
Minä olisin aikoinani halunnut ja pettymys oli suuri, kun mies ei halunnutkaan, kun kuvittelin elämäntilanteen olevan siihen "sopiva". Eroakin sivusimme, jossain vaiheessa mutta toinen puolisko tuntui kuitenkin tärkeämmältä. Sitten keskusteltiin tästä adoptiosta ja se on sopinut paremmin miehenikin ajatusmaailmaan. Minulle tämä adoptiokin on ollut aikaiseminkin ajatuksissa. Olin aikaisemmin ajatellut, että voisimme adoptoida biolasten lisäksi. Pitkä tie oli siihen, että saimme paperit lähetettyä. Oli ja on sellainen tunne, että ollaan käyty jo tärkeimmät adoptioon liittyvät keskustelut keskenämme aikaa sitten ja neuvonta on ollut lähinnä sosiaalivirkailijan vakuuttamista, että olisimme sopivia adoptiovanhemmiksi.
Itse asiassa voisimme olla kiinnostuneita jossakin myöhemmässä vaiheessa myös sijaisvanhemmuudesta. Oletteko te miettineet sellaista ajatusta?
Oltaiskohan me 5 kertaa kaiken kaikkiaan käyty neuvonnassa. Ei meille neuvonta ole oikeastaan aiheuttanut tunteiden myllerrystä. Suurimmat myllerrykset oli varmastikin ennen neuvontaa. Kovasti haaveilin ja näin unia pienestä lapsesta, joka asui meillä. Lisäksi tuli mietittyä, että mitäs, jos tuleva lapsi onkin kovasti sairas ja mitä se vaikuttaa meidän elämään. Minulla oli ja on ainakin se käsitys, että voi olla kaikenlaisia terveysongelmia. Jotenkin tässä prosessin edetessä on kuitenkin tullut sinuiksi (tai niin sinuiksi, kuin sitä voi tässä vaiheessa tulla, todellisuus taas voinee olla ihan mitä vaan) senkin ajatuksen kanssa, että lapsi voi olla sairaskin. On tullut sellainen tunne, että tämä asia etenee niinkuin sen nyt kuuluu edetä ja katsotaan mitä tuleman pitää. Sen jälkeen eletään tilanteen mukaan.
Pitkä parisuhde on meilläkin takana. Omia lapsia ei olla edes yritetty hankkia
Minä olisin aikoinani halunnut ja pettymys oli suuri, kun mies ei halunnutkaan, kun kuvittelin elämäntilanteen olevan siihen "sopiva". Eroakin sivusimme, jossain vaiheessa mutta toinen puolisko tuntui kuitenkin tärkeämmältä. Sitten keskusteltiin tästä adoptiosta ja se on sopinut paremmin miehenikin ajatusmaailmaan. Minulle tämä adoptiokin on ollut aikaiseminkin ajatuksissa. Olin aikaisemmin ajatellut, että voisimme adoptoida biolasten lisäksi. Pitkä tie oli siihen, että saimme paperit lähetettyä. Oli ja on sellainen tunne, että ollaan käyty jo tärkeimmät adoptioon liittyvät keskustelut keskenämme aikaa sitten ja neuvonta on ollut lähinnä sosiaalivirkailijan vakuuttamista, että olisimme sopivia adoptiovanhemmiksi.Itse asiassa voisimme olla kiinnostuneita jossakin myöhemmässä vaiheessa myös sijaisvanhemmuudesta. Oletteko te miettineet sellaista ajatusta?