Äidiksi tulo ahdistaa

Viestiketju alueella 'Odotusaika' , aloittaja Myllerrys, 26.02.2019.

  1. Myllerrys

    Myllerrys Uusi jäsen

    Rekisteröitynyt:
    26.02.2019
    Viestejä:
    2
    Saadut tykkäykset:
    1
    Olen 26-vuotias esikoistani rv 5+3 odottava nainen. Sairastan PCO:ta eli munasarjojen monirakkulaoireyhtymää. Olemme olleet mieheni kanssa ilman ehkäisyä yli 3 vuotta. Luulimme etten voi tulla raskaaksi sillä ovulaatiot puuttuivat, näin ainakin gynekologi minulle monta vuotta takaperin sanoi. Kuukautiseni ovat olleet useamman vuoden todella epäsäännölliset mikä myös on kielinyt ovuloimattomuudesta. Ajatuksenamme oli että hakeudumme lapsettomuushoitoihin lähempänä kolmeakymmentä ikävuotta. Lasten hankinta ei siis ollut vielä tässä elämänvaiheessa suunnitelmissa. Elämämme on tällähetkellä ollut lähinnä huoletonta reissaamista, harrastamista, biletystä ja kahdenkeskistä laatuaikaa. Molemmilla on säännölliset tulot, yhteinen koti, hyvä tukiverkko ympärillä, paljon ystäviä myös lapsen omaavia.

    Tein perjantaina raskaustestin jostain kumman syystä vaikka minulla ei ollut mitään raskausoireita. Täysin yllätyksenä tikkuun piirtyikin kaksi selkeää viivaa. Olin tuloksesta suoraan sanottuna järkyttynyt. En iloinen niinkuin olin ajatellut lähes kaikkien plussaajien olevan. Mieheni oli tilanteesta yhtä järkyttynyt.

    Nyt viimeiset kolme päivää tunteeni on heilahdellut laidasta laitaan. Välillä iloitsen että olen raskaana, hetkessä olen niin ahdistunut että itken hysteerisesti tunti tolkulla. Välillä olen sata varma että haluan keskeyttää raskauden mutta samaan aikaan alan ajattelemaan että tämä onki hieno juttu. Olen aina ollut äidillinen ja haaveillut omista lapsista. Hoitanut siskojen lapsia kuin omiani ja väritellyt mielessäni unelmia perhe elämästä. Nyt kun olen oikeasti tulossa äidiksi niin kaikki on toisin. En tunne itseäni yhtään. Ahdistaa. Mitä enemmän asiaa mietin sitä enemmän ahdistaa. Tuntuu että oma huoleton elämä loppuu kesken ja olen loppuelämän sidottuna johonkin. En voi enää tehdä extempore asioita niinku tähän asti. En voi lähteä yksin viikoksi metsään samoilemaan ja marjoja poimimaan niin, ettei kukaan tiedä missä olen. En voi lähteä useaksi kuukaudeksi reppureissaamaan. En voi nukkua koko päivää jos väsyttää. En voi juuri koskaan enää oleilla kotona yksin rauhassa tekemättä mitää. Jatkossa lähes aina seurassani on joku, vielä minulle vieras pienokainen, joka tarvitsee minua siihen asti että muuttaa pois kotoa. Pahimmassa tapauksessa hän on vielä sairas. En tiedä mitä teen. Voiko tämä kaikki tunnemyrsky olla alkuraskauden hormooni höpötystä? Onko jollakin muulla ollut samanlaista tilannetta ja kuinka tilanne eteni? Kasvaako äitiyteen tosiaan 9kk aikana. Entä jos isäkin on yhtä ahdistunut miten hänen käy jos päätämme pitää lapsen.

    En usko että voisin tehdä aborttia mutta sekin on käynyt mielessä. Onko se vain todellisuuden pakenemista? Haluaisin kuulla jos joku on käynyt esikoisen odotuksen aikana läpi samanlaisia tunteita. Kuinka niistä selvittiin. Kiitos jo nyt jos joku jaksoi lukea (itsekkään) vuodatukseni loppuun ja vielä suurempi kiitos kaikista vastauksista :)
     
    #1
  2. tylleröinen_21

    tylleröinen_21 Aktiivinen jäsen

    Rekisteröitynyt:
    17.05.2018
    Viestejä:
    188
    Saadut tykkäykset:
    64
    @Myllerrys minulla ei niinkään ole kokemusta muuta kun yhdestä keskeytyneestä raskaudesta. Sanoisin kuitenkin, että tuollaiset painoikoinin tunteet on ihan normaaleja tässä kohdin kun lapsi tulee ns. yllättäen. Suosittelen kuitenkin vahvasti, että pidätte lapsen. Jos sinulla on todettu raskautumisessa ongelmaa niin tämä _voi_ olla ainoa tilaisuutesi saada jälkikaavua jos sellaista on kuitenkin jossain kohti toiveissa. Lapsi ei ole este, jossain kohti voi olla vähän hidaste. Tsemppiä!
     
    #2
  3. Inna1977

    Inna1977 Uusi jäsen

    Rekisteröitynyt:
    01.02.2019
    Viestejä:
    19
    Saadut tykkäykset:
    13
    @Myllerrys
    Mä sain nuorena lapsen, ehkäisystä huolimatta. Koko raskausajan olin todella ahdistunut ja mietin samoja asioita kuin sä nyt. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että pohdinnat ja epävarmuus olivat osa vanhemmuuteen kasvua.
    Kaikesta selvittiin, ja näin jälkikäteen ihmettelen ja olen tyytyväinen siitä, miten rohkeasti kuitenkin yllätysraskauden otin vastaan. Nyt vanhemmalla iällä olen kärsinyt lapsettomuudesta, joten olen tyytyväinen siihen että uskalsin pitää lapsen, vaikka se muutamaksi vuodeksi elämän suunnitelmat sekoittikin.
    Kannattaa hakea keskusteluapua jo raskausaikana, se helpottaa oloa. Tsemppiä!
     
    #3
  4. Montecea

    Montecea Aktiivinen jäsen

    Rekisteröitynyt:
    12.02.2018
    Viestejä:
    154
    Saadut tykkäykset:
    61
    Se on aivan normaalia että päässä myllertää, kun noin suuri elämänmuutos paukahtaa niskaan täysin yllättäen. Se olisi melkeinpä suurempi ihme, jos tuo ei ollenkaan myllerryttäisi, varsinkin kun otetaan huomioon mikä määrä hormoneja sun kehossa tällä hetkellä jyllää. Jopa sellaisissa tilanteissa, esimerkiksi lapsettomuushoitojen jälkeen, joissa vauva on suunnilteltu kalenteri kädessä, saattaa plussan jälkeen iskeä sellainen "mitä mä oon menny tekemään"- pakokauhu, koska tuohan (useimmiten) on suurimpia ja peruuttamattomimpia muutoksia joita elämässään kokee.

    On totta että sun elämä tulee muuttumaan paljon, mutta ei peruuttamattomasti. Sun varhaisteiniä ei luultavasti vois enää vähempää kiinnostaa lähteä sun kanssa marjametsään tai hengata mutsin kanssa kotona. Nyt tietysti parahdat että siihen on vielä yli kymmenen vuotta, ja niin onkin, mutta sinä sanoitkin "ei ikinä enää". Ja sitä ennenkin se uhraus on siinä, ettet ehkä voi lähteä marjametsään yksin sopimatta siitä miehen tai muun hoitajan kanssa. Se ei enää oo niin kovin suuri uhraus, kun mietit mitä kaikkea saat tilalle. Ja jos teillä kuitenkin on lapset suunnitteilla noin 30-vuotiaina, sehän vaan tarkottaa että aikataulu vähän aikaistui. Suunnittelit että nuo sun pikkulapsivuodet on ajalla 30-40, nyt ne on ajalla 27-37. Onmo se lopulta niin iso ero?

    Ja vielä. Jos sulla on PCO, en välttämättä suosittele laskemaan sen varaan että meette sit hoitoihin kun oot 30 ja synnytät sitten kun oot 31. Perspektiivin vuoks voit käydä lukemassa lapsettomuuspuolta, siellä on useampia joilla se taival hoitojen läpi vei vuosia, ja tuloksena ei aina silloinkaan ole vauvaa. En sano että teillä välttämättä kävisi näin, mutta monelle käy. Ja hoidotkaan ei ole toimenpiteenä mikään mukava saatika halpa ajanviete, veikkaan että valtaosa niihin joutuneista vaihtaisi tilanteensa kirkuen luomuplussaan. Tämä ei tarkoita ettetkö sinä saisi toimia miten haluat, kunhan et ajattele että hoidot ovat keino tehdä vauva silloin kun haluaa.

    Entä jos ajattelisit niin että ei tässä suunnitelmat peruuntuneet, ne vain aikaistuivat? Kävi juuri niin kuin ajattelitte, ainoastaan vähän aiemmin. Samoin vähän aiemmin tulee koittamaan se aika kun lapsi on jo isompi ja sulla on omaa aikaa. Kyllä te vielä voitte matkustella ja mennä, ei vain juuri nyt. Tai itseasiassa juuri nyt voit hyvinkin, me oltiin reissussa vielä rv 36 ja oli mahtavaa!

    Onnea raskaudesta! Älä ole yhtään huolissaan vaikkei heti tunnu siltä että olet valmis äitiyteen. Äidiksi olet jo matkalla!
     
    • Tykkään Tykkään x 4
    • List
    #4
  5. Mandala

    Mandala Tunnettu jäsen

    Rekisteröitynyt:
    05.04.2011
    Viestejä:
    3 984
    Saadut tykkäykset:
    988
    Meillä on yksi lapsi ja meneillään oleva raskaus saatu alkuun lapsettomuushoitojen (IVF) tuloksena ja voin sanoa, että kyllä molemmissa raskauksissa just alun hormonimyräkässä tuli joskus päähän niitä "apua tää on ihan peruuttamatona, entä jos tää ei sovikaan mulle yhtään??!" ajatuksia. Ne ajatukset vaihtelee päivästä toiseen. Ja kun alkuraskaus on ohitetttu ja istukka ottaa hommat haltuun niin hormonimäärä sun elimistössä alenee ja varmasti kirkastuu olo kaikin puolin.

    Jos sun miehesi on ahdistunut, se voi myös johtua siitä että sinä olet ahdistunut ja se ahdistus ikään kuin ruokkii toinen toistaan. Uskon, että kun tilanne ja ajatukset valkenee sinulle niin myös hänelle. Raskausaika on pitkä ja siinä ehtii käydä läpi aika monet eri tunnemaailmat, kumpainenkin osapuoli. Ja se on ihan hyvä niin, koska siten on aina vähän valmiiimpi ottamaan lapsen vastaan.

    Voin myös sanoa, että vaikka me sitä lasta haluttiin kovasti niin oikea äidiksi tuleminen kesti mulla kyllä todella paljon pidempään kuin raskausajan 9kk. Esikoista odottaessa en edes oikein ymmärrä miten joku osaa kasvaa äidiksi. Okei se huoli raskaudesta, lapsesta yms on sitä samaa huolta mitä tunnet lasta kohtaan kun hän on syntynyt, mutta se että ymmärrät olevasi äiti ei mun mielestä kyllä, ainakaan mulla, millään muodostu vielä raskausaikana. Ei kannata siitä(kään) huolestua.
    Mä en ymmärtänyt äitiyttäni edes moneen kuukauteen sen jälkeen kun poika syntyi. Itse asiassa heti kun poika laitettiin rinnalle synnytyssalissa, en kokenut sitä hehkutettua sydämen täyttävää rakkauden tunnetta. Rakkaus ja äitiys tuli sitten pikku hiljaa matkan varrella kun oppi tuntemaan lapsen. Ja sellainenkin on ihan OK!

    Ja tuohon vapauden menetykseen. Sanoit, että sulla on hyvä tukiverkko. Hyödynnä sitä! meillä on pojalla molemmat isovanhemmat mukana kuvioissa ja pyytelevät tätä jatkuvasti hoitoon. Silloin tällöin poika meneekin mummolaan viikonlopuksi ja saadaan tehdä ihan mitä halutaan. Se on ihan luksusta :ROFLMAO: Tietysti siihen menee jonkin aikaa, että hoitoon voi laittaa varsinkin jos täysimettää. Mutta ne viikonloput tms lapsivapaat pätkät tekee arjesta todella paljon ihanampaa.

    Ja reppureissaus onnistuu kyllä lapsenkin kanssa ;) Tiedän yhden naisen kuka lähti Balille yksin kahden lapsen kanssa (hänen miehelleen tuli este ihan loppumetreillä), toinen oli puoli vuotias ja toinen taapero. Mikään ei ole mahdotonta. Mä sanoisinkin, että ei kannata miettiä mitä kaikkea se lapsen saaminen rajoittaa/estää, vaan ajatella, että mitä ikinä teetkään niin se lapsi on vaan mukana, vähän kuin käsilaukku mutta hieman vaativampi :LOL: kaikesta selviää kyllä kun on haluja siihen. Ei sen elämän tarvitsekaan olla pelkästään kotisohvalla istuskelua jos ei halua! Ja mitä isommaksi lapsi kasvaa niin sitä enemmän hän pystyy tekemään mukana asioita, vaikka sitten kerätä marjoja/sieniä.

    Nukkuakin saa pitkään jos sanot miehellesi, että hoidappas lapsi, vie vaikka vaunulenkille niin minä nukun nyt. Yhteisvastuussahan te olette. Tietty imetys erottaa teidät aika isosti alussa jos siihen päädytte, mutta sekin on niin älyttömän lyhyt aika kokonaiskuvassa oikeasti ja lapsen saannin jälkeen aika menee aivan järkyttävän nopeasti eteenpäin. Jossain vaiheessa oikeasti huomaat haikailevasi sen imetyksenkin perään vaikka joskus saatoit miettiä miten paljon se rajoittaa :)
     
    #5
  6. Eleagnus

    Eleagnus Uusi jäsen

    Rekisteröitynyt:
    14.12.2018
    Viestejä:
    9
    Saadut tykkäykset:
    0
    Myllerryksen kirjoitus oli kuin mieheni suusta :). Hän on ollut se pahempi panikoija meistä. Itselleni raskaus on vaikuttanut enemmän tunnepuolella, mikä taas nousee miehen tunteista. En näe lasta rajoitteena niinkuin mieheni. Olemme yrittäjiä ja ulkotyössä. Lapsi tulee kulkemaan minun mukanani vauvasta lähtien. Uskon pystyväni hoitamaan molemmat samalla, työn ja lapsen. En tiedä olenko liian optimisti tämän asian suhteen. Marja- ja sienimetsään hän lähtee myös rinkassa mukaan :). Katsotaan miten käy. En myös näe lasta esteenä matkustamiselle. Toki siinä täytyy huolehtia yhdestä ylimääräisestä, mutta kuinka onnellinen itse olisinkaan lapsena ollut jos olisin päässyt matkustelemaan. Tämä on kuitenkin se haave, jonka olen halunnut toteuttaa. Eniten surettaa vaan se, että kumppani ei ole siinä oikein (ainakaan vielä) mukana, jonka vuoksi tämä raskausaika on ollut henkisesti todella raskasta. Hänelle raskaus oli järkytys vaikka mikään vahinko ei todellakaan ollut kysessä. No nyt mennään näillä ja toivon vaan, että mieskin hyväksyy tämän lapsen, kun se syntyy.
     
    #6
  7. Dreameri

    Dreameri Uusi jäsen

    Rekisteröitynyt:
    13.01.2019
    Viestejä:
    2
    Saadut tykkäykset:
    0
    Meillä oli suunniteltu ja oikein toivottu raskaus ja silti on tunteet heilahdelleet välillä laidasta laitaan. Se on ihan normaalia kun kyseessä on kuitenkin tosi iso asia. Uskon kuitenkin että omalla asenteella voi vaikuttaa tosi paljon, esimerkiksi se että ei anna vauvan estää elämää vaan muokkaa omaa elämää vauvalle sopivaksi ja tekee asioita vauvan kanssa, vaikkakin sitten vähän sovellettuna
     
    #7
  8. myslitys

    myslitys Uusi jäsen

    Rekisteröitynyt:
    07.03.2019
    Viestejä:
    3
    Saadut tykkäykset:
    0
    Mä oon ollut ihan kauhuissani raskaudesta. Viikkoja on nyt 10 ja mitä pidemmälle on päästy, sitä onnellisemmaksi mieheni tulee ja sitä suuremmaksi kasvaa mun kauhu. Meille tulee joku ihan vieras tyyppi asumaan. Ja meidän pitää kasvattaa siitä ihminen! Ja sillä on meidän geenit (hyvässä ja pahassa) ja entä jos me ei pärjätä ja entä jos mä en kestä sitä, miten mua tarvitaan ja haluan vaan ottaa hatkat.
    Me, ja minä, ollaan haluttu lasta pitkään ja odotettiin 9 kuukautta ennen kuin tärppäsi. Auvoa odotellessa...
     
    #8
  9. Josia

    Josia Aktiivinen jäsen

    Rekisteröitynyt:
    13.11.2016
    Viestejä:
    322
    Saadut tykkäykset:
    78
    @Myllerrys Olisi kiva kuulla millä mielin nyt olette ja mihin tulokseen tulitte? :) Teillä kun oli ajatusta suuntaan jos toiseen. Me ehdittiin käydä lapsettomien polkua lähes kolme vuotta ennen kuin eka ivf toi lopputuloksen ja vauva on tulossa heinäkuussa. Voin sanoa, että meidän rankimmat kolme vuotta takana ja pelottava alkuraskaus, vaikka mitään hätää ei ollut. Mutta "ottaako joku tämän meiltä pois? " - pelko läsnä. Ja toisaalta taas täälläkin jo esiin tuotu" mitä me ollaan tehty, haluttiinko oikeasti? " - tunteet läpi käyty. On tärkeää tosiaan muistaa, ettei elämä anna aina toivotuimpiakaan asioita sillä aikataululla, kun me sitä toivoisimme, sen varaan ei voi laskea. Tsemppiä joka tapauksesss teille oli ratkaisunne ollut mikä tahansa! Teidän elämämme tässä on kyseessä.
     
    #9
  10. Myllerrys

    Myllerrys Uusi jäsen

    Rekisteröitynyt:
    26.02.2019
    Viestejä:
    2
    Saadut tykkäykset:
    1
    Miten @myslitys tällä hetkellä jaksaa kun raskaus on edennyt?

    @Josia Meidän tilanne päättyi lääkkeelliseen raskauden keskeytykseen. Alun ahdistus vain jatkui ja jatkui enkä enää keksinyt asiaan muuta ratkaisua. Tällä hetkellä olen helpottunut ja tyytyväinen tilanteeseen. Tottakai välillä tulee ajatuksia esim että millä viikolla nyt olisin ja millainen äiti minusta ois tullu. Uskon että ehkä joskus myöhemmin olen valmiimpi äidiksi. Ajattelen tällähetkellä myös niin että jos tämä oli ainut mahdollisuuteni tulla raskaaksi, niin sitten se on niin, enkä sitä kadu. Kiitos kaikille vastauksista, oli ihana saada kannustusta mietintöjen keskellä. Aurinkoista kevättä kaikille :)
     
    • Tykkään Tykkään x 1
    • List
    #10
Alibi
Anna
Deko
Dome
Erä
Hymy
Kaksplus
Kippari
Kotilääkäri
Kotiliesi
Koululainen
Ruoka.fi
Parnasso
Seura
Suomen Kuvalehti
TM Rakennusmaailma
Tekniikan Maailma
Vauhdin Maailma
Golfpiste
Vene
Nettiauto
Ampparit
Plaza
Muropaketti