ahdistaa

Maailma on moni kirjoinen. Teimme elämää yhdessä vuosia ja hauskaa oli kuin rakentavassa ja kasvattavassa mielessä. Tuli aika lapsien. uskomaton hetki ja poika syntyi. isukki onnensa kukkuloilla äiti myös. puhun nyt omassa persoonassa. aika meni hienosti, kunnes poika sairastui. aliksi tulehdus sitten tarkempi syöpä. olo oli kuin halolla pähän lyöty. ei ymmrrä miksi näin. kokoeet ja tutkimukset mikä syöpä.parin kuukauden jälkeen ei syöpä vaan hyvän laatuinen kasvain. voitte kuvitella sitä tunne ja fyysistä tilaa jolla piti saadaa perhe pysymään kasassa. ajasta on kulunut noin 5 vuotta uusiutumista ei ole ollut ja näillä näkymin tilanne ok. Minä ja vaimo olemme varmasti loppuun ajettu ja näinä vuosina yritetty kasvaa ja kehitettyä. lapsen kasvatus ja seuraaminen on ollut kovaa. itselläni on tällä hetkellä kova tarve keskustella jonkun kanssa filosoofisesti ylimalkaisesti tai muutenvaan. Perheeseemme on syntynyt toinen poika tällä hetkellä hän elää terveesti kuitenkin mulla on pieni aavisutus. teksti vaeltelee yrittäkää ymmärtää

isukki

 

hei
uskon että varmasti sinulla on ollut rankkaa tämän asian kanssa ja on hyvä että kirjoitat asiasta jos se vähän helpottaisi.
itselläni ollut lasteni kanssa aina pelko terveyden kannalta vaikka ovat terveitä. esikoinen tyttö 1v 11kk ja poika 1kk2vk.
olen itse 22v ja elämässäni paljon ihmisiä menettänyt.
isäni kuoli äkillisesti 38v ollessani 9vuotias,alkoholilla kai osuutta asiaan.mummoni,minulle kaikkista tärkein kuoli ollessani 18.ikää hänelläkin oli jokyllä 80v. vaarini kuoli viime syksynä ollessaan sairaalahoidossa 5v.paappani sairasti syövän myös mutta selvisi, en muista siitä juurikaan mitään yritin kai "työntää" asian pois mielestäni
koska pelkäsin. poikaa odottaessani raskausaika oli rankka ja kivulias ja pelkäsin jotain olevan pielessä koska elämä kai opetti huolehtimaan minulle rakkaista ihmisistä.mutta koskaan en ole itse kuolemaa pelännyt vaan sitä tuskaa minkäse tuo tullessaan.
vaaria hoidin itse ollessani siellä töissä ja näin sielläkin sen sairauden vaikeuden.ikääni nähden tuntuu että olen ehkä nähnyt jo liikaakin.
miten muuten olet suruasi työstänyt?oletteko saneet ammattiapua?
mikä pelottaa eniten?
en osaa oikein muuta sanoa kuin että toivottavasti elämässänne tulee paljon hyviä hetkiä jotka voittavat pelon ja voitte astua huomiseen turvallisin mielin.
paljon jaksamista sinulle!