Alkoholistien aikuiset lapset

En oikein tiennyt, mille palstalle kirjoittaisin, mutta halusin jonnekin kirjoittaa. Kun taas on mieli kuohuksissa lopetettua puhelun äitini kanssa. Ihmettelen eniten itseäni siinä, miten jaksan vielä pahoittaa mieleni. Kaikkien näiden vuosien ja kaiken pahan kokemani ja kuulemani jälkeen jaksan vieläkin tuntea jotain muuta kuin kylmyyttä äitini takia. Mikä siinä on , että ei voi vain antaa olla. Jättää vastaamatta puhelimeen. Mikä se taika on, mikä saa uudelleen ja uudelleen ottamaan vastaan kipeästä ihmisestä vuotavaa itsekkyyttä ja ilkeyttä.

Sattuisiko paikalle muita, joilla kokemuksia vastaavasta?

 

oma äiti on sellainen, jolta toivoo hyväksyntää ja rakkautta, ja kun sitä ei saa, niitä haavoja on vaikea parantaa, tai vielä vaikeampi olla tuntematta mitään.

 

me vain haluamme aina olla käytettävissä, eikä pahoittaa alkoholistin mieltä.. Itse olen hakenut apua paljon Al-anonista ja aal-kerhosta. Ja ovat auttaneet. kannattaa hakea apua ja puhua siellä ihmisille jotka ovat olleet samassa tilanteessa, se apu on korvaamatonta. Itse en jaksa enään stressata äitini elämästä. Hän on alkoholisti ja ilmeisesti ei halua siitä tällä hetkellä toipuakaan. On siis valinnut omalle elämälleen suunnan. En vastaa hänelle puhelimeen, kuin silloin jos itse todella jaksan kuunnella ja jaaritella. ei väliä onko hän selvinpäin vai raitis sillä hetkellä, koskaan hän ei ole normaali. Hakee liikaa tukea minulta ja olen kuin hänen personal psykiatri tms. Olen passittanut hänet hoitoon useasti ja käynyt katsomassa suljetuilla osastoilla, mutta mikään ei häntä muuta. Joten se on hänen elämänsä ja minulla on oma. tarvitaan paljon apua ja tahtoa ja voimaa, että pääsee eroon tuskasta, jota alkoholisti tuo läheisen elämään. Kirjallisuutta kirjastoista ja paikallisista seuroista. VOIMIA

 

Kiitos teille molemmille vastanneille. AAL osui naulan kantaan tuossa, ettei haluta pahoittaa alkoholisti vanhemman mieltä. Sehän se. Sehän siinä vain on niin erikoista, että miten siitä jaksaa kantaa huolta. Mainitsit kirjallisuuden aiheesta. Osaisitko suositella jotain tiettyä kirjaa? Kiitos!

 

Uskomatonta, kuinka samanlaisia tapauksia löytyy lisäkseni..katselin koko lapsuuteni äitini juopottelua ja itsemurhayrityksiä..nyt odotan omaa ensimmäistä lastani ja se, mikä on varmaa, saa tämä lapsi täysin erilaisen lapsuuden kuin minä..haleja ja tukea löytyy varmasti. Oman äitini kohdalla kävi ONNEKSI niin että v. 2000 pitkän ryyppyputken seurauksena löysi satunnainen (mikälie) ryyppykaveri äitini tajuttomana kotoaan kun kaveri tuli monen tunnin jälkeen viinanhaku-reissultaan..äidilläni todettiin teholla aivoverenvuoto, eikä ennusteita aamuun asti elämisestä sillä hetkellä ollut. Itse ajoin tuolloin turusta poriin katsomaan äitiäni, jonka pää oli ajeltu kaljuksi ja sitä koristivat pitkät arvet.. Jollei näin olisi käynyt emme olisi luultavasti missään väleissä koska päätin jo pienenä että aikuisena aion 'karata' ja aloittaa uuden elämän. Nyt äitini on Niken verkkareissa lenkkeilevä 66.v teho-mummo ja puhumme puhelimessa viikoittain kun itse asun helsingissä ja hän edelleen porissa..silti synkät ja 'epäreilut' muistot valtaavat aika ajoin ja on paljon asioita jotka piinaavat ja vaikuttavat elämäni loppuun asti nykytilanteesta huolimatta. Onneksi tulevan lapseni isällä on ehyt koti jonkalaista olen aina kaivannut..ja nyt lapseni luojan kiitos näkee sen eikä, tupakan,- ja kiljun-hajuista vuokrarotiskoa jossa itkeä itsensä uneen. Tsemppiä ja kaikkea hyvää teille muille!! :flower:

 

Itselläni myös ollut alkoholisti äiti ja päätin kun lapsen sain ,että hänellä ei koskaan tule olemaan samanlaista lapsuutta, kun minulla oli.

Valitettavasti mummu ei vain ikinä nähnyt lapsenlastaan, hän kuoli n. 4 vuotta sitten, kännissä. Olin tuuolloin 17 -vuotias. Uskokaa pois, siitä tulee erääläinen helpotus (tai ainakin minulle ja muulle perheelleni), kun näin tapahtuu vaikkakin se surukin kuuluu siihen. Ei tarvitse enää kantaa huolta missä äiti on, minkäläisessa kunnossa ja onko kenties enää yhtään järjissään tai milloin tulee puhelinsoitto että hänelle on käynyt jotain. Ehkä itselleni kävi niin huonoja asioita lapsuudessa äidin alkoholismin takia, että en edes surrut paljoakaan sinä kesänä. Päällimmainen tunne oli vain se helpotus ja se, ettei enää ikinä tarvinnut käydä taisteluja hänen tai hänen juoppokavereiden kanssa. Mutta oli hän minulle tärkeä ihminen, en sitä kiistä. Ja aina välillä ikävä on kova.

Mutta, toivotan jaksamisia oikein paljon teille, joilla vielä on alkoholin viemä äiti :hug: .

 

Ei voi kuin yhtyä kaikkiin edellisiin, niin tuttua ja ajankohtaista taas meilläkin. Tai ainahan se on, mutta välillä parempia aikoja, nyt niitä huonompia.

Ollessani raskaana äitini alkoi juomaan enemmän ja rajummin kuin koskaan. Koin tulleeni täysin hänen hylkäämäksi ja juuri silloin kun olisin häntä kaivannut. Se tuntui suorastaan kostolta eli hän heittäytyi aivan hallitsemattomaksi ja lapsen tasolle, ihan kuin olisi osoittanut mieltään siitä, että pian minulle syntyy lapsi joka vie huomioni eikä minun maailmani pyöri väin hänen ympärillään.

Hellu - myös minun äitini päätyi aivoverenvuodon takia sairaalaan ja leikkaukseen. Tämä tapahtui, kun vauvani oli 2 vrk vanha. Sen jälkeen äiti oli 1/2 vuotta juomatta (luulisin) ja nyt juonut taas 4 vkoa täysipäiväisesti. Ja äitini juominen ei ole mitään tissuttelua.

Valheita, lupauksia, #&%?$!*, selittelyä, vakuuttelua... Niin raivostuttavaa, väsyttävää. Outoa, mutta tavallaan tunsin helpotusta kun äitini taas ratkesi. Olin osannut sitä odotta. Oli vain ajan kysymys koska se tapahtuu. Olen paljon miettinyt äitini menettämistä. Tavallaan olen hänet menettänyt jo. Viime kesänä raskaana ollessa odotin joka päivä tietoa hänen kuolemastaan. Nyt tuo lähtölaskenta on alkanut taas.

Ihmettelen myös miksi enää välitän ja miksi jaksan vaivata päätäni. Tunnen huonoa omatuntoa lapseni takia kun mielialani heittelehtivät ja välillä tuntuu etten jaksaisi mitään. Olen kuitenkin asunut ja elänyt jo pitkään omillani ja oma elämää. Ja siltikin ihan kuin jotain kaksoiselämää jota äitini pystyy keikuttamaan ja säätelemään aivan kuten haluaa. Se tuntuu hirveältä vankilalta josta ei ole ulospääsyä.

Olen puhunut paljon hyvien ystävien kanssa mutta nykyään tuntuu etteivät hekään enää jaksa kuunnella. Enkä itsekään jaksa enää kuunnella itseäni puhumassa samoja #&%?$!* asioita vuodesta toiseen.


Paljon voimia ja uskoa parempaan kaikillejavascript:emoticon(':hug:')
javascript:emoticon(':hug:')

 

Täällä myöskin yksi joka on jo lapsuuden joutunut kärsimään älkoholisti vanhemmista. Tämänhetkinen tilanne on se että äitini oli 13 vuotta kuivilla ja nyt pari viimeistä vuotta taas harjoitellut juomista.Aluksi se pysyi kyllä aisoissa että otettiin perjantaina tai lauantaina,mutta pikku hiljaa se on vaan lisääntynyt.Nyt jos otetaan ni se on perjantai,lauantai ja sunnuntai ja joskus maanantaisin iskee vatsatauti ettei voi mennä töihin...

Minulla on 9kk ikäinen lapsi joka on äitilleni ensimmäinen lapsenlapsi,ajattelin että kun lapsi syntyy niin se saisi äitini taas ajattelemaan juomistaan mutta toisin kävi. Asiasta mainittuani hän vaan tuumaa että hän elää omaa elämäänsä ja saa tehdä mitä haluaa ja että minä koko ajan kontrolloin hänen elämäänsä. Mutta kun ei voi vain olla välittämättä kun on nähnyt sen mitä se alkoholi saa aikaiseksi!

 

Minulla on alkoholisti-isä :'(

Lapsesta saakka muistoja viinan juonnista, enemmän tai vähemmän.
Tilanne meni sitten siihen kun vanhemmat erosivat ollessani 8v.

Nyt isäni alkaa olla puisto-juoppo osastoa, koti hänellä vielä on (lapsuudenkotini). Tässä ajassa se on muuttunut kauniista tilasta pulimökiksi. Kaikki omaisuus on mennyt kurkusta alas.

isä on muuttunut niin paljon henkisesti ja fyysisesti ettei monet häntä tunne enää, en myös minäkään tiedä minne se "isi" katosi, jota niin rakastan.
Osaa myös olla todella agressiivinen, monesti soitteli tappavani esim. Äitini.
Nyt hänellä ei ole ollut numeroani 2-3 vuoteen

Hänkään ei näköjään tahdo muuttua parempaan, on siis tiensä valinnut hänkin.

Minulla on kaksi lasta ja isä on nähnyt ne vain kerran.
Kyläilemään en uskalla mennä, kun hän muuttuu ykskaks ihan eri-ihmiseksi, ja mistä minä tiedän millaista porukkaa hänen luona on istumassa.

Tunnen niin huonoa omaatuntoa isän takia, mutta kun mikään ei auta, ei mikään :'(

Jos hän olisi entisensä hän olisi mitä parhain ukki, nyt ei lapset edes häntä tunne. He tuntevat vain yhden ukin ja se on heille appi-ukkoni.
Surullista.

Inhottavaa ajatella milloin isän kunto sitten pettää lopullisesti, sairaalaan hän ei mene lukuisten lähetteidenkään saattelemana.