Anopit

  • Viestiketjun aloittaja Tavallinen miniä
  • Ensimmäinen viesti
Tavallinen miniä
Tätä palstaa kun lukee, niin ajattelee että suurimmalla osalla suomalaisista on karmea anoppi. Teksteistä myös paljastuu se, että vähätellään anoppien älyä ja sen sijaan että keskusteltaisiin toiveista ja tarpeista niin tiuskitaan ja panetellaan. Pistää miettimään, että haluanko minä, kahden pienen pojan äiti, edes olla koskaan anoppi...

Minä olen siis tuikitavallinen miniä, jolla on varmasti tuikitavallinen anoppi. En väitä etteikö hänen käytöksensä koskaan ärsyttäisi (esim. vanhoillisuus ja hieman ahdasmielinen uskonnollisuus sekä asioihin puuttuminen), mutta käytös on osa hänen persoonaansa, eikä hän varmasti tarkoita sillä mitään pahaa. Kyllä hänkin tykkää puuttua meidän asioihin ja varmasti huolehtii paljon enemmän mitä ääneen sanoo, mutta eihän huolehtiminen ketään satuta.

Tämän palstan tekstien perusteella minun olisi pitänyt vetää herneet nenääni jokainen kerta kun anoppi kommentoi rakennusvaiheen aikana omakotitalomme sisustusratkaisuja. Kaikkiin hänen kommentteihinsa sanoin ystävällisesti, että me tykkäsimme enemmän tästä vaihtoehdosta. Monesti se hänen valintansa olisi myös ollut meidän kakkosvalinta, joten ei hän niin väärässäkään ollut. Herneet olisi pitänyt varmaan vetää nenään myös silloin kun anoppi sisusti meidän uutta kotiamme vanhoilla räsymatoilla, hän on sitä sukupolvea joilla lattiat pitää verhoilla matoilla ja paljasta lattiaa ei juuri näy... No miehen kanssa yhden illan naureskelimme mattoja ja seuraavana aamuna rullasimme ne pois. Anopille sanoimme vaan, että haluamme nauttia uudesta kauniista lattiasta ilman ylimääräisiä mattoja ja että lattialämmitys pitää kyllä huolen ettei kylmä tule. Eipä pahoittanut anoppikaan mieltään, hyväähän hän vaan ajatteli.

Vastaavia esimerkkejä on vaikka kuin ja paljon niin lapsiin liittyviä kun muitakin, mutta en minä niistä viitsi pillastua, olen sitä mieltä että ystävällisyys ja keskustelutaidot kannattaa paljon pitemmälle. Minä olen anopin kanssa myös hyvissä väleissä toisin kuin hänen toinen miniänsä, joka ei kestä anopin puuttumista alkuunkaan. Mutta siis tämän kirjoituksen pointti on, että pitääkö ihan oikeasti jokaisesta anopin puuttumisesta vetää herneet nenään ja pitääkö ne välit ihan väen vängällä tehdä huonoiksi. eikö miniätkin joskus voisi hiukka joustaa voin vakuuttaa että se kannattaa!
 
Minulla on mukava anoppi kaikkineen vikoineen päivineen.
Tuskin itse olen sen enempää mikään ihanneminiä.
Toimeen tullaan ja rakastaa pojanpoikaansa ja se tärkeintä.
Poika nauttii mammansa ja pappansa luona,hyvä niin.
=)
 
Ja minulla on menossa jo toinen mukava anoppi. : ) Tällä jälikimmäisellä on myös erittäin mukava poika enkä aio kolmatta anoppia enää hommata.
Olen sitä mieltä, että se, millaiset välit miniällä ja anopilla on, riippuu molempien vuorovaikutustaidoista ja halusta ymmärtää toista. Halu nähdä kaikki #&%?$!* ja ilkeilynä saa tulkitesemaan väärin toisen käyttäytymsitä!
 
Meillä anoppisuhde meni alun alkaen jotenkin pieleen heti vauvan synnyttyä. Anoppi oli (toisaalta kyllä hyvin ymmärrettävästi) valtavan innostunut ensimmäisestä lapsenlapsestaan ja halusi osallistua ja neuvoa ihan joka asiassa. Kaikki vauvan vaatteet, vaipat ja syömiset, ihonhoito, rasvat ja kylpyajankohdat piti katsoa ja kommentoida. Itse vaan koin sen epäluottamikseksi omiin taitoihini, varsinkin silloin kun anoppi soitti minun äidilleni ja valitti että (täysimetetylle) vauvalle ei anneta vettä, vaikka raukalla on varmasti jano eikä yhtään nälkä. Vauvastahan tulee hirveän lihava, jos sen täytyy aina juoda maitoa.

No, toivotaan, että vielä joskus lasten kasvaessa pystytään elämään kohtalaisessa sovinnossa. Ainakin lasten painosta huolehtiminen on jo selvästi vähentynyt, kun anoppi on nähnyt, että pulleat vauvat ovat jo vuoden iässä olleetkin varsin laihoja vipeltäjiä... Mutta en voi olla miettimättä, että mitä jos joku lapsista olisikin vähän pyöreämpi, kelpaisiko silti mummolle?
 
Tuikitavallinen
Eiköhän suurimmalla osalla ole ihan tavallisia ihmisiä anoppeinaan ja miniöinään. Mutta varmasti pienellä osalla miniöitä on anoppi, joka ei olekaan tavallisen mukava ja pienellä osalla anoppeja epämiellyttävä miniä. Ehkä pitäisi ottaa huomioon myös palstan aihe ja juuri se, että ollaan anonyymisti netissä? Ehkä se anopin kommentti tai teko on jostain syystä ollut se olki, joka on katkaissut kamelin selän?

Ehkä kuitenkin on parempi purkaa tuntonsa täällä kuin ladata täyslaidallinen sille anopille? Harva anoppi-miniä -suhde kun todella kestää sen rehellisen puheen ja palautteen. Eikä kaikille ole mahdollista purkaa asioita miehelleenkään.

Minun anoppini on tavallinen, mukava ihminen, josta pidän. Silti hän välillä tekee tai sanoo sellaista, että sappinesteet kuohahtavat. Hänkin luultavasti pitää minusta mutta tunnen hänet ja tiedän hänen ongelma-alueensa. Ja voin sanoa ihan näin meidän kesken, että meidän välimme olisivat todella mennyttä, mikäli edes kerran huomauttaisin jotain, mikä ärsyttää... Puren siis vain hammasta ja yritän korjata tilannetta, joka on mennyt jostain syystä pieleen ja todella, todella yritän olla näyttämättä, että anopilla olisi jotain ollut sen kanssa tekemistä! Onneksi olemme mieheni kanssa olleet niin kauan yhdessä, että ajatuksetkin kulkevat samoja ratoja, joten voidaan sitten kommentoida keskenämme ärsytyksiä anoppia vaivaamatta.
 
anoppi
Jospa se anoppisi kuitenkin ne sappinesteet vaistoaa? Eri mieltä saa olla, kaikesta voi keskustella ilman riitaa eikä toista tarvitse käännyttää, eikä aina edes ymmärtää. Haluaisin kuulla miniän/vävyn mielipiteet, ne ihan aidosti kiinnostaisivat. Voisin sitten tarvittaessa korjailla omiakin mielipiteitäni ja tapojani tai sopeuttaa niitä tilanteen mukaisiksi. En haluaisi, että minusta puhutaan selän takana. Enkä puhu miniöistä/vävyistä heidän selkänsä takana vaan heille itselleen.
 
alkuperäinen
\
Alkuperäinen kirjoittaja 06.04.2007 klo 00:40 anoppi kirjoitti:
Jospa se anoppisi kuitenkin ne sappinesteet vaistoaa? Eri mieltä saa olla, kaikesta voi keskustella ilman riitaa eikä toista tarvitse käännyttää, eikä aina edes ymmärtää. Haluaisin kuulla miniän/vävyn mielipiteet, ne ihan aidosti kiinnostaisivat. Voisin sitten tarvittaessa korjailla omiakin mielipiteitäni ja tapojani tai sopeuttaa niitä tilanteen mukaisiksi. En haluaisi, että minusta puhutaan selän takana. Enkä puhu miniöistä/vävyistä heidän selkänsä takana vaan heille itselleen.
Näin minäkin olen asian ajatellut. Anoppini on järkevä, aikuinen ihminen; vaikkakin vanhoillinen, uskonnollinen ja asioihin puuttuva, niin silti tavallinenn puhetta ymmärtävä ihminen. En usko, että hän tahallaan ärsyttää, ei hän ole sen tyylinen. Välillä toki rasittaa ja raivostutttaa hänen tyyli, mutta niin häntäkin varmasti ärsyttää meidän ei niin uskonnollinen ja ei vanhoillinen elämänkatsomus...
 
Kertokaa mielipiteenne, olisin kiitollinen. Kun minä "menin miniäksi", mentiin melko pian kihloihin, koska oltiin niin mielettömän rakastuneita. Tämä tapahtui niin, että mentiin minun, siis kihlatun, leipoma täytekakku kainalossa anoppilaan ja pyydettiin keittämään kahvit, että nyt mentiin kihloihin. Anoppi kattoi pöytään pannukakkua ja kysyi "eihän teillä ole mikään kiire naimisiin". Kun mentiin naimisiin, anoppi oli hääjuhlissa kuin sillejä syönyt, kiukutteli myös mieheni veljen kihlatulle juhlissa. Kaikki juhlat, sormukset, vaatteet, ym. hankittiin omilla rahoillamme. Minun vanhempani maksoivat ja järjestivät häät. Kun ensimmäinen suunniteltu toivottu lapsemme syntyi, anopille piti juottaa pullo koskenkorvaa, ennenkuin appiukko uskalsi kertoa. Asuimme ja elimme omillamme. Emme koskaan vaatineet lastenhoitoapua ym. emmekä sitä saaneet. Kun appivanhemmat tulivat vauvaa omasta vaatimuksestaan katsomaan, mikään ei ollut hyvin. Näin jatkui vuodesta toiseen, kunnes anopin haukkuminen ylsi minun lisäkseni myös lapsemme. Samalla kerralla anoppi haukkui minun olevan huono äiti, vaimo jne. Hän yritti pakottaa miestäni eroamaan minusta, koska liitollamme (ikää silloin yli 10 vuotta ei ollut mitään merkitystä).
Kun minä menin miniäksi, olin nuori, ujo, kiltti ja nätti. En ryypännyt, meikannut, tuhlannut, käynyt vieraissa... Kiltisti kuuntelin anopin nälvimiset, arvostelut ja haukkumiset. En koskaan sanonut vastaan, kunnioitin vanhempaa, vähän vanhempaa ihmistä. Menetin itsetuntoni..

Kummassa oli vika. Antakaa miniöiden purkaa itseään täällä. Anopit on hirviöitä!
 
Tuikitavallinen
\
Alkuperäinen kirjoittaja 06.04.2007 klo 00:40 anoppi kirjoitti:
Jospa se anoppisi kuitenkin ne sappinesteet vaistoaa? Eri mieltä saa olla, kaikesta voi keskustella ilman riitaa eikä toista tarvitse käännyttää, eikä aina edes ymmärtää. Haluaisin kuulla miniän/vävyn mielipiteet, ne ihan aidosti kiinnostaisivat. Voisin sitten tarvittaessa korjailla omiakin mielipiteitäni ja tapojani tai sopeuttaa niitä tilanteen mukaisiksi. En haluaisi, että minusta puhutaan selän takana. Enkä puhu miniöistä/vävyistä heidän selkänsä takana vaan heille itselleen.
Se saattaa hyvin olla, että vaistoaa kiehahdukset. Vähän vaikea selittää mutta miehen suvussa on tapana, että epämiellyttävistä asioista EI puhuta. Kielteisiä tunteita EI ilmaista vaikka mikä olisi. Anoppi tuntee edelleen kauna tiettyä siskoaan kohtaan lapsuuden asioista mutta siitä ei taatusti tulla sisaren kanssa puhumaan koskaan. Uudemmista tapauksista puhumattakaan.Anopillani on tiettyjä ongelmia (joiden kertominen täällä ei ole minun asiani) mutta usko pois, tämä on meidän tapauksessamme se ainoa toimintamalli.

Niin, olin tietty vähän väärässä siinä, että miehen suvussa ei puhuta negatiivisia ;) . Tarkoitan siis, että niistä ei puhuta asianosaisen kanssa! En ole tuohon aiemmin tottunut, minun äitini sisaruksineen riiteli railakkaasti kyllä aikuisinakin mutta sopivat asiansa aina. Mutta kaikkeen tottuu... Ja ihan oikeasti pidän anpoistani, tämä on asia, joka minun on pitänyt hyväksyä ja hänen vastaavasti minun ärsyttäviä tapojani. Olen pari kertaa erehtynyt puhumaan minua vaivaavista asioista, mutta en tee sitä enää, mieheni sai täyslaidallisen minun sanomisistani kotona käydessään ja menikin aikaa kun se asia saatiin haudattua. Minun kanssani siitä ei koskaan puhunut kuin mieheni.
 
\
Alkuperäinen kirjoittaja 08.04.2007 klo 00:28 miniä kirjoitti:
Kummassa oli vika. Antakaa miniöiden purkaa itseään täällä. Anopit on hirviöitä!

Yhtä lailla annetaan anoppien purkaa itseään,osa miniöistä on hirviöitä.
Kummastakin löytyy valitettavaa mutta myös kehuttavaa.
;)
 
vai että anopista puhutaan....

Itsehän olen hammasta purren kuunnellut anopin puhetta ja hänen ylistyslaulujaan omista lapsista JA että kuinka hänellä ja omalla anopillaan ei oo välejä ollenkaan.. JA että hän o yrittänyt kaikkensa ja mikään ei oo kelvannut....
Vai oisko se just sitä että kun anopillani on tapana olettaa ja tehä ilman että se on sen koomin asiasta tarkemmin ottanu selvää...
Tai että se tekee vaikka sanotaankin EI!
Itellä on sellanen olo että anoppi pitää ihan penikkana, niinkuin hän kerran minulle sanoikin että "mitä penikka?". Sanoin että minua ei penikaks sanotaja anoppi vaan inttää vastaan että saa kai sitä nyt sanoa. sanon että EI ja ei kun vaan inttää... tätä jatku jonkun aikaa kunnes mieheni ärähti äidillensä että NYT LOPETA!. Ja siitä se vasta alkokin. Mikä ihme miehelläni on ku se noin ärisee: onko parisuhde kunnossa, raha asiat hyvin ja muuta plaa plaa plaa.. mutta hänessä ei ollut mitään vikaa...siinä sit yritettiin anopille slittää että ehkä hänessä on vikaa VÄHÄN... mutta ei..
Toinen asia on kunnioittaminen. jos minä sanon ei niin se on ei.. ja jos sen vielä varmuuden vuoksi sanon sen kakskyt kertaa niin sit se on ainakin... tai sitten ei.. sanoin anopille että en halua synttärilahjoja kortteja ja kakkuja.. omat syyni oli. JA PAINOTIN ASIAA MONEEN OTTEESEEN. MUtta .... ei se anoppi kakkua ollu tehny... vaan käärretortun ja ostanu jonku... joku suklaajutun.. #&%?$!* ku unohtu sanoa että ei myöskään käärretorttua tai muuta sellaista...kysehän nyt ei ole kakuista vaan siitä kun sanoo ei niin sitä ei sit niinku voida uskoa...

PRKL
 
tuplaäippä
Meillä mies ei pahemmin tekemisissä oman äitinsä kanssa mutta täti on läheisempi. Oltiin tosi hyvissä väleissä ja hän kehui kuinka kiva ja mukava olen ym. no sitten aloin odottaa lasta,kaksosia,ja kaikki muuttui. Aina oli jotain sanomista jostain,loppuraskaudesta nukuin aamuisin pitkään (mitäs muutakaan..) hän tuli aamusta käymään ja lähdettyään sanoi ivallisesti että no nyt voit mennä takaisin nukkumaan.. Hän ja miehen äiti alkoivat ostaa meille vaunuja,olivat jo löytäneet jotkut kun sanoin että haluan nähdä ne. Parin päivän päästä soittivat ja ilmoittivat että olivat ostaneet ne jo ja turvakaukalot myös,minulta pääsi itku kun omivat kaikki tuolla lailla,vaunut olivat vanhat ja olivat todellakin maksaneet niistä ylihintaa. toinen kaukalo oli kirpputorilta,törkeä ja tosi vanha,toinen samasta paikasta kuin vaunut,vanha sekin. Sanoin että olin jo katsonut minkälaiset olisin ostanut,eli jalustalliset mallit, ja hän vain siihen että enhän minä yksin kumminkaan mihinkään ikinä lasten kanssa lähtisi ja että ei hänen lapsensa aikana ollut edes mitään kaukaloita.. Loppujen lopuksi pyysin miestä ilmoittamaan että en halua niitä tavaroita vaan haluan itse valita vaunut sun muut. Olen ehkä hieman typerä kun ostan kaiken uutena mutta haluan lasteni saavan parasta ja sellaista mikä miellyttää myös minua,niinpä ostin uudet emmaljungan vaunut,gracon turvakaukalot,2 pinnasänkyä ja hoitopöydän samaa sarjaa,ainut mikä oli vanhaa oli sitteri jonka sain ystävältäni. Omat vanhempani antoivat meille myös rahaa että saan ostaa sellaista kun itse haluan. Miehen vanhemmat eivät ostaneet mitään eivätkä kysyneet tarvitsemmeko mitään. En kyllä mielestäni asiaa törkeästi sanonut mutta ehkä he sitten loukkaantuivat. Nyt aina kun täti käy,hän arvostelee lapsia,kukkiani ym.. Ja tulee mihin aikaan tahansa vain suoraan ovesta sisälle,koputtamatta!!

En jaksa enää välittää,ei siihen mikään auta vaikka kiehun aina raivosta kun hän lähtee.
 
miniä minäkin
\
Alkuperäinen kirjoittaja 04.05.2007 klo 13:06 tuplaäippä kirjoitti:
Meillä mies ei pahemmin tekemisissä oman äitinsä kanssa mutta täti on läheisempi. Oltiin tosi hyvissä väleissä ja hän kehui kuinka kiva ja mukava olen ym. no sitten aloin odottaa lasta,kaksosia,ja kaikki muuttui. Aina oli jotain sanomista jostain,loppuraskaudesta nukuin aamuisin pitkään (mitäs muutakaan..) hän tuli aamusta käymään ja lähdettyään sanoi ivallisesti että no nyt voit mennä takaisin nukkumaan.. Hän ja miehen äiti alkoivat ostaa meille vaunuja,olivat jo löytäneet jotkut kun sanoin että haluan nähdä ne. Parin päivän päästä soittivat ja ilmoittivat että olivat ostaneet ne jo ja turvakaukalot myös,minulta pääsi itku kun omivat kaikki tuolla lailla,vaunut olivat vanhat ja olivat todellakin maksaneet niistä ylihintaa. toinen kaukalo oli kirpputorilta,törkeä ja tosi vanha,toinen samasta paikasta kuin vaunut,vanha sekin. Sanoin että olin jo katsonut minkälaiset olisin ostanut,eli jalustalliset mallit, ja hän vain siihen että enhän minä yksin kumminkaan mihinkään ikinä lasten kanssa lähtisi ja että ei hänen lapsensa aikana ollut edes mitään kaukaloita.. Loppujen lopuksi pyysin miestä ilmoittamaan että en halua niitä tavaroita vaan haluan itse valita vaunut sun muut. Olen ehkä hieman typerä kun ostan kaiken uutena mutta haluan lasteni saavan parasta ja sellaista mikä miellyttää myös minua,niinpä ostin uudet emmaljungan vaunut,gracon turvakaukalot,2 pinnasänkyä ja hoitopöydän samaa sarjaa,ainut mikä oli vanhaa oli sitteri jonka sain ystävältäni. Omat vanhempani antoivat meille myös rahaa että saan ostaa sellaista kun itse haluan. Miehen vanhemmat eivät ostaneet mitään eivätkä kysyneet tarvitsemmeko mitään. En kyllä mielestäni asiaa törkeästi sanonut mutta ehkä he sitten loukkaantuivat. Nyt aina kun täti käy,hän arvostelee lapsia,kukkiani ym.. Ja tulee mihin aikaan tahansa vain suoraan ovesta sisälle,koputtamatta!!

En jaksa enää välittää,ei siihen mikään auta vaikka kiehun aina raivosta kun hän lähtee.
LAITA JO HYVÄ IHMINEN ULKO-OVES KIINNI/LUKKOON!!!
 
tuplaäippä
Meillä tosiaan aina päivisin ovi auki kun mies hyppää tupakalla,pitäisi vetää lukkoon joka kerta ja olla avaamatta kun isotäti tulee arvostelemaan. Vauvoista hän aina sanoo,jos ovat oppineet jotain uutta että ei kyllä ihan vielä onnistu,esim.pään kannattelu,nokkamukista itse juominen ym.. Ei siis ikinä mitään kannustavaa vaan aina löytyy moitteita! Odottaa koko ajan että koskakohan mies lähtee taas reissuhommiin ja kuinkas sitten pärjään. Välillä on yli kuukauden taukoja ettei käy meillä ja välillä käy viikoittain,vauva arki menee vain niin nopeeta että tuntuu että saa joka päivä pelätä koska tulee. Toi lapsille viimeksi posliiniastioita,joo tarvitaanhan niitä sitten 4-5 vuoden päästä,että kaappiin pölyyntymään vaan. Toisi edes vaippoja kun käy. Noh toivottavsti en ole omille miniöilleni tälläinen,kaikesta oppii...
 
Mun anoppi on kyllä todella mukava ja ihana. samoin myös appiukko on aivan mahtava. :heart:

Äitini(ja samalla myös isäni) on ihan toista maata. Tietääpähän miehen kanssa olla tekemättä niitä idioottimaisia asioita mitä vanhempani ovat tehneet. :kieh:
 
Olen aapeen kanssa sataprosenttisesti samaa mieltä. Anopin kanssa olen silloin tällöin eri mieltä ja sanonkin sen jos tarpeelliseksi katson. Mutta en ole niin lapsellinen, että luulisin anopin tarkoituksellisen hankala silloinkaan, kun sukset ei souda samaan suuntaan.
Ärsyttävintä on, kun joku laittaa parisuhteensa ongelmat appivanhempien syyksi! \|O \|O \|O On eri juttu, jos aikuinen ihminen ei saa napanuoraa vanhempiinsa katkaistua, kuin että ne vanhemmat pilaisivat jonkun suhteen. Aikuinen ihminen on aina vastuussa itse tekemisistään.
 
\
Alkuperäinen kirjoittaja 10.05.2007 klo 12:43 tyyne kirjoitti:
On eri juttu, jos aikuinen ihminen ei saa napanuoraa vanhempiinsa katkaistua, kuin että ne vanhemmat pilaisivat jonkun suhteen. Aikuinen ihminen on aina vastuussa itse tekemisistään.
Mutta täytyy aikuisen ihmisen vanhempien muistaa myös katkaista se napanuora. Totta on, että jokainen kantaa vastuunsa tekemisistään, joten silloin täytyy myös appivanhempien tajuta olla puuttumatta toisten asioihin jos oma lapsikaan ei vanhempiensa asioihin puutu.

Asia on tietty erikseen jos vartavasten pyydetään apua. :p
 
\
Alkuperäinen kirjoittaja 10.05.2007 klo 13:45 Verkku kirjoitti:
\
Alkuperäinen kirjoittaja 10.05.2007 klo 12:43 tyyne kirjoitti:
On eri juttu, jos aikuinen ihminen ei saa napanuoraa vanhempiinsa katkaistua, kuin että ne vanhemmat pilaisivat jonkun suhteen. Aikuinen ihminen on aina vastuussa itse tekemisistään.
Mutta täytyy aikuisen ihmisen vanhempien muistaa myös katkaista se napanuora. Totta on, että jokainen kantaa vastuunsa tekemisistään, joten silloin täytyy myös appivanhempien tajuta olla puuttumatta toisten asioihin jos oma lapsikaan ei vanhempiensa asioihin puutu.

Asia on tietty erikseen jos vartavasten pyydetään apua. :p
Totta kai pitäisi muistaa katkaista, mutta kaikki vanhemmat eivät sitä itse katkaise. Se on silloin lapsen tehtävä.
Pointtini on se, että appivanhemmat eivät suhdetta pilaa, vaan se, että jompi kumpi puolisoista ei osaa tehdä henkistä pesäeroa vanhemmistaan. Tämä on vähän sama juttu, kun jotkut selittää, että se ja se kolmas osapuoli kiilasi väliin ja pilasi liittomme, ikään kuin siinä pettäjässä ei olisi syytä lainkaan.
Selvensinkö nyt ajatuksiani? Ei ole tarkoitus kinata, mutta ai että mua on siepannut, kun minunkin tuntemat ihmiset ovat laittaneet eronsa syyksi anopin hankalan luonteen.
Minunkin vanhemmat ovat koettaneet vaikuttaa elämäni ratkaisuihin välillä kovinkin voimakkaasti, mutta olen ihan ystävällisesti ilmoittanut, että tässä on raja. JOs en olisi näin toiminut, ja ero olisi miehestä tullut, olisiko syy siis ollut minussa vain vanhemmissani?
 
Tyyne, totta puhut. Että kummissa on vika lapsissa vai vanhemmissa.

Periaatteessa molemmissa, mutta viime kädessä sinun itsesihän täytyy tehdä se selvennys jos vanhemmat eivät yksinkertaisesti tajua astuneensa sen tietyn rajan yli yrittäessään hallita elämääsi aikuisiälläsi. Vai mitä? :)
 
Olen hieman yli nelikymppinen anoppi-miniä ja toisaalta ymmärrän tämän keskustelupalstan sisällön varsin hyvin. Itse en tule oman anoppini kanssa toimeen ollenkaan, hänen kanssaan ei kukaan tule toimeen... mutta omiin miniöihin (2 kpl) välit ovat asialliset ja hyvät. Olen pyrkinyt välttämään kaikkea sitä käytöstä, mikä omassa anopissa tökkii ja kunnioitan poikieni perheiden elämää. Autan mielelläni, mutta en tyrkytä apua, ostan lapsenlapsilleni tarpeellisia tavaroita, mutta ymmärrän, että miniät haluavat itse ne valita, niin minäkin olisin aikanaan halunnut. Rakastan poikieni lapsia yli kaiken, mutta silti otan osaa myös heidän kasvatukseensa ja kunnioitan vanhempien laatimia sääntöjä. Miniäni ovat oikein mukavia ihmisiä ja erinomaisia äitejä ja puolisoita. Kaikki näkemykset eivät tietenkään aina mene yksiin, mutta sitähän se elämä on.
 
Täällä yksi, joka ei voi ymmärtää anoppiaan... Haluja mulla olisi lähentää suhdetta, antaa menneitten olla menneitä ja antaa molempien olla omia persooniaan. Mutta kun ei kelpaa anopille, ei. Anopilla tosi huono ulosanti ja on pidättyväinen kaikessa hänen omaan elämäänsä liittyvässä keskustelussa (muiden asioista kyllä mielellään kertoo ja juttelee "luottamuksellisesti"). Kun otin asian puheeksi, ja kerroin, että mulla on ollut koko ajan semmonen tunne, että oon hankala miniä heidän mielestään (en todellakaan hankala luonne ole, enkä kenenkään muun ihmisen kanssa ole tämmösissä väleissä) ja haluni on selvittää välejä ja olla oikeasti väleissä appivanhempien kanssa. Minkäänlaista vastakaikua en puheilleni saanut ja keskustelu oli anopin mielestä hedelmätön. Rupesi sitten kaivelemaan asioita kuuden vuoden takaa, jolloin olin heitä kuulemma syvästi loukannut (=menin omaan makkariin peiton alle nukkumaan, kun en enää sietänyt anopin määräilyä meidän remontin suhteen minun ja mieheni kodissa). Tämän tapauksen takia olen siis koko loppuelämäkseni tuomittu hankalaksi miniäksi. Anteeksi olen aina pyytänyt, kun olen mielestäni jotakin loukannut (niin kuin pyrin kaikissa ihmissuhteissani tekemään), mutta anteeksiantoa en näköjään tässä tapauksessa saa. Ahdistaa, kun haluaisin olla lämpimissä väleissä appivanhempien kanssa. Omien vanhempieni kanssa meillä on tosi hyvät välit. Eivät ikinä puutu meidän henk.koht. asioihin, auttavat pyydettäessä ja tarjoavat apuaan, mutta eivät tule meille kuin kotiinsa. Vävynsä ovat hyväksyneet täysin ja kunnioittavat kaikkia meidän tekemiä ratkaisua omassa elämässämme. Suoraan puhutaan asioista, riidelläänkin joskus, mutta sovitut asiat unohdetaan eikä niitä sen jälkeen enää muisteta. Että tämmöstä täällä. Olis kiva kuulla mielipiteitä myös teiltä isovanhemmilta asiaan. Mulla ei siis ole tarkoitus saada appivanhemmista ja omistani samanlaisia eikä muuttaa heidän elämäänsä. Kaipaisin vaan vähän kunnioitusta ihmisenä... Juteltiin asiasta mun vanhempien kanssa ja he eivät voi käsittää!!!

Lisäys vielä: onnekseni mieheni on täysin puolellani ja vedämme tässä asiassa yhtä köyttä (mikä tietysti harmittaa anoppia).<br><br>
 
\
Alkuperäinen kirjoittaja 04.04.2007 klo 15:06 Tavallinen miniä kirjoitti:
Tätä palstaa kun lukee, niin ajattelee että suurimmalla osalla suomalaisista on karmea anoppi. Teksteistä myös paljastuu se, että vähätellään anoppien älyä ja sen sijaan että keskusteltaisiin toiveista ja tarpeista niin tiuskitaan ja panetellaan. Pistää miettimään, että haluanko minä, kahden pienen pojan äiti, edes olla koskaan anoppi...

Minä olen siis tuikitavallinen miniä, jolla on varmasti tuikitavallinen anoppi. En väitä etteikö hänen käytöksensä koskaan ärsyttäisi (esim. vanhoillisuus ja hieman ahdasmielinen uskonnollisuus sekä asioihin puuttuminen), mutta käytös on osa hänen persoonaansa, eikä hän varmasti tarkoita sillä mitään pahaa. Kyllä hänkin tykkää puuttua meidän asioihin ja varmasti huolehtii paljon enemmän mitä ääneen sanoo, mutta eihän huolehtiminen ketään satuta.

Tämän palstan tekstien perusteella minun olisi pitänyt vetää herneet nenääni jokainen kerta kun anoppi kommentoi rakennusvaiheen aikana omakotitalomme sisustusratkaisuja. Kaikkiin hänen kommentteihinsa sanoin ystävällisesti, että me tykkäsimme enemmän tästä vaihtoehdosta. Monesti se hänen valintansa olisi myös ollut meidän kakkosvalinta, joten ei hän niin väärässäkään ollut. Herneet olisi pitänyt varmaan vetää nenään myös silloin kun anoppi sisusti meidän uutta kotiamme vanhoilla räsymatoilla, hän on sitä sukupolvea joilla lattiat pitää verhoilla matoilla ja paljasta lattiaa ei juuri näy... No miehen kanssa yhden illan naureskelimme mattoja ja seuraavana aamuna rullasimme ne pois. Anopille sanoimme vaan, että haluamme nauttia uudesta kauniista lattiasta ilman ylimääräisiä mattoja ja että lattialämmitys pitää kyllä huolen ettei kylmä tule. Eipä pahoittanut anoppikaan mieltään, hyväähän hän vaan ajatteli.

Vastaavia esimerkkejä on vaikka kuin ja paljon niin lapsiin liittyviä kun muitakin, mutta en minä niistä viitsi pillastua, olen sitä mieltä että ystävällisyys ja keskustelutaidot kannattaa paljon pitemmälle. Minä olen anopin kanssa myös hyvissä väleissä toisin kuin hänen toinen miniänsä, joka ei kestä anopin puuttumista alkuunkaan. Mutta siis tämän kirjoituksen pointti on, että pitääkö ihan oikeasti jokaisesta anopin puuttumisesta vetää herneet nenään ja pitääkö ne välit ihan väen vängällä tehdä huonoiksi. eikö miniätkin joskus voisi hiukka joustaa voin vakuuttaa että se kannattaa!

Joustettu on ja yrittänyt olla mukava mutta jostain syystä anoppini ei minusta pidä.Soitti jopa työpaikalleni ja haukkui minut...onneksi pomoni vain nauroi asialle.Että on mukavia anoppeja ja anoppeja jotka ovat vähemmän mukavia.Hän terrorisoi perhettäni niin paljon että jouduimme vaihtamaan salaiset numerot.Puhuu pahaa koko ajan ja yritää sotkea elämäämme.Elämä on ollut aika kamalaa ja kun edes tietäisin mistä tämä johtuu...kaikkeni olen tehnyt asioiden selvittämiseksi mutta jos ihminen itse ei halua asioita selvittää niin jatkakoot valitsemallaan tiellä.Ikävä vaan lapseni ja miehenikin kannalta tämmöinen ja kyllä ätstä itsekkin kärsin.Olen aina tullut kaikkien ihmisten kanssa toimeen.
 
Minulla ja anopilla on yhteistä historiaa takana 15v.
Alkuun olin kaikennielevä kiltti miniä. Ei ollut sellaista asiaa mitä olisin osannut tehdä anopin mielestä oikein, vaan hän kulki perässäni joka paikassa ja sanoi miten mikin on tehtävä.
Kunnes kerran sitten tulin työvuorosta kotiin, ja anoppi istui tapansa mukaan sohvalla, ikään kuin minua odottaen. Avasi suunsa ja alkoi taas kerran selittämään miten kotia tulisi huoltaa jne. Minulta paloi pinna totaalisesti. Annoin tulla kaiken mieltäni hiertäneen asian, ja tein selväksi, etteivät he ollaat tervetulleita kotiimme kunnes oppivat olemaan arvostelematta jokaista tekemäämme asiaa. Siihen loppui anopin naputus.
Meni muutama vuosi ja olimme anopin kanssa ihan hyvissä väleissä, kävimme ostoksilla yhdessä ja kaikkea muutakin. Kunnes sitten syntyi esikoisemme.
Ei mikään lastenhoidollinen tapani ollut oikein, en imettänyt oikein, en pukenut oikein, en muutenkaan hoitanut oikein. Anoppi ei ollut mitenkään erityisen kiinnotunut esikoisestamme, mutta lankoni saama vauva saikin kaiken mahdollisen huomion ja ihailun, vaikka toisen miniän kanssa eivät olleet edes puheväleissä.
Koskaan en anoppia pyytänyt lastamme hoitamaan, koskaan anoppi ei tarjoutunut. Vuosien mittaan useampi lapsi on syntynyt, edelleenkään anoppi ei heistä juurikaan ole kiinnostunut. Serkkulapset sen sijaan saavat kaikenlaista huomiota, mummolapäiviä ja -viikonloppuja, mummo menee hoitamaan lapsia kotiinkin. Mutta koskaan ei ole tarjoutunut auttamaan meitä, ei edes kun on kaksi kertaa pyydetty, kun on aika synnyttämään tullut.
Meidän lasten kanssa anoppi ei tee mitään, ei kysele kuulumisia, ei mitään.
Itse suhtaudun anoppiin edelleen asiallisesti. Mitään ystäviä meistä ei enää koskaan tule, hän on pilannut sen suhteessa lapsiimme.
 
rouvaäiti
Olen hajoamispisteessä anoppini kanssa.
Appivanhemmat käyvät meillä pitkän matkan tähden n. joka toinen kuukausia, ja ovat sitten useamman päivän kerrallaan. Minun pitäisi olla kiitollinen, sillä he tulevat sovittuna ajankohtana auttamaan lastenhoidossa. Mutta en kykene.

Anoppini ei kunnioita mielestäni meillä asettuja rajoja, enkä siis siksi voi häneen luottaa lastenhoidossa. Meillä on varsin selkeät säännöt esim. syömisen suhteen- jos ruoka ei maistu ei ole pakko syödä, mutta mitään ylimääräisiä välipaloja ei anneta ennen seuraavaa ruoka-aikaa. Esikolle tämä on selvä (toinen vielä vauva), mutta anopille ei. Anoppi antaa leipää, banaania tms. heti jos lapsi toteaa ettei halua ruokaa tai puuroa. Ja meillä esikko aloittaa joka ilta puuron syönnin kieltäytymällä siitä ja sitten kuitenkin syö puuroa todella hyvin. Ruokailusta aiheutuvat konfliktit jäävät sitten äidin hoidettaksi, kun mummu on ensin tyrkyttänyt sitä ja tätä ja hyppinyt pitkin keittiötä uhmaikäisen käskyjen mukaan. Lisäksi anoppi antaa esikon katsoa telkkaria ja kehtaa vielä sanoa lapselle että kyllä mummu antaisi katsoa, mutta äiti tulee kohta ja vie pois... kuulin itse kävellessäni paikalle.

Anopillani on tapana kommentoida kaikkea (siis aivan kaikkea lehtijutuista, meidän kotiin, lastenkasvatukseen ja naapurin menemisiin), eikä mikään meillä tunnu olevan riittävän hyvää... koti on liian pieni, säilytystilaa on liian vähän, lapsilla on liian vähän tai liikaa vaatetta päällä, ostamani lastenvaatteet kiristävät tai ovat liian suuria asia kuin asia niin aina pitää voida jotain huomauttaa. Kommentit tulevat useimmiten sellaisina pieninä piikkeinä, "Eikö kuitenkin olisi parempi jos..." Sen sijaan anopin ostamia vaatteita täytyy kehua ja niiden käytännöllisyyttä, kauneutta tms. päivitellä (Anopin kehuksi täytyy todeta, että suurin osa hänen ostamista vaatteista on todella ihania.) Samaten hänen tekemisiään täytyisi kehua ja ainakin huomioida kaiken aikaa... olen useamman kerran todennut kotona jonkin esineen olen väärällä paikalla ja kommentoinut asiaa ääneen laittaessani sen takaisin paikalleen ja vastauksena olen saanut anopin kommentin, että hän on siirtänyt sen pois syystä taikka toisesta ja lauseella- Eikö olekkin hyvä kun se on siellä...

Anopillani on myös ihastuttava tapa siivota hellan takaa ja järjestellä kaappeja. Kaappien siivoamisesta olen sanonut monta kertaa, mutta niin vaan viimeksikin piti esikon sukkalaatikkoa siivota. (Tiedän olen kiittämätön nipo, mutta eikös omassa kotona saa ollakkin.)

Koen että anoppini kyttää tekemisiäni koko ajan. En kykene rentoutumaan ollenkaan hänen ollessaan meillä. Kun vaihdan vauvalle vaippaa, anoppi tulee viereen katsomaan ja mielellään kommentoimaan jotakin. Kun imetän täytyy tulla viereen. Esikoista imettäessä anoppi kommentoi useamman kerran maidon riittävyyttä, mutta nyt ei sitä ole enää tehnyt, kun olen ollut paita märkänä maidosta...

Vierailun jälkeen menee aina useampi päivä ennen kuin itse olen toipunut ja ennen kuin esikoinen palaa normaaliin rytmiin ja lopettaa turhat temppuilut. Ruokailuun ja televisioon liittyvistä asioista olen sanonut monta kertaa, olen yrittänyt kertoa, miksi meillä toimitaan näin... sillä olen kyllä varma että anoppi haluaa tehdä asiat lastenlapsilleen parhaalla tavalla. Mutta tuloksetta, taitaa olla niin että anoppi ei halua/kykene pahoittamaan lapsen mieltä kieltämällä jotain.

Tuntuu että anoppi olisi tyytyväinen, jos istuisin sohvalla kehuisin ja kiittelisin hänen ideoitaan ja tekemisiään ja antaisin kotini hänen hallittavakseen vierailun ajaksi. Omalle luonteelleni sellainen ei oikein sovi. Tuntuu kuin anoppi imisi kaiken energian minusta käydessään meillä. Anoppilassa vierailut sujuvat paremmin, koska siellä en (tietenkään) puutu kodinhoitoon, siivoukseen tms. kun kerran olen vieraana.

Olen lasteni puolesta iloinen, kun heidän isovanhempansa haluavat heitä hoitaa ja ovat kiinnostuneita heidän hyvinvoinnistaan. En vaan tiedä miten löytyisi tasapainotila, jossa vierailuista olisi iloa kaikille...

En tiedä saako tästä mitään selvää, en viitsi enempää kirjoittaa. Jos joku viitsisi edes tämän lukea.
 

Yhteistyössä