Anopit

Mun appivanhemmat muuttu aika rasittaviksi esikoisen syntymän jälkeen. Toki ollaan aina hyvin tultu toimeen, enkä oo sanonu niille jos oon ärsyyntyny vaan sanon miehelle kahden kesken. Kai anoppikin hyvää tarkottaa ja ovat tietenkin innoissaan ekasta lapsenlapsesta, mutta silti välillä on ärsyttäny kun jompikumpi ottaa vauvaa sylistä lupaa kysymättä. Varsinkin kun anoppi on tehny niin useammankin kerran, kun lapsi on itkeny! Tuli heti semmonen olo että en osaa omaa lastani hoitaa. Hyvää kai tarkotti mutta paha mieli tuli silti. Samaten se ärsyttää kun tullaan lähelle vahtaamaan kun imetän. Taidan olla vähän yliherkkäkin, onhan se hyvä että tytöllä on isovanhemmat jotka välittää.Ei vaan jaksaisi hypätä joka välissä vaan siellä, saati viettää siellä joka juhlapyhää, kun haluaisin tavata omiakin vanhempia myös välillä. Tuntuu vaan välillä että yrittävät omia, eikä tajua että neidillä on MYÖS ne toiset isovanhemmat, jotka on myös sukua, vaikka sukunimi onkin eri kuin lapsella!!! Onneksi ei hirveästi oo neuvoja tullu enää, ehkä anoppi vihdoinkin hoksas että osaan kyllä hoitaa oman lapseni.

 

Äippä23v: kuulostaa ihan mun kirjottamalta tuo sun kirjotus. Meillä myös esikoinen ja appivanhemmat seonnu ihan täysin ekasta lapsenlapsesta. Anoppi myös katsoo vierestä kun imetän ja kommentoi vauvan syömistä, siis esim. otetta ja ottaako hänen mielestään kunnon imuja. Kerran myös otti vauvan sylistä niin, että jouduin irrottamaan vauvan otteen kun oli vielä tississä kiinni. Hän myös omii vauvan täysin siellä käydessä, on ilmeisesti hänen mielestään oikeutettua kun näkee välimatkan takia liian harvoin. Kerran yritin silitellä vauvaa takaisin uneen niin anoppi tulee ja sanoo että hän voi kyllä tulla siihen viereen nukuttamaan ettei mun TARVI, ihan niinku oman vauvan hyssyttely olis joku epämiellyttävä velvollisuus. Puheli myös jo että kun mennään heille yökylään (yleensä ei olla) niin vauva tulee sitten heidän kanssaan nukkumaan. Ja ei muuten varmasti mene. Pieniä asioita mutta ärsyttää lujaa. Voi olla että vierailut vähenee jos ei hössötys vähene.

 

Mukava kuulla että muillakin on samantyyppisiä ongelmia appivanhempien kanssa. Oon kans ajatellu että jos ei yhtään hössötys vähene niin sitten vähenee vierailut. Olis muutenkin mukava käydä muuallakin kylässä miehen vanhempien luona. Mutta sitten taas valitetaan tietty että kun niin harvoin näkee vauvaa. Täytyy vissiin toivoa että nuo isovanhemmat rauhottuu viimestään sitten kun tulee niitä muita lapsenlapsia.

 

täytyy kyllä todeta, että meillä on asiat hyvin.. odotan ensimmäistä,7kk menossa. Anoppi soittaa noin kerran viikossa, kyselee voinnit ja puhelee omia asioitaan, ei neuvontaa tms.. Jos sitten itse jotain kysyn, niin hän kertoo miten on itse asian aikanaan tehnyt tai kokenut, ei odota kuitenkaan, että tekisin samoin. Hän käy miehensä kanssa meillä ehkä kerran kuussa, välimatka ehkä vaikuttaa tuohon. Ei kommentointia kodistamme, siivosta tms.. Lähinnä ovat apuaan tarjonneet rahallisesti, tyyliin "valitkaa jotain järkevää ja järkevän hintaista, me maksamme" näin tuli uusi kirjahyllykin. Eli meillä on ollut aina (n. 5 vuotta tunnettu)välit kunnossa ja näyttäisi olevan jatkossakin.

 

Kun on jokin niin suuri yhdistävä tekijä kuin oma lapsi / oma mies, niin väkisinkin on tekemisissä ihmisen kanssa, jota ei välttämättä muuten tapailisi lainkaan. Yhtäkkiä reviirille tulee joku nainen, joka haluaa päättää sun keittiönverhoista ja lapsen yösyötöistä. Eihän sellaista kestä kukaan. Omalle äidille vielä kehtaa tiuskaista vastaan mutta ei anopille. Anopille pitäisi olla mieliksi, että perhesopu säilyisi, mutta jossain vaiheessa ne omatkin rajat tulee vastaan.

Onni heillä, jotka on samalla aaltopituudella anoppinsa / miniänsä kanssa.

 

Joulu saa taas hampaat nirskumaan kun anoppilavierailua miettii.... :attn: Kun vain saisi sen sujumaan mahdollisimman kitkattomasti.

 

hienoa, että täällä on tällainen ketju. Meille syntyy esikoinen helmikuussa. Tulen ihan hyvin juttuun anopin kanssa. Mie olen se ujompi osapuoli. Mulla ei ole tapana olla hyökkäävä, asiallisesti yritän tuoda omia näkökulmiani esiin. Anoppini on vahva persoona, hyvää tarkoittava (sitä en lainkaan epäile) ja aika suvaitsevainenkin (on kunnioittanu esim. mun valintaa olla syömättä tehotuotettua lihaa ja epätavallista ammattia), mutta jännittäähän se silti, että millainen suhde on kun lapsi syntyy. Mieheni on jo varotellut etukäteen, että äitinsä saattaa olla sit sellainen että puuttuu aika paljon ja liikaakin lasten kasvatukseen.

Mun mies on siitä mahtava, että se voi sanoa asiat suoraan. Meillä toimitaan näin ja piste! Eikä hän jää miettimään mitähän muut on siitä mieltä. Mutta mie taas olen konfliktiherkkä. Pelkään usein jo etukäteen, että entä jos suuttuvatkin jostain tai entä jos pahoitan muiden mieltä. Kun en haluisi aiheuttaa pahaa mieltä, mutta toisaalta haluan toimia omien ja miun ja miehen yhteisten vakaumusten mukaan. Jännitin esimerkiksi viimeksi sitä, että mitähän anoppi ja miehen suku sanoo siitä, että me ei aijota järjestää lapselle ristiäisiä vaan nimiäiset. No anoppi otti sen kuitenkin suht hyvin. Kyllä kuulin äänestä että oli hiukan pettynyt ja yllättynyt. Mutta sitten myöhemmin se ilolla sanoi, että nähdään sitten miunkin sukua siellä nimiäisissä!

 

Kertokaas mulla mitä teen anoppini kanssa:

Taustatietoja: Anoppi on 67-vuotias eläkeläismummo. Hän uhraa oman elämänsä muiden hyväksi. Ei esimerkiksi tee ikinä sitä ruokaa mistä ite pitää vaan joka kerta sitä ruokaa ja sillä ohjeella, että se maistuu muille. Ruokiaan, leipomuksiaan, ulkonäköään, älyään ym. hän mitätöi.

Hänellä on surkea itsetunto. Hän katsoo aina mitä muut tekee ja tekee samoin kaikessa elämään liittyvissä asioissa. Mm. ruokaohjeita hän ei uskalla kokeilla ruokakirjosta, koska ei voi olla varma onko se hyvää ja maistuuko se muille perheenjäsenille. Vasta sitten kun anoppi on maistanut jonkun toisen tekemää ruokaa/pullaa ja todennut sen hyväksi, hän uskaltaa tehdä samaa kotona.

Anoppi ei ole koskaan matkustanut. Hän ei ole koskaan käynyt esim. Tampereella, Turussa tai Helsingissä. Hän on elänyt viimeiset +40 vuotta samassa talossa ja sitä ennen syntymäkodissaan. Anoppi ja appiukko asuvat Lapissa pienellä paikkakunnalla, syrjäisessä talossa keskellä metsää. Lähimpään naapuriin on 2km. Lähimpään kauppaan 20km. Ja sekin pieni kauppa on pienessä kirkonkylässä. Ajokorttia anoppi ei omista. Appiukko käyttää häntä kaupassa pari kertaa viikossa.

Anoppi pelkää melkein kaikkea. Läheiset tuntuvat olevan vaarassa joka paikassa. Nuorimalle lapselleen, joka on 26-vuotias, hän soittelee perään ja kyselee missä hän on, milloin tulee, milloin menee.

Anopilla ja appiukolla ei ole tapana puhua. He eivät mitenkään hoida parisuhdettaan eivätkä suhteitaan muihin ihmisiin juttelemalla jos sukset menevät ristiin. Anopin ja appiukon puheet keskenään liittyvät suunnilleen päivän ruokaan. Yleensä appiukko ei sano yhtään mitään yhtään kenelekään. Katsoo vain telkkaria hiljaa ja lähtee yhtäkkiä omiin menoihinsa sanomatta mitään muille. Sitä ei edes tiedä jääkö se yöksi sinne minne on menossa. Sen näkee sitten aamuun mennessä tuliko se illalla kotiin. =)

No, nyt mulla menee hermot anopin kanssa, koska anoppi pelkää, että meidän 8kk ikäinen lapsi on vaarassa melkein missä vain. Milloin lapsi on tippumassa, loukkaamassa kätensä, polttamassa sormensa, liukastumassa, lyömässä päänsä, kuristumassa lakkiin, tukehtumassa, halkaisemassa kallonsa ja mitä niitä nyt on ollut. Anoppi vahtaa lasta koko ajan kun toisiaan näkevät. Vaikka minä katsoisin jo lapsen perään, anoppi katsoo silti "varalta". Eikö anoppi luota minun lapsenkasvatukseen?

Muutama ensimmäinen vuosi anopin kanssa on mennyt hyvin. Juttelen ja anoppi juttelee mulle. Puhutaan asioista ja ymmärrän anoppiani. Mutta viimeisen 8kk aikana en ole jaksanut enää ymmärtää anoppia ja sen sähellyksiä. Tuntuu, että se on jotenki niin yksinkertainenkin. Niiden tapa olla puhumatta asioista, on tarttunut minuun. En jutele heille, koska he näyttävät meille esimerkkiä, että asioista ei puhuta.

Vituttaa kun anoppi pelkää koko ajan lapsen puolesta, suojelee sitä koko ajan varmuuden vuoksi, ei puhu mulle mitään eikä usko jos sille sanoo, että lopeta tuo suojeleminen. Sit se ajattelee koko ajan mitä muut ajattelee jos minä teen lapsen kanssa jonkun asian. Jos teen sen mielestä jotain uhkarohkeaa (joka minun ja kaikkien muiden ihmisten mielestä on normaalia), se yrittää puhua minua ympäri, yrittää puhua minun miestä ympäri, yrittää sanoa minun miehelle, että puhuis mulle järkeä, yrittää vedota siihen, että mitä kaikki ajattelee jne. Se saa minut vaan entistä enemmän raivoihini.

Oon ihan "reunalla" jo muutenki anopin kanssa. Räjähdän sille varmaan minä kertana hyvänsä kun nähdään. Me keretään nykyäänki olla suunnilleen puoli tuntia samassa tilassa kun pimahdan jo sen kanssa. Ja sit ku se ei älyä olla puuttumatta siihen lapsenhoitoon. En kaipaa mitään lapsen varakaitsijaa jos ite jo kaitsen lasta. En jaksa sitäkää, että anoppi pitää lasta varmuuden vuoksi kiinni kun lapsi istuu syöttötuolissa ja itse olen lapsen edessä sitä syöttämässä. Eikä lapsi edes venkoile tuolissa. Anoppi on vaa ihan hirveä pelkuri.

Ja nyt kaipaan jotain neuvoja mitä sanon anopille, että se lopettais meikäläisen ärsyttämisen? Ja uskois mitä sanon. Miten saisin sen sanottua niin, että pysyn itse kontrollissa enkä huuda kiro- ja haukkumasanoja päin naamaa? Koska se on tosiaan niin lähellä kaikkien puhumattomien lapseen liittyvien asioiden takia. Kun minäkää en vaa jaksa enää hölöttää niille jos ne itse ei tykkää puhua. En uskalla ottaa sen kans asioita puheeksi ennen ku saan jotain neuvoja mitä sanon sille, että saisin asian perille.

 

Osasitpa hyvin kuvata elämäntapaa, jota harvoin tulee ajatelleeksikaan kaupungissa ihmisten ja kaiken hurlumhein keskellä eläessään. Muutama asia tuli mieleeni, vaikka en mitään neuvoja sinulle osaakaan antaa. Ensinnäkään ei anoppisi arkaa ja varovaista asennetta pysty muuttamaan, ehkä myös hänen itsetuntonsa vaikuttaa huonommalta sinun seurassasi, kun ei oikein tiedä miten sinuun pitäisi suhtautua.

Kun elää rauhallisissa ja pienissä ympyröissä, vaarat on keksittävä pienistä aiheista. Kaikki uusi ja erilainen voi herättää suojeluvaistot, tai omien lasten naarmut ja mustelmat muistuvat mieleen. Lääkäriinkin on (tai oli ennen) pitkä matka, parempi varoa etukäteen. Aina on joutunut selviämään itsekseen, apu on ollut kaukana.

Puhumattomuus vanhan pariskunnan välillä tuntuu luonnolliselta, jos on kymmeniä vuosia asunut yhdessä. Mitä siinä nyt enää sanottavaa olisi, toisen tuntee kuin omat taskunsa, jokaisen ilmeen, eleen ja sormen heilautuksenkin osaa tulkita. (Tiedän kokemuksesta, olen ollut 40 vuotta naimisissa saman miehen kanssa). Sama pätee naapureihin ja muihin samoilla paikoilla pitkään asuneihin. Toisten olot ja ajatukset tiedetään, vieraampien kanssa onkin hankalampaa kun eivät ymmärrä.

Kysyt, mitä sanoisit anopille, jotta se lakkaisi ärsyttämästä sinua. Siihen en osaa vastata muuta kuin, että sano hyvästi ja lähde kotiin. Anopin ajatuksia ja tapoja tuskin pystyt muuttamaan muulla tavalla kuin muuttamalla itse näkökulmaa ja löysentämällä pipoa. Eikö sinua kiinnosta kysyä anopilta esimerkiksi hänen nuoruudestaan, tavastaan hoitaa lapsia, ruuan hankkimisesta, kulkuvälineistä jne. Voisit saada aineistoa kirjoittaa jatkoa noihin anopin taustatietoihin.

Puhua voisit mistä vaan omista kokemuksistasi, lapsen kehityksestä, neuvolassa käynneistä, matkustamisesta, kodin sisustamisesta, tai yleensä jostain, mikä on sinulle ajankohtaista ja kiinnostavaa. Älä vedä hernettä nenään, vaikka anopilla onkin asioista vanhanaikainen mielipide. Kuuntele, mitä hän sanoo ja kuvittele mielessäsi miten anoppi on asioita tehnyt, kysy lisää. Ei sinun tarvitse anoppia käännyttää, anna hänen pitää käsityksensä, pidäthän sinäkin omasi. Eikä teistä kummankaan tarvitse olla tyhmä, vain kokemukset ja tiedot (ja luulot) ovat erilaisia.

Ja jos sinua kovasti vielä ärsyttää anopin tavat, ole vain vihainen, mutta älä pura sitä anoppiin. Voit mielessäsi maistella suuttumustasi ihan hyvällä omallatunnolla, anna suuttumuksen möyriä mielessäsi oikein kunnolla ja keskity siihen, kunnes se itsestään lievenee.

 

Sinulla, Noitakka, oli ihan kivoja ajatuksia. Yritänpä noudattaa niitä.

Me olemme anopin kanssa jutelleet hänen nuoruudestaan, lapsenkasvatuksesta, kulkuvälineistä yms. aiempina vuosina. Ehkä voisin ottaa asiat uudelleen puheeksi.

Mutta niin en voi tehdä, että sanon hyvästi ja lähen kotiin. =) Meillä on vain yksi auto ja olemme tulleet anoppilaan sillä koko sakki: minä, mieheni ja lapsi. Miehelläni on poroja lähellä anoppilaa ja hän ruokkii eläimet joka päivä. Minä ja lapsi ollaan mukana anoppilassa silloin tällöin kun ei jaksa kotona enää kökkiä. Sisällä anoppilassa käydään kahvilla, syöttämässä lapsi, vaihtamassa vaipat. Silloin tilanne tahtoo aina kärjistyä. Eikä kotiin voi lähteä ennen kuin mies on porot ruokkinut. Siihen menee monta tuntia. =)

No, monesti olemme lapsen kanssa poroja ruokkimassa. Mutta pakkaspäivä tai laiskuus vetää välillä sisälle. Tai lapsen syöttäminen. Pakkohan sitä silloin on jotain isäntäväelle sanoa.

Olet ihan oikeassa, että minun pitäisi löysentää pipoa. Pipo onkin mennyt kireälle juuri näiden kaikkien ristiriitojen kanssa. Tiedätkö, jos joku on tosi arka, itse alkaa käyttäytyä rohkeammin tai jos joku on tosi rohkea, itse alkaa olla varovaisempi. Se anopin käyttäytyminen aiheuttaa minussa semmosen vastareaktion.

No, mitä sanot siihen jos joudutaan muuttamaan anoppilan 2. kerrokseen asumaan? :headwall: Meillä on alkamassa omassa huushollissa remontti tässä kevättalvella ja muutamme ehkä peräti vuodeksi anoppilaan kunnes remontti on valmis. Mitenköhän selviän anopin kanssa VUODEN? Iik. Sano mulle. Miten minun pitäis asiat ottaa ja asennoitua?

 

Kun on jokin niin suuri yhdistävä tekijä kuin oma lapsi / oma mies, niin väkisinkin on tekemisissä ihmisen kanssa, jota ei välttämättä muuten tapailisi lainkaan. Yhtäkkiä reviirille tulee joku nainen, joka haluaa päättää sun keittiönverhoista ja lapsen yösyötöistä. Eihän sellaista kestä kukaan. Omalle äidille vielä kehtaa tiuskaista vastaan mutta ei anopille. Anopille pitäisi olla mieliksi, että perhesopu säilyisi, mutta jossain vaiheessa ne omatkin rajat tulee vastaan.

Onni heillä, jotka on samalla aaltopituudella anoppinsa / miniänsä kanssa.

Voih ihan kuin meidän elämästä...minu anoppi vaan kävi yhden sanailun jälkeen kiinni minuun ja nyt en voi häneen enää koskaan luottaa :'(

 

Minun anoppini on ollut mua kohtaan aina tosi ihana, ja olen hänestä pitänyt ja ymmärtänyt että hänkin pitäisi minusta. Anoppi soittelee mukavia puheluita ja on tosi huomioiva muutenkin. Olen lähiaikoina ystävystynyt mieheni veljen tyttöystävän kanssa. Hän on minulle kertonut, että anoppi haukkuu minua jatkuvasti ja olen kuulemma "varastanut" hänen poikansa ja minun takia koko perhe on hajonnut. Siis mieheni on muuttanut yhteen minun kanssani, mikä on mielestäni ihan ymmärrettävää. Olemmehan jo yli parikymppisiä ja seurusteluakin on takana lähes viisi vuotta.

Vähän harmittaa, että tämä uusi ystäväni on mulle kertonut niitä juttuja. Anoppi on todella tempperamenttinen ja laukoo kamalia kommentteja kaikista, vaikka ei tarkoittaisikaan sitä. Silti en mielelläni olisi kuullut niitä ikinä. Nykyään sanon kaverilleni, etten halua kuulla lisää. Olen alkanut vähän arastelemaan anopin seurassa enkä pidä hänestä enää niin paljoa kuin ennen, kun joudun jatkuvasti miettimään, että pitääkö hän minusta oikeasti vai esittääkö vain...

Pelottaa kertoa anopille vauvasta. Siis alamme yrittämään vauvaa tässä jossain vaiheessa, ja anopille on pakko joskus kertoa. Oman äidin reaktio ei huoleta, tiedän että hän on onnellinen meidän puolesta ja lapsenlapsi on erittäin toivottu.

 

Anoppi on ihminen jota ei valita oman mielen mukaan. Mielestäni siihen pitäisi suhtautua myös samoin. Anoppi tuntuu olevan suomalaisessa kulttuurissa lähes kirosana, ja varmaan jossain määrin tuo yleinen käsitys antaa joillekin anopeille luvan olla anoppeja, eli se kirosana.

Itselläni anoppi on elämässäni tällä hetkellä ihminen, joka on ainoa "vihamieheni". Hyvin vaikeasta suhteestamme huolimatta olen nähnyt ne hyvätkin puolet hänessä. Ja vaikka hän on kääntynyt ensitapaamisemme jälkeen minuia vastaan. Niin ajattelen asioita lasteni kannalta. Se ei todellakaan ole helppoa, mutta toivon, että lapseni osaavat edes myöhemmällä iällä poimia hänestä ne hyvät asiat.

Arvostan iäkkäämpien ihmisten elämänkokemusta, vaikka omassa anopissani ärsyttää juuri tuo lähes äärimmäinen konservatiivisuus, uskonto ja isänmaa. Arvoja jotka ovat ristiriidassa omieni kanssa.