anoppi välit solmussa

Tuossa lastenvalvojakäyntileikissä päällepäsmärinä.
Nyt sitten aletaankin kattomaan, että kumpiko meistä on parempi äiti, minä isänä vai hän. Hän on vasta eroamassa ja hermot on ku hellankoukku, punasena. Hänel on 3v8kk ikänen poika. Lastenvalvojat meneekin nyt kattomaan sinne, että onko pöytäliina suorassa ja pojan jakaus oikeessa kohtaa. Tein ilmoituksen ja en ihan syyttä. Poika isänsä kanssa meillä ollessaan ei halunnut millään lähteä äitinsä luo, kaadettu kuulemma lattialle, jotain häikkää on.

 

Siis näis jutuissa on paljon samaa kuin meidänkin elämässä..
Meillä oli kanssa anopin kanssa ihan hyvät välit (asuttiin samasa rapussa) kunnes aloin seurustella hänen poikansa kanssa, jokin muuttui. Sen jälkeen kuulin ulkona liikkuessani ja anopin sattuessa kohdalle et: huora/lehmä. Uhkasi tuo soittaa sossuukin et mieheni majailee mun luona (tuolloin miehen osoite oli viel kotona). Tuo oli sitten viimeinen pisara ja mieheni osoite muutettiin luokseni.

Sitten alkoi ihmettelyni siitä että mieheni käy melkoisen hyvä palkkaisessa työssä mutta rahat tuntuvat aina katoavan jonnekin. Syykin sitten selvisi ja anoppihan nosti oikeudellaan rahat poikansa tililtä ja käytti kuin omiaan. Lopulta tein siitäkin lopun ja mieheni poisti äidiltään nosto oikeuden. Sai sitten ajokortinkin ajettua (eipä olisi saanut jos äidillä olisi nosto oikeus). Ajokortin ajo kun oli puheena totesi kerran et: ei sen vielä olis tarvinnu sitä ajaa (hyvimpä on kyyti kelvannut sen jälkeen).

Menimme kihloihin ja kakku kahvitkin järjestin, paikalle vain ei suvainnut tulla kuin sukua minun puolelta. Eipä tuo myöskään onnitellut minua saati poiaansa. Aloin odottaa esikoistani eikä anopille kerrottu heti kun hieman pelotti miten asiaan suhtautuu. Suuttuipa tuo sitten kun ei ollut ensimmäinen joka asiasta kuuli. Eipä tullut onnitteluja tästäkään.

Toisesta lapsesta kerroimme sitten ensimmäisenä anopille. Eipä onnitellut kun sai tietää perheemme kasvavan, kysyi vain että mitenkä meinasitte pärjätä.

Sitten kuulin hänen valehdelleen yhteiselle ystävällemme, miten likaisissa vaatteissa esikoisemme on ja miten hän käy meillä pesemässä pyykkiä kun itse en osaa (olisihan mahdoton pyykkivuori kun yli puoli vuotta ollaan nykyisessä asunnossa asuttu eikä kertaakaan ole edes kylään vaivautunut). Häntä asiasta palautettiin maan pinnalle niin suuttui eikä tullut edes kuopuksemme ristiäisiin.

Nyt on sitten ottanut ongelmakseen kun minulla ei ole kuin sisar puolia joita kylläkin pidän yhtä tärkeinä kuin täysiä sisaruksia pitäisin niin eivät ole edes sukua. Veljestäni tuli kuopuksemme toinen kummi niin kommentti oli et: ei oikea kummi, eikä edes sukulainen.

Pahinta asiassa on että mieheni ei halua/uskalla katkaista välejä äitiinsä, vaan antaa tämän kohdella minua näin (lähtee vain käymään ja ne visiitit kestää useita tunteja päivässä enkä minä saa asiaan puuttua). Eihän siinä ole mitään valittamista että minä ja lapset jäämme vähemmälle huomiolle (anopin mielestä).

Jaksuja kaikille samassa tilanteessa oleville!!

 

Uskomatonta miten yleisiä nämä anoppiongelmat ovat! Ja monessa tekstissä on pätkiä kuin suoraan meidän elämästä, minä kun olen luullut olevani suurinpiirtein olevani "ainoa" maailmassa jolla on noin hullu anoppi.
Olen huomannut, että miehillä harvemmin on ongelmia anoppinsa kanssa, niin meilläkin. Miehellä oikein hyvät välit äitiini, kun taas minulla anopin kanssa alusta asti ongelmalliset. Samaa kaavaa kuin monella tässä, alkuun tultiin joten kuten juttuun mutta kihlauksesta lähti menemään pieleen ihan kaikki. Kun sitten mentiin naimisiin ja saatiin vauva kaikki kärjistyi ja nyt ollaan taas välirikossa. Näitä välirikkoja on aina toisinaan ja sitten taas yritetään olla väleissä. Tai minä yritän korjata "virheitäni" kun anoppi on nenä pystyssä niin loukkaantuneena, niin loukkaantuneena. Koskaan en ole saanut tietää mikä menee vikaan ja mitä teen väärin. Keskustella tuon ihmisen kanssa ei voi lainkaan, tai se on kuin uhmaikäisen kanssa väittelyä. Jalan polkemista ja kirkumista, mitään rakentavaa on turha yrittääkään. Nykyään en jaksakaan, mieluummin otan vain välimatkaa jotta tilanne rauhoittuu. "Keskustelemalla" menee vain hullummaksi joka kerta kun anoppi vääntää sanani ja kertoo sukulaisille mitä olen muka sanonut ja huutanut, vaikka se on hän joka huutaa ja kirkuu. :|
Uskomattoman väsyttävää on elää näin. Miksei anoppi voi hyväksyä minua sellaisena kuin olen ja antaa perheemme elää omaa elämäämme, siihen jatkuvasti puuttumatta. Tuntuu että toisille naisille pojastaan "luopuminen" on mahdotonta, varsinkin jos kyse ainoasta pojasta. Kukaan ei olisi tarpeeksi hyvä loppupeleissä. Tuntuu että anoppi roikkuu pojassaan ja muistelee alinomaa lapsuutta, eikä aina tunnu muistavan ja käsittävän että hänen pikku poikansa on nyt kasvanut aikuiseksi mieheksi jolla on jo oma perhe ja lapsia. Anoppi kuuluu siihen (tai voisi kuulua jos tekisi asiat vähän helpommiksi) mummona ja anoppina, mutta ei voi olla perheemme huomion keskipiste koko aikaa.

Äitinä tunnen jatkuvasti riittämättömyyttä kun anoppi opastaa ja neuvoo kaikessa, tuteista ja vaipoista lähtien hän on kertonut mitä on itse lapsillaan käyttänyt ja mitä minunkin tulee käyttää jos lapsistani välitän. Jos en kaikkia ohjeita ota onkeeni, olen koppava miniä joka ei välitä vanhemman ihmisen viisaista neuvoista. Muutama neuvo olisikin tervetullut, mutta kun neuvoja on tosiaan ihan joka lähtöön. Rasvat, potat, lautaset, ruokalaput ja kaikki olisi pitänyt olla prikulleen samanlaisia kun miehelläni on pienenä ollut. Mitään kehitystähän tässä maailmassa ei vuosikymmenissä tapahdu vaan vanha konsti on aina parempi kuin pussillinen uusia...hän loukkaantuu jos en toteuta hänen ohjeitaan, eikä käsitä että ohjeita ja neuvoja saan muualtakin. Toisekseen, olen hoitaja ammatiltani ja perhepäivähoitajanakin useampaan kertaan ollut, enköhän selviytyisi joistain asioista ihan ilman jatkuvaa neuvonantoakin...
Kyllä välillä väsyttää. Toivottavasti tänne tulisi nyt anoppiongelmaisia jakamaan tunteita useamminkin, vertaistuki meinaan olisi poikaa....

Mun anoppi on kyllä aikalailla samanlainen ja meillä nyt on tulossa välirikkö tai oikeastaan on jo. Hän päätti tässä viikonloppuna haukkua mut puhelimessa ja kun yritin että puhuttais kuin aikuiset niin ei pysty, anoppini kun on myös sellainen ettei mielestään tee mitään väärin ja huutamalla koittaa saada toisen nöyrtymään. Aivan samallainen kokemus on minulla on omastani, jos emme tee niinkuin anoppini sanoo niin kävelemme hänen yli, kuten oli miehelleni puhelimessa sanonut. Olen kuulemma vienyt hänen poikansa, enkä anna tavata meidän tyttöämme ja kaikkee muuta paskaa väittää!!! Anopilla on sen verran terävä kieli, että puheellaan yrittää pahoittaa mielen. Ymmärrän että varmasti tuntuu pahalta kun joku kokoajan on neuvomassa kasvatuksessa ja muussa miten toimia lasten kanssa, mutta sinä parhaiten tiedät miten lapsesi kasvatat ja anoppisi tulisi sitä kunnioittaa. Minulla itsellä on itsetunto horjunut sen ihmisen kanssa mutta olen kyennyt pitää itseni koossa, vaikka välillä olen siirtynyt toiseen huoneeseen murehtimaan ja itkemään. Itsekkin tässä olen suuntautumassa kasvatus alalle, lastenhoitajaksi

Koen itselleni ainakin hyödyksi nämä keskustelupalstat, tosiaan minäkin olen vertaistukea vailla ja heti alko helpottaa kun rupesin näitä lukemaan ja näihin kirjoittelemaan

 

Täytyy vain sanoa kaikille teille, että kunnioittakaa itseänne jatkossakin, kenenkään ei pidä kuunnella tuollaista käytöstä.