anoppiviha

Karseilta kuulostavat monien kokemukset anopeista ja appiukoista täällä. Eipä itsellänikään ole mitenkään läheiset välit appivanhempiian ja monenlaista kärhämää on ollut. Yrittävät meilläkin puuttua monin tavoin elämään, arvostelevat kaltaisiani uranaisia, jotka vievät lapsensa päivähoitoon jne. Muutenkin olen aivan liian "omaehtoinen" nainen (ts. en kotitalouskone, en hiljainen hyssykkä), jolla on liikaa omia mielipiteitä enkä ymmärrä pysyä "rajoissani". Ymmärrän siis teitä kaikkia oikein hyvin. Tosin sitä en ymmärrä, että eikö näitä eukkoja ja äijiä mitenkään muka saa kuriin? Mä tein jo seurusteluaikan selväksi mieheni vanhemmille, että meidän elämään on sitte turha puuttua ja siitä olen pitänyt kiinni. En ole heitä mielistellyt millään tavoin enkä heidän oikkujensa mukaan toiminut. Olen ihan suoraan rajoittanut heitä ja eipä meitä nykyisin kukaan uskallakaan häiritä. Kehotan täällä kaikkia samassa tilanteessa olevia sanomaan reilusti kuinka asiat on ja missä se kaappi seisoo. Ja hyvät ihmiset: tehkää ensin itse selviksi se, missä perheenne rajat menevät! Ja miten ihmeessä näillä appivanhemmilla on monen kotiin avaimet??? Rajojen asettaminen voisi lähteä siitä, että pitää oman kodin avaimet itsellään! Myönnän että rajojen asettaminen appivanhemmille ei ole ollut mitenkään helppoa tai tuskatonta, mutta on ollut sen arvoista!

 

no voi herranjumala!! luulin tosissani että olen yksin tämän samaisen ongelman kanssa mutta kohtalotovereita onkin monta! esikoispoikamme on nyt reilun kuukauden ikäinen ja suunnilleen yhtä kauan olen haaveillut miten kuristan anopin hengiltä. kaikki mitä teen,teen väärin. olen huono äiti kun en nukuta lastani yöllä villavaatteet päällä (voi kuulemma vilustua),pidän kuulemma lasta nälässä,jos sattuu joskus itkemään hänen läsnäollessaan ja vastasyntyneet vauvat pitäisi kuulemma AINA nukuttaa mahallaan,kaikki muut tavat ovat vääriä. kaksin ollessamme ämmä v.ittuilee päin naamaa,mutta jos läsnä ovat vaikka omat vanhempani,se roikkuu koko ajan kaulassa kiinni ja lässyttää miten ihanan miniän se on itselleen saanut. huippu oli se,kun pojan ollessa kahden viikon ikäinen pyysimme anopin vahtimaan lasta puoleksi tunniksi että saamme käydä rauhassa kunnon ruokaostoksilla(tämä oli siis ensimmäinen kerta kun olin pojasta erossa) niin takaisin tultuamme yritin ottaa pojan syliin ja mennä imettämään,niin anoppi riuhtaisi vauvan takaisin itselleen ja sanoi että "ei mummin kulta vielä äitiä ikävöi". Vauva itki nälkäänsä,mutta ämmä vaan jatkoi lässytystä ja huomautettuani asiasta ilmoitti että kyllä hän tietää milloin lapsella on nälkä. Ostelee todella epäkäytännöllisiä vaatteita ja vaatii itselleen valokuvia todisteiksi että oleme näitä vaatteita käyttäneet. kerran nostaessani vauvaa sängystä tuli anoppi kyttäämään selän taakse ja sanoi että "elä nyt vaan tiputa!" että sellasta. aika lievää teihin verrattuna,mutta todella raastavaa.

 

Niitä rajoja kannattaisi asettaa ajoissa, silloin ne saattaisi mennä läpi ja välit pysyä jonkunlaisina. Meillä oli samanlaista, kaikkea mahdollista v..ua päi naamaa, juoruilua selän takana, kyttäämistä. Olin huono äiti, vaimo, lapsenkin olisi pitänyt saada parempaa kasvatusta anopin tyttäreltä, lapsi oli huono jne. kaikkea mahdollista. Minä kiltisti kuuntelin ja yritin siinä ristitulessa luovia uupumukseen saakka.
Viimeisen tipan tullessa sanoin suorat sanat ja yritettiin saada anopille rajoja aikaiseksi, se ei enää onnistunut. Välit meni, onneksi. Sen jälkeen tuli meidän perhe-elämästä onnellista.
Älkää antako periksi miniät. Sairaitahan nämä tällaiset anopit ovat. Heidän elämänsä on onnetonta, meidän voi olla onnellista.