Moi kaikille!
Kaipailisin kipeästi apua ongelmiini. Olen tällä hetkellä todella hankalassa tilanteessa ja jokainen päivä on kamppailua oman jaksamiseni kanssa. Olen 31-vuotias yhden lapsen äiti. Lapseni on vasta vähän päälle vuoden vanha, Koko vuosi on ollut yhtä kamppailua oman jaksamisen kanssa.
Sen verran kerron taustaani, että lapseni syntyi hyvin hankalan raskauden jälkeen. Lapselleni ei annettu mitään toivoa selviytyä tai saatika syntyä täysiaikaisena. Toisin kuitenkin kävi. Hän syntyi täysin terveenä, täysillä viikoilla. Onkin varsinainen ilopilleri ja tehopakkaus. Myös synnytyksessä oli haasteita ja komplikaatio. Minun pitäisikin olla maailma onnellisen äiti ja iloita siitä, että muuten kaikki on hyvin. Paitsi, että äiti on romahduspisteessä.
Minusta tuntuu, että olen ollut väsynyt koko vauvavuoden, Jotenkin kuvittelin sen kuuluvan tähän pakettiin. Ajattelin, että on normaalia, ettei äiti jaksaisi huonosti nukutun yön jälkeen nousta sohvalta ylös ruokkimaan lastaan. Sitten meidän perheeseen rantautui raju vatsatauti, joka kiersi kaikki läpi enempi vähempi kaksi kertaa, Sen jälkeen oma vointini romahti hetkessä. Olen lapsesta asti kärsinyt voimakkaasta oksentamisen pelosta. Kävin monta viikkoa aivan ylikierroksilla. Itkin, sain paniikkikohtauksia ja tarkkailin etenkin lasta koko ajan. En pystynyt enää nukkumaan hänen vieressään ja etäännyin hänestä voimakkaasti. Oli kamalaa hoitaa lasta, kun oli omat voimat pois, Koko ajan mietin, että entä jos hän oksentaa taas. Olisin vain halunnut pakata laukut ja lähteä. Tajusin heti, että nyt tarvitaan apua välittömästi. Pääsin suht pian lääkäriin. Kahden tapaamisen jälkeen päädyimme siihen, että menin sairaalaan kahdeksi viikoksi, pääasiassa lepäämään.
Tuosta on nyt pari kuukautta aikaa ja alan olla aivan lopussa, Odottelen, että saisin lähetteen psykoterapiaan ja löytäisin terapeutin, eli apua on tulossa, Tosin, tilanne tuntuu niin umpikujalta, etten tiedä voiko terapeutti auttaa minua. Saan joka viikko "kohtauksia", että vatsani menee sekaisin tai luulen oksentavani, Pelkään, että olen saanut uuden taudin ja tartutan sen muihin, etenkin lapseeni. Jos lapseni saisi tartunnan, pelkään etten pystyisi hoitamaan häntä. Lähes joka päivä voin pahoin, tiedän sen olevan psyykkistä, mutta se ei auta. Pelkään silti. Lapsi on ollu hoidossa isovanhemmillaan muutamia kertoja, useamman päivän kerrallaan oman vointini vuoksi. Tänään, kun hän tuli kotiin, romahdin taas melkein heti. Se lapsi, jota niin kovin odotin ja halusin, saa minut ahdistumaan niin kovasti. Se tuntuu musertavalta.
En enää tiedä, mitä tekisin. Tilanne on jotenkin niin vaikea, Kuvitelkaa mielessänne, että pelkäätte jotain asiaa niin, että se vaikuttaa aivan kaikkeen tekemiseenne, siis aivan kaikkeen. Se pyörii päässä, jos ei nyt joka minuutti, niin joka toinen. Mies on aivan loppu. Isovanhemmat ei ole enää nuoria ja heillä on omat vaivansa. Tuntuu, että kuormitan kaikkia kohtuuttomasti. Vaikka rakastan lastani, olen toivonut, etten koskaa olisi alkanut tähän... olen miettinyt, että on pakko antaa hänet adoptioon (tuskin pystyisin, mutta kertonee voinnistani) tai, että jättäisin perheeni ja muuttaisin pois. En siis missään nimessä halua jättää miestäni, mutta tuntuu, etten jaksa tätä pelkoa ja ahdistusta enää. Haluaisin vain olla yksin, nukkua ja käpertyä peiton alle suremaan. Olen väsynyt, huono äiti.
Tilannetta ei auta, että joku tulee silloin tällöin tunniksi pariksi kanssani. Kyse ei ole siitä, ettenkö saa apua arjessa. Saan paljonkin. Mutta kun voimani ovat loppu, aivan loppu. Olen kyllästynyt pelkäämään. En uskalla laittaa lastani vielä päivähoitoon, kun pelkään, että hän saa sieltä vatsataudin. En varmaan nukkuisi enää ollenkaan.
Kaipaisin nyt kovasti kohtalotovereilta kokemuksia omasta masennuksesta tai oksennuspelosta. Tiedän sen olevan yleistä, mutta haluaisin kuulla onko joku saanut siihen apua ja mistä. Meillä on kolmen viikon päästä aika lastensuojeluun. Tekisi mieli sanoa, että viekää tämälapsi johonkin parempaan kotiin, ettei musta oo tähän.
Kaipailisin kipeästi apua ongelmiini. Olen tällä hetkellä todella hankalassa tilanteessa ja jokainen päivä on kamppailua oman jaksamiseni kanssa. Olen 31-vuotias yhden lapsen äiti. Lapseni on vasta vähän päälle vuoden vanha, Koko vuosi on ollut yhtä kamppailua oman jaksamisen kanssa.
Sen verran kerron taustaani, että lapseni syntyi hyvin hankalan raskauden jälkeen. Lapselleni ei annettu mitään toivoa selviytyä tai saatika syntyä täysiaikaisena. Toisin kuitenkin kävi. Hän syntyi täysin terveenä, täysillä viikoilla. Onkin varsinainen ilopilleri ja tehopakkaus. Myös synnytyksessä oli haasteita ja komplikaatio. Minun pitäisikin olla maailma onnellisen äiti ja iloita siitä, että muuten kaikki on hyvin. Paitsi, että äiti on romahduspisteessä.
Minusta tuntuu, että olen ollut väsynyt koko vauvavuoden, Jotenkin kuvittelin sen kuuluvan tähän pakettiin. Ajattelin, että on normaalia, ettei äiti jaksaisi huonosti nukutun yön jälkeen nousta sohvalta ylös ruokkimaan lastaan. Sitten meidän perheeseen rantautui raju vatsatauti, joka kiersi kaikki läpi enempi vähempi kaksi kertaa, Sen jälkeen oma vointini romahti hetkessä. Olen lapsesta asti kärsinyt voimakkaasta oksentamisen pelosta. Kävin monta viikkoa aivan ylikierroksilla. Itkin, sain paniikkikohtauksia ja tarkkailin etenkin lasta koko ajan. En pystynyt enää nukkumaan hänen vieressään ja etäännyin hänestä voimakkaasti. Oli kamalaa hoitaa lasta, kun oli omat voimat pois, Koko ajan mietin, että entä jos hän oksentaa taas. Olisin vain halunnut pakata laukut ja lähteä. Tajusin heti, että nyt tarvitaan apua välittömästi. Pääsin suht pian lääkäriin. Kahden tapaamisen jälkeen päädyimme siihen, että menin sairaalaan kahdeksi viikoksi, pääasiassa lepäämään.
Tuosta on nyt pari kuukautta aikaa ja alan olla aivan lopussa, Odottelen, että saisin lähetteen psykoterapiaan ja löytäisin terapeutin, eli apua on tulossa, Tosin, tilanne tuntuu niin umpikujalta, etten tiedä voiko terapeutti auttaa minua. Saan joka viikko "kohtauksia", että vatsani menee sekaisin tai luulen oksentavani, Pelkään, että olen saanut uuden taudin ja tartutan sen muihin, etenkin lapseeni. Jos lapseni saisi tartunnan, pelkään etten pystyisi hoitamaan häntä. Lähes joka päivä voin pahoin, tiedän sen olevan psyykkistä, mutta se ei auta. Pelkään silti. Lapsi on ollu hoidossa isovanhemmillaan muutamia kertoja, useamman päivän kerrallaan oman vointini vuoksi. Tänään, kun hän tuli kotiin, romahdin taas melkein heti. Se lapsi, jota niin kovin odotin ja halusin, saa minut ahdistumaan niin kovasti. Se tuntuu musertavalta.
En enää tiedä, mitä tekisin. Tilanne on jotenkin niin vaikea, Kuvitelkaa mielessänne, että pelkäätte jotain asiaa niin, että se vaikuttaa aivan kaikkeen tekemiseenne, siis aivan kaikkeen. Se pyörii päässä, jos ei nyt joka minuutti, niin joka toinen. Mies on aivan loppu. Isovanhemmat ei ole enää nuoria ja heillä on omat vaivansa. Tuntuu, että kuormitan kaikkia kohtuuttomasti. Vaikka rakastan lastani, olen toivonut, etten koskaa olisi alkanut tähän... olen miettinyt, että on pakko antaa hänet adoptioon (tuskin pystyisin, mutta kertonee voinnistani) tai, että jättäisin perheeni ja muuttaisin pois. En siis missään nimessä halua jättää miestäni, mutta tuntuu, etten jaksa tätä pelkoa ja ahdistusta enää. Haluaisin vain olla yksin, nukkua ja käpertyä peiton alle suremaan. Olen väsynyt, huono äiti.
Tilannetta ei auta, että joku tulee silloin tällöin tunniksi pariksi kanssani. Kyse ei ole siitä, ettenkö saa apua arjessa. Saan paljonkin. Mutta kun voimani ovat loppu, aivan loppu. Olen kyllästynyt pelkäämään. En uskalla laittaa lastani vielä päivähoitoon, kun pelkään, että hän saa sieltä vatsataudin. En varmaan nukkuisi enää ollenkaan.
Kaipaisin nyt kovasti kohtalotovereilta kokemuksia omasta masennuksesta tai oksennuspelosta. Tiedän sen olevan yleistä, mutta haluaisin kuulla onko joku saanut siihen apua ja mistä. Meillä on kolmen viikon päästä aika lastensuojeluun. Tekisi mieli sanoa, että viekää tämälapsi johonkin parempaan kotiin, ettei musta oo tähän.