Edessä geneettinen keskeytys

Tänään saimme varmuuden asiaan,e ttä pienellä vauvanalullamme on anankefalia. Tämä murskasi kaikki ihanat kuvitelmat uudesta vauvasta. Pienen ultrakuva puhui puolestaan karua totuutta ja siihen ei jäänyt mitään tulkinnan varaa. Pienelle ei ole päätä kehittynyt juuri ollenkaan, selkäydinkanava turvonnut, turvotusta myös muualla kehossa, liikkeet vähentyneet huomattavasti ja sydämen syke hidastunut.

Huomenna menen naistenpolille ja tämä koko prosessi laitetaan pikimmiten käyntiin. Keskeytyslupa tulee ehkäpä ensiviikonlopulla tai seuraavan alussa ja parinviikon sisään pitäisi koko prosessi olla ohi, ellei luonto tule väliin sitä ennemmin. Vikkoja ehtii tulla kasaan noin 16.

Ei tällä surulla ole määrää, ei itkulla loppua. 1v8kk tätä rakasta pientä yritettiin alkuun, vihdoin plussa ja sitten kaikki tulee päättymään näin. Meillä on lisäksi vain 1% mahdollisuus saada luomuvauva ja tämä oli sitä. Ei sitä jaksa ymmärtää, miksi näin pitää käydä. Vielä pieni sydän sykki ja tuntuu niin lohduttomalta. Järki sanoo, ettei pikkuisella ole mahdollisuuksia elää, mutta tunteet ei anna periksi, vaan suru valtaa koko kodin.

Onkohan täällä muita, jotka ovat geneettisen keskeytyksen kokeneet? Olen ihan hukassa, pelkään ja en tiedä, miten tästä pääsee ikinä yli. Voinko nähdä pikkuista ja onko edes hyvä nähdä, kun pää kerran lähes kokonaan puuttuu. Kysymyksien meri on päässä todella suuri.

Pakko tästä silti on jotenkin nousta, sillä lapset tarvitsee äitiä kuitenkin ja hyvä onkin että tarvitsevat, että joku pitää arjessa kiinni.

Surumielinen Lumi-Marja
 
kyllä vetää hiljaiseksi...itku kurkussa tätä luin, vaikka itsekin tänne tukea omaan keskenmenooni hain.. mutta aina on joku jolla on vielä huonommin ja suurempi menetys...

Mutta lämpöiset rutistukset ja paljon paljon voimia tulevaisuuteen!!
 
Lumi-Marja lämmin :hug: ja osanottoni. Olen niin pahoillani teidän perheen puolesta.

Lueskelin tuolta odottajien puolen keskustelusta jo aiemmin noita teidän löydöksiä ja pohdin pitkään, ottaisinko yhteyttä. Mutta en halunnut silloin viedä sinulta oljenkortta kertomalla omasta kokemuksestamme.

Meidän pikkuiselta löytyi lokakuun lopussa tuo anenkefalia np-ulltrassa, viikkoja oli siinä vaiheessa koossa 12+2. Keskeytys, eli synnytys, aloitettiin sitten kolme päivää myöhemmin (esilääkitys) ja vauva syntyi sitten neljäntenä päivänä. Eli hieman nopeammassa tahdissa meillä eteni tuo asia, mutta varmastikin siitä johtuen, että vamma havaittiin maanantaiaamuna.

Ei niitä lohduttavia sanoja paljoa oikein ole tarjota. Meille perinnöllisyyslääkäri sanoi ennen keskeytystä, että noin kuukausi keskeytyksen jälkeen alkaa tuntumaan siltä, kuin elämä voisi vielä voittaakin. Itseni kohdalla se piti aika hyvin paikkansa, sitä ennen oli kyllä vaikea löytää lohtua mistään. Siihen asti elin todella syvällä sumussa ja surussa. Suru seuraa edelleen kokoajan mukana ja välillä on hyvinkin vaikeita hetkiä, välillä hieman helpompaa. Mutta ainakaan minä en voi olla jatkuvasti miettimättä, missä vaiheessa raskaus olisikaan, jos se olisi voinut jatkua.

Onneksi teillä on lapsia, jotka varmasti osaltaan helpottavat tuntemaanne surua. Mutta ei tätä pienokaista kukaan voi koskaan sydämissänne korvata, eikä se suru vähene kuin suremalla.

Ei tähän tapahtumaan löydy sen enempää järjellä kuin sydämelläkään miettien mitään syytä. Joskus vain elämä on äärimmäisen epäoikeudenmukaista.

Etsi googlella sanalla enkelinkosketus (yhteen kirjoitettuna). Se on suljettu keskustelufoorumi meille, jotka olemme joutuneet kokemaan raskauden keskeytyksen vauvan vammoista johtuen. Sieltä saa vertaistukea silloinkin, kun tuntuu, etteivät muut ihmiset pysty ymmärtämään surun syvyyttä.

Ajatukseni ja myötätuntoni on sinun ja perheesi luona. Oikein paljon voimia tuleviin päiviin. Voisinpa auttaa enemmän.
 
Lumi-Marja, lämmin lohtuhalaus täältä kohtalotoverilta :hug:

Minä synnytin myös vakavasti sairaan vauvamme lokakuussa 07 rv 16. Hän kuoli kohtuuni päivää ennen keskeytys-aikaa, joten kaikissa kirjoissa ja kansissa häntä käsitellään keskenmenona, vaikka oli todettu ultrassa graavi turvotus ja elinkelvottomuus. Minua auttoi surun läpikäymisessä hurjasti se, että sain puhua tapahtuneesta muutamalle hyvälle ystävälle, ja äidilleni. Puhuin ja puhuin, jauhoin tapahtunutta joka kantilta. Esikoiseni auttoi pahimman yli, hänen vuokseen jaksoin synnytyksen jälkeiset päivät nousta sängystä ja jatkaa elämää. En tahtonut nähdä vauvaa, eikä häntä minulle olisi näytettykään, synnytyksessä kun tuli vaikeuksia..

Toivo elää, että vielä saisin joskus normaalin raskauden kokea.

Kysy vain jos tahdot tietää enemmän, en oikein osaa tähän nyt mitään kirjoittaa...Voimia, paljon voimia toivotan sydämestäni.

 
:hug: :hug: :hug: teille kaikille :'( Tämä on todella vaikea asia käsitellä. Ei oikein saa edes kirjoitettua sitä mitä ajattelee. Tinkatar olet siis saman kokenut. Pahoitteluni. Pahoittelut myös kaikille muille, jotka pienen ovat tällätavoin joutuneet menettämään. Haluaisin keskustella enemmänkin, mutta nyt ei pysty, silmät on liian sumeena kyynelistä ja nukkumaan pitäisi mennä, mutta en oikein pysty siihenkään.

Kotiin tultua on vaan alkanu mahanpohjaa kivistää hirvittävän lujaa. Huomenna kymmenenltä menen sairaalalle ja laitetaan paperit eteenpäin. Tänään kävin yksityisellä ja siksi ei heti asiat lähteny rullaamaan eteenpäin. Viikko kuulemma menee vähintään, ennen kun keskeytyslupa saadaan. Jos ei tänään olis tullut käytyä ultrassa, niin seuraava olis ollu 12.2 ja siihen lisää viikko kaks, niin olis ollut aika pitkällä jo, ellei sitten olis tullut kesken itellään.

Sekava olo, mutta varmaan vielä jotain haluan tietää, kysyä, muuten vaan jutella....yv:tä saa kans laittaa, jos on jotain mitä olis hyvä tietää, mut tänne ei kaikkee halua laittaa.
 
Minulla oli keskenmeno rv 19 toukokuussa 2006. Lapsi parka oli kuristunut napanuoraan.

Ajattelin vaan sen kirjoittaan, että ainakin meidän tapauksessa saimme itse valita katsommeko lasta synnytyksen jälkeen vai emme. Asia hoidettiin kuitenkin niin, että kätilö katsoi lapsen siltä varalta, että siinä on jotain pahasti pielessä. Sen jälkeen, kun hän oli meille kertonut mikä oli syynä, niin halusimme nähdä lapsen.

Etukäteen meillä ei ollut mitään tietoa tapahtuman syystä eikä siis mitään ennakkoajatusta siitä miltä lapsi saattaisi näyttää. Ajattelisin, että teidän tapauksessa pitäisi ehkä luottaa kätilön mielipiteeseen, kannattaako lasta katsoa vai ei. Tai ehkä lapsi voidaan näyttää osittain peitettynä.

Itse olisin katunut varmaan lopun ikääni, jos en lasta olisi nähnyt. Mutta edelleen hän ilmestyy mielikuviini silloin tällöin, vaikka asiasta on jo kulunut kohta 2 vuotta.

Näiden asioiden miettiminen voi tuntua kyllä tässä vaiheessa kauhealta, kun koko kokemus on vielä edessä. Toivon sinulle jaksamista rankkaan edessä olevaan odotukseen ja tapahtumaan.

Kyllä aika parantaa. Joskus, ihan varmasti. Vaikka täytyy sanoa, että helppoa ei ole sellaisesta yli päästä. Ainakaan minulle.
 
Lumi-Marja :hug: :hug: Voi ei..miten ihmistä koetellaan.Ei voi sanoa kun voimia voimia voimia...Ite täällä kituutan oman km jälkiseuraamuksien kanssa,mutta tämä minun oli varhasemmilla vkoilla kun sinulla.Voin vain kuvitella sinun tuskasi määrää...itelläni kun tämä on ollut kanssa niin vaikeaa ja raskasta henkisesti...kun ei meinaa selevitä normaaliin tilaan millään..vielä kaksi vkoa edessä että pääsee jälkitarkastukseen...saas nähä...oisko tämä jo ohi.Toivotaan.
Voimia sinulle hurjan paljon.:hug: :flower:
 
sinulle vielä tähänkin,Lumi-Marja.Meidän esikoiseltamme löytyi myös anenkefalia kaksi vuotta sitten ennen joulua,rv oli n 14.Aika oli niin sumuista, etten tarkkaa viikko määrää muista.Ei sitä ikinä unohda sitä pientä.Ajan myötä helpottaa vähän.Toivottavasti sinulla on mahdollisuus puhua mahdollisimman paljon asiasta.Itse ymmärsin vasta jälkeenpäin, että olisimme tarvinneet myös ammattiapua tuolloin, mutta järkytykseltämme emme sitä heti osanneet pyytää ja myöhemmin koimme,ettemme enää sitä tarvinneet.Siinä olimme väärässä.kovasti voimia sinulle.
 
Odotin ensimmäistä lastani.

Rakenneultrassa raskausviikolla 19 huomattiin vähäinen lapsiveden määrä ja ettei sikiöllä löydetty virtsarakkoa. Kaamea shokki! Kaiken piti olla hyvin! Raskaus oli sujunut ongelmitta, ilman pahoinvointeja tai ongelmia. Olin onnellinen kasvavasta masustani, näytin sen kaikille ja loistin onnea. Tuo päivä oli vain alkua. Saimme seuraavaksi päiväksi lähetteen jatkotutkimuksiin Oulun yliopistolliseen keskussairaalaan, jossa sikiö ultrattiin uudestaan. Viesti oli lohduton: sikiöltä puuttuu molemmat munuaiset ja lapsivettä ei ole ollenkaan. Diagnoosi oli Potterin oireyhtymä. Tämä tapahtui torstaina.

Tuo päivä säilyy muistoissani ikuisesti. Sitten seurasi piinaava viikko. Lääkäri ei antanut meidän tehdä päätöstä heti, ja odottelimme viikonlopun yli. Tunsin sikiön liikkeet vatsassani ja tunsin tuskaa, sillä joutuisin katkaisemaan lapsen elämän seuraavalla viikolla. Vaihtoehdot olivat huonoja. Joko raskautta jatkettaisiin ja sikiö saattaisi elää kohdussa loppuun saakka. Tällöin kuitenkin synnyttyään sikiö kärsisi sekä epämuodostumista raajoissa että keuhkoissa,ja eläisi korkeintaan muutaman tunnin. Toinen vaihtoehto oli keskeyttää raskaus.

Päädyimme keskeyttämään raskauden. En olisi voinut kantaa kohdussani niin sairasta sikiötä, jolla ei ole mitään toivoa tulevasta.

Tiistaina kollegio lääkäreitä kokoontui Helsingissä ja kävivät läpi paperini ja antoivat luvan raskauden keskeytykseen. Samana päivänä sain ensimmäisen kohtua synnytykseen valmistavan lääkkeen. Keskiviikko oli odottelua, edelleenkin tunsin sikiön liikkeet kohdussani.Tunne oli kauhea! Halusin sen mahdollisimman pian ulos minusta! Tunsin inhoa ja surua joka kerta kun sikiö liikkui.

Torstaina synnytin sikiön raskasviikolla 20. En halunnut nähdä sikiötä, mutta muistan sen tunteen koko loppuelämäni. Synnytyksen tuska yleensä unohtuu kun saa syliinsä pienen lapsen. Nyt sylini jäi tyhjäksi ja kohtuni jäi tyhjäksi. Tunnen oloni ryöstetyksi ja jotenkin nolatuksi.

Tästä on nyt kulunut muutama päivä ja olen hajalla. Sydän on palasina ja sielu murskana. Ostetut vauvantarvikkeet pakattiin laatikkoon. Äitiysjooga piti perua, samoin vauva-lehden tilaus... tulevaisuus tuntuu tyhjältä. Vaikeinta on itsensä määriteleminen uudelleen: olin raskaana ja tuleva äiti - mitä olen nyt? Mitä seuraavaksi pitäisi tehdä?

Tutkin Potterin oireyhtymää internetistä ja saan olla tyytyväinen: potterin oireyhtymää ei aina havaita rakenneultrassa. Jos sitä ei olisi havaittu, olisin joutunut viemään raskauden loppuun saakka ja saada tämän selville vasta sikiön synnyttyä, tai aivan raskauden loppuvaiheessa. Suuri osa potterin oireyhtymää sairastavista sikiöistä syntyy lähes täysiaikaisen raskauden päätteeksi, ja elävät korkeintaan muutaman tunnin.

Parempi siis näin. Kuitenkin se sattuu niin paljon! Se on kamalinta mitä kukaan voi kokea. Eikä sitä voi ymmärtää kukaan muu kuin sellainen henkilö, joka on kokenut saman.

Kuitenkaan sairaus ei ole perinnöllinen, ja minä olen nuori. Minulla on vielä mahdollisuus saada lapsia. Toiveenani on saada lapsia ja tulla raskaaksi uudelleen pian... kuitenkin surutyö on tehtävä.

Voimia sinulle. Sanat eivät auta, mutta jos koet tarvetta keskusteluun niin kaipaisin kyllä ymmärtävää keskustelutoveria.
 
Kiitos kaikille omien kokemusten jakamisesta :hug:

Huomenna menen sairaalalle ja saan mifegynen. Lauantaina osastolle. Pienen sydän ei enää syki, se selvisi tänään lääkrikäynnillä ultrassa. Olisin saanut valmistavan lääkkeen jo tänään, mutta se olisi tiennyt perjantaita osastolla ja lastenhoito yms. on järjestelty lauantaille. Tässä vaiheessa tuskin päivä suuntaan tai toiseen ei vaikuta enää mihinkään, ellei luonnollinen keskenmeno ala. Se onkin sitten toinen juttu se.

Pelottaa vaan edelleen. Sain tosin jutella hoitajan kans pitkään ja käytiin tapahtumien kulkua läpi. Ei se siltikään mieltä paljon rauhoita. Tuska tuntuu olevan niin suuri, että ylipääsemiseen tarvitaan ihmeitä, mutta elämä jatkuu, oli miten oli.
 
Me saimme huonoja uutisia ensimmäisen kerran 28.1.-08 Medisonarissa np-ultrassa: Löytyi Omfalocele ja turvotusta sikiössä.
Sain kehotuksen soittaa TYKS:iin seuraavana aamuna genetiikanpolille ja varata aikaa sieltä, jotta jatkoselvitykset tehdään.

30.1.-08 menimme meiheni kanssa TYKS:iin, lääkäri ultrasi, totesi Omfalocelen pieneksi, mutta turvotuksen niskassa sydämenmallisesti jopa 8mm, turvotusta myös pään sivuilla ja selässä vähän. Istukkabiopsiaa ei saatu, koska istukka kohdun takaseinämässä ja suoleni kulki kohdun ja vatsanpeitteiden välissä, olisi saattanut syntyä hengenvaarallinen tulehdus minulle, joten sitä ei tehty.

Seuraava aika oli TYKS:ssä tänään menimme siis sinne taas, jospa nyt saataisiin istukkanäyte? Mutta ei sitä tarvinnut ottaa:
Hetken ultrattuaan lääkäri totesi: Olen pahoillani sikiö on menehtynyt! :ashamed: Maailmamme romahti, vaikka osasimme pelätä asioiden olevan huonosti 28.1.-08 perusteella. :'(

Saimme olla kahden mieheni kanssa vähän aikaa toisessa huoneessa, halailimme , itkimme, olimme surullisia! :hug: :'(

Sitten lääkäri kutsui meidät huoneeseen sanoi : On kaksi vaihtoehtoa
1. Lähden kotiin ja odotan kun keskenmeno alkaa itse
2.Saan heti ensimmäisen kohtua valmistavan lääkkeen sairaalassa ja tulen synnytykseen perjantaina. Saaden silloin lisälääkkeitä,joko alateise tai suun kautta nautittuna.

Valitsin ilman muuta 2.sen ja sain sen ensimmäisen lääkkeen siis tänä aamuna, ja perjantaina menen heti aamusta osastolle!

Surullisia olemme, että näin kävi, mutta mitään asialle emme voi! :ashamed:
Olemme jutelleet, halailleet, valaneet uskoa,toivoa toisiimme kotona.
Ja asia mikä lohduttaa, meidän ei tarvinnut tehdä päätöstä, miten olisimme tehneet jos istukkanäytteessä olisi tullut vakavat kromosomiviat esille, vaan luoto hoiti sen ennen meitä! :heart:

Huhtikuussa on TYKS:ssä jälkitarkastus, silloin saamme patologin lausunnon, mitä tutkimuksissa löytyi istukasta/sikiöstä? Voi olla myös mahdollista,että koskaan ei selviä, mikä rajun turvotuksen aiheutti?

Pienellämme on nyt kuitenkin hyvä olla, se on pääasia! :hug:

30.1.-08 ultrassa "vauvamme" vilkutti meille:Luulimme sen tarkoittavan:Ei hätää , kyllä minä selviän! :heart: Mutta nyt luulemme, että hän hyvästeli meidät! :'(

En oikein tieä, miten tämän ensimmäisen lääkkeen kuuluu vaikuttaa? Alkaako vuoto jo ennen sairaalaan menoa perjantaina, vai kypsytteleekö se vain kohtua edessäolevaan?

Mieheni olisi ollut perjantaina valmis tulemaan mukaan kanssani osastolle, mutta luulen, että sinne ei sovi miesten tulla, kai siellä on muitakin vastaavassa tilanteessa olevia naisia, ja ilmeiseti kipuja tulemme kokemaan, kipulääkkeitä toki saa!

Kuinka pitkällinen sellainen keskeytys mahtaa olla, kun aamulla saa ensimmäiset lääkkeet, milloin mahtaa alkaa tapahtumaan jotain? Kaikki on uutta minulle!
3 Lasta tosin on ennestään, mutta sektiolla kaikki syntyneet, joten en tiedä synnytyksistä mitään! :ashamed:

Tälläinen oli meidän tarina pääpiirteissään :(

Voimia kaikille pinossa oleville :hug:

Rva Pikkumyy ja tuleva enkeli -Tiuhti-Viuhtimme rv 13+2 tänään :heart:
 
Olen pahoillani kokemasi menetyksen johdosta.

Kirjoitin jo tuonne ylemmäs oman kokemukseni toukokuulta 2006. Minulla siis sikiö kuristui napanuoraan ja tapaus huomattiin ultrassa rv 19+0. Minut hoidettiin Keski-Suomen keskussairaalassa ja siellä naistentautien osastolla. Mies sai olla mukana koko ajan ja olikin siihen saakka, kun synnytys oli ohi. Minulla oli oma huone ja luulen kyllä, että siihen varmasti aina pyritään mikäli mahdollista eli en usko, että missään pakotetaan ketään sellaisessa tilanteessa jakamaan huonetta kenenkään kanssa.

Tietysti käytännöt voi vaihdella sairaaloissa, mutta jos miehesi pääsee mukaan, niin ota ihmeessä. Voihan hän lähteä pois jos tilanne niin vaatii. Sellaisen läpikäyminen on kuitenkin sekä henkisesti että fyysisesti niin rankkaa, että ainakin minulle oli todella tärkeää, että oli joku läheinen ihminen mukana. Muuten olisin todennäköisesti tuskaillut itsekseni siellä huoneessa, sillä hoitohenkilökunnalla harvemmin on aikaa olla seurana, vaikka sitä tarvitsisikin.

Jaksamista :hug:
 
Rouva Pikkumyy, jos miehesi on valmis tulemaan mukaan perjantaina mä suosittelisin että otat hänet mukaan. Mulle ainakin oli paljon tukea miehestä lääkkeellisessä tyhjennyksessä ja kun koski kovasti, kävi hän hakemassa lisää lääkkeitä ja muutenkin autteli. Ja tärkeintä oli kun oli vaan mukana, itse ajattelin että onhan vauva hänenkin, joten yhdessä käymme tämän läpi. Ainakin Kätilöopistolla missä itse olin, on kaikilla omat verhoilla ympäröidyt sänkypaikat eli muiden yksityisyydestä ei tarvitse huolehtia. Ja muillakin oli miehet mukana, joten voi olla että sinulla olisi vielä toivottomampi olo jos olisit yksinäinen siellä.

Ja kuten Klaava jo kirjoittikin, kaipasin minäkin vain "seuraa" joten hoitohenkilökunta pääsi muihin tehtäviin miehen ansiosta.

Paljon jaksamista huomiselle! :heart: :'(
 
Hei! Olen katsellut viestejänne taustalta ja keräillyt voimia ja vertaistukea omasta tilanteesta selviämiseen. Meillä todettiin keskeytynyt km rv20 joulun alla, ja elämä on ollut aikamoista taistelua ja selviytymistä siitä lähtien. Odotetusta, pienestä esikoisestamme tulikin sitten enkeli, kun sydän oli jostain syystä pysähtynyt. Syytä keskenmenoon emme saaneet tietää.

Laitoinkin Rouva Pikkumyylle jo yksityisviestiä kokemuksistani Tyksissä - meillä ainakin oli oma pieni huone käytössä, jossa mies sai olla koko ajan mukana ja yöksi tuotiin oma sänky. Se oli mulle todella tärkeetä, just niin että oli seuraa ja jatkuvaa huolenpitoa. Ja musta oli tärkeää kokea tämä yhdessä, olihan kyseessä yhteinen enkelivauvamme.

Lumi-Marjalle voimia viikonloppuun! Ja voimia myös muille samassa tilanteessa oleville. Mä huomasin omalta osaltani, että kuukauden verran se pahin tosiaan kestää, nyt näin kuuden viikon jälkeen alkaa jo tuntua siltä että voimat alkaa palautua ja keskittyminen sujuu. Ilmeisesti hormonitoiminta on tasoittunut myös. Itku on kyllä silmässä edelleen päivittäin ja suru sekä pettymyksen tunne on suuria, mutta ei enää niin musertavia ettenkö kokisi pärjääväni tai kestäväni. Mun on ihan järjettömän vaikeaa hyväksyä, että meille kävi näin!!! Pahinta oli varmaan se, ettei asialle voinut tehdä mitään... kun oon elämässäni tottunut, että asioihin voi vaikuttaa ja jos ne ei oo kunnossa ne pistetään kuntoon jne. Onko muilla samanlaisia tuntemuksia?

Jaksamista ja voimia pinossa oleville. Olkaa kilttejä itsellenne!
 
Joskus aikoinaan luulin, että on tosi, tosi harvinaista, että raskaus menee pieleen vielä puolivälin tienoilla. Enkä ikinä olisi uskonut, että sellaista voisi tapahtua minulle.

Vaikka minun kohdallani tapahtuneesta on jo kohta 2 vuotta aikaa, niin yli en selvästikään ole siitä päässyt. Joskus minut valtaa epäusko, että onko minulle oikeasti tapahtunut sellaista? Ja olenko oikeasti käynyt sellaisen henkisen ja fyysisen koettelemuksen läpi? Joskus taas syyttelen itseäni tapahtuneesta ja joskus koen oman itsetuntoni romahtaneen aivan täydellisesti tapahtuman seurauksena.

Asiasta tekee vielä monimutkaisemman se, että meillä uusi raskaus alkoi vallan nopeasti km:n jälkeen ja meillä onkin nyt 8kk:n ikäinen tyttö. Ehkä juuri siitä syystä minulla jäi asian varsinainen käsittely kesken, sillä ei sellaisesta kokemuksesta selviä ihan 3 kk:ssa. Ja seuraavat 9kk meni sitten paniikissa ja pelon vallassa uuden raskauden takia.

Kaikki asiat nousivat jotenkin pintaan kuopuksen syntymän myötä (lapsi syntyi melko tarkkaan vuosi km:n jälkeen) ja sitä on sitten tässä saanut "märehtiä" oikeastaan kesästä saakka. Ei tosi niin intensiivisesti kuin silloin heti tapahtuman jälkeen, mutta vaikuttaa ainakin minulla paljon henkiseen kapasiteettiin, joten olen pienekin vastoinkäymisen jälkeen aina ihan maassa.

Välillä olen itselleni oikein vihainen siitä, että miksi en voi jo päästä asiasta yli. Mutta ei se näköjään onnistu käskemällä. Surutyö on kai pakko tehdä ja jollain tasolla hyväksyä tapahtunut. Vaikka siihen sitten näköjään voi mennä aikaa vaikka kuinka kauan.

Anteeksi, jos jonkun mielestä tämä kirjoitus ei kuulu tänne. Mutta tunsin tarvetta jakaa omaa ahdistustani toisten saman kokeneiden kanssa.
 
Tiedoista ym:sta! :hug: :flower:

Onneksi huomasin ottaa asiasta selvää, eli nyt mies ilmoittaa töissä,että on huomisen poissa ja tulee mukaani, ehkä asia vähän näin helpottuu kun rakas ihminen on mukana, jonka kanssa kaikki nämä 13 vkoa rakastimme ja odotimme pientä ihmettämme! :hug: :heart:


Rva Pikkumyy ja enkeli-Tiuhti-Viuhtimme :heart:
 
Voimia majakalle eteenpäin elämässä.
Pikkumyy voimia sulle huomiseen,on se hyvä että mies mukana.Alkoiko sulla mitään tuntemuksia ekan pillerin jälkeen.
Hyvä että meet sairaalaan osastolle siellä apu lähellä ja saatavana kipulääkkeitä jos tarvis.
 
Itse sain myös tuon Mifegynen ja siitä ei tullut mitää tuntemuksia, vaikka lääkäri sanoi, että sekin voi mahdollisesti yksinään auttaa asiaan. Se siis lähinnä vain kypsyttelee paikkoja.

Ja ainakin minä sain olla aivan yksin huoneessa kaikessa rauhassa, hienoa, että miehesi pääsee mukaan, vaikka se ei helppoa olekaan. Toisaalta toivoin miestäni sinne mutta toisaalta sain olla juuri niin heikko kuin miltä tuntui kun ei tarvinnut miestä lohduttaa, itse en osaa olla huolehtimatta toisesta ja siitä miltä hänestä tuntuu ja kuinka hän kokee minun tuskani. Mutta yleisesti olen sitä mieltä, että hyvä kun mies on tukena, itse vain olen tämmöinen yksinäinen susi.

Muistakaa pyytää kipulääkkeitä, niitä on hyvä ottaa jo ennen käynnistystä, siitä kivusta ei ole mitään iloa, turha siitä on kärsiä. Ne lääkkeillä aloitetut poltot kun ovat yleensä aika kovia ja ainakin minun piti pysytellä siinä sängyssä jotta lääkkeet pysyvät paikallaan ja toimivat, itse kun liikkuisin mielelläni se kun auttaa kipuun.

Voimia teille loppuviikon kestämiseen :hug: :hug: :hug:
 
Minulla ei ole mitään tapahtunut siis sellaista huomattavaa sen eilisen lääkkeen jälkeen ,siis itse en huomaa, ei ole vuotoa, ei kipua. Mutta kai se kypsyttää kohtua. :heart:

Ja ainoa vaihtoehto on mennä sairaalaan, koska raskaus niin pitkällä. Eli yleinen seuranta ja kolmen tunnin välein annettavat lääkkeet synnytyksen alkamiseksi.

En ole siis koskaan synnyttänyt , yksi syy mm:ssa, että kohdunsuu ei ole kypsynyt ja sitten muut syyt lisäksi, että sektiovauvoja ovat olleet kaikki 3 edellistä.(perätila,koko,hepatoosi)

Eli nytkin vaikka sikiö syntyisikin voi käydä niin,että istukka ei synny ja joudun kaavintaan.

Pahin vaihtoehto, että synnytys ei käynnisty ja seurauksena kaavinta,missä sikiö pitää ottaa osina pois kun ei pysty kaapimaan tämän kokoista kuulemma kokonaisena.

Yksi syy myös, että sikiö ja istukka lähetetään saman tien patologian laitokselle tutkittavaksi.

Monta syytä siis, miksi pitää olla sairaalassa. Mieluusti kyllä siellä haluankin olla, on ainakin apu lähellä , jos jotain tapahtuisi(odottamatonta)

Toivon, että onnistuisi lääkkeellinen synnytys ja ei tarvitsisi ollenkaa kaavintaa. :ashamed:


Hei taas kaikille!
:hug: :flower:

Rva Pikkumyy ja enkeli-Tiuhti-Viuhti :heart:
 
Sain taas sellasita tietoa lukiessa viestejänne, mitä ei hoitajilta ole saanut. Minä niin ajattelin, että liikkuisin huoneessa, kun se auttaa kipuun ja normaali synnytystenkin aikana kuljin rinkiä pitkin synnytyssalia. Nyt vain ei ole sitä motivaatiota kestään yhtään supparia tai muutakaan kipua.

Otin tänään sen mifegynen 14.40 ja parisen tuntia siitä alkoi sellainen ilkeä menkkamainen kipu ja aaltoilee välillä voimakkaammin. Viimeisen viikon on maha olut vähän kipee, mut nyt ihan huomattavasti enemmän. Jotain tuntuu valuvan välillä, mutta punaista ei ole ainakaan vielä näkynyt. Tiedä sitten mitä, lapsivettä vaiko ihan vaan jotain muuta "normaalia" vetistä valkkaria tai jotain.

Mulla on istukka ollut jotensakkin lujassa aina ja pelkään pahoin, et kaavintaan vielä joudun tälläkin reissulla. No sitten joutuu, en ala sitä sen enempää murehtimaan. Kunhan ei tule mitään megavuotoa ja joudu koko kohtua poistaan. No ei kai, mut tällaisia kaikkia pelkoja vaan tulee aina mieleen.

Meillä onkin Pikkumyyn kanssa tuossa jälkitarkastuksessakin varmaan hyvin sama aikataulu. Huhtikuulle meillekkin luvattiin tietoa sikiön tilasta ja mahdollisesti perinnöllisyysneuvontaa.

Veikkaampa, ettei tule liiemmin nukutta seuraavina parina yönä, mutta jos jotenkin selviän tästä viikonlopusta ja voin maanantaina herätä omasta sängystä miehen viereltä ja katosa pikkuneitiä silmiin viereiseen sänkyyn, on se merkki siitä, että tästä vielä joskus noustaan.

Nyt eletään hetki kerrallaan ja otetaan tuleva sellaisena kuin se tulee.

Lumi-Marja ja rakas enkelimme
 
Voimia koitokseen teille kaikille. Hyvin se menee. Yllättävästi mulla tuli ainakin hallittu tyyneys koko päivän ajaksi. Uskon että teilläkin käy niin. Ainakin mulla oli niin kovat lääkkeet et nukuin suurimman osan ajasta ja heräsin pyytämään lisää troppia kun otti kipeetä.

Mulla on jälkitarkastus jo 13.3. vähän jännittää et mitä siellä sanotaan, kun uusi raskaus jo kummittelee mielessä... vaikka ei sellaisesta kai saisi puhua ja haaveilla kun edellisestä on niin vähän vielä aikaa.. :ashamed:
 
Mä ajoin silloin heinäkuussa yksinäni sairaalaan ja matkalla näin sateenkaareen on se kumma miten pienistäkin asioista voi saada lohtua.

Itse menin sairaalaan illalla, iltapalalle, olin lohduton ja kiireen takia jouduin hakemaan itse iltapalan sieltä onnellisten äitien seasta, se oli rankkaa. Mutta kun sain iltapalan syötyä ja pukeuduin talon kamppeisiin ja jotenkin vain rauhoituin, silittelin mahaa ja juttelin vauvalle, vaikka hän olikin jo kuollut mutta hän oli silti vielä minun vaikka olihan se rankkaa odottaa sinne puolilleöin ja kun vain kehoitettiin nukkumaan kun ei muutakaan voi. Mä soittelin parille ystävälle ja sain valtavasi tekstiviestejä, menihän se ilta siinä. Puhuminen on ollut valtavan tärkeä apukeino ja tietysti tämä kirjoittaminen.
Kun sitten alkoi tapahtumaan oli aamuyö ja ihanan rauhallinen kätilö oli mun luonani koko ajan ja kertoi mitä tapahtui milloinkin, pesi minua, toi lääkkeitä ja tsemppasi.
Seuraava aamu oli sunnuntai, lääkärinkierto oli aika myöhään ja siellä otettiin näytteitä, ehtiin sisätutkimus ja ultrattiin kohtu. Tämän jälkeen odotin papereita ja söin ja pääsin kotiin. Kaikki meni siis niin hyvin kuin voi olettaa ja voin kai vain toivoa samaa teille. Voimia viikonloppuun teille, vielä kerran.
 
Mä ajoin silloin heinäkuussa yksinäni sairaalaan ja matkalla näin sateenkaareen on se kumma miten pienistäkin asioista voi saada lohtua.

Itse menin sairaalaan illalla, iltapalalle, olin lohduton ja kiireen takia jouduin hakemaan itse iltapalan sieltä onnellisten äitien seasta, se oli rankkaa. Mutta kun sain iltapalan syötyä ja pukeuduin talon kamppeisiin ja jotenkin vain rauhoituin, silittelin mahaa ja juttelin vauvalle, vaikka hän olikin jo kuollut mutta hän oli silti vielä minun vaikka olihan se rankkaa odottaa sinne puolilleöin ja kun vain kehoitettiin nukkumaan kun ei muutakaan voi. Mä soittelin parille ystävälle ja sain valtavasi tekstiviestejä, menihän se ilta siinä. Puhuminen on ollut valtavan tärkeä apukeino ja tietysti tämä kirjoittaminen.
Kun sitten alkoi tapahtumaan oli aamuyö ja ihanan rauhallinen kätilö oli mun luonani koko ajan ja kertoi mitä tapahtui milloinkin, pesi minua, toi lääkkeitä ja tsemppasi.
Seuraava aamu oli sunnuntai, lääkärinkierto oli aika myöhään ja siellä otettiin näytteitä, ehtiin sisätutkimus ja ultrattiin kohtu. Tämän jälkeen odotin papereita ja söin ja pääsin kotiin. Kaikki meni siis niin hyvin kuin voi olettaa ja voin kai vain toivoa samaa teille. Voimia viikonloppuun teille, vielä kerran.
 
Voimia sinulle Teak. On varmasti todella vaikeaa kokea vauvan menetys, kun raskaus on jo noin pitkällä.

Itse tänään sain tiedon, että minulla on keskeytynyt keskenmeno ja sikiö ei paljon ole tainnut kasvaa sitten viikon seitsemän. Nyt viikkoja olisi ollut täynnä 12 ja tämäkin tuntui, että olin jo niin pitkällä.
Elämä ei ole aina reilua ja välillä se pysähtyy kuin seinään.

Jaksamista sinulle, Mimuli
 

Yhteistyössä