En oikein osannut parempaa otsikkoa keksiä -mutta päätin kysellä muiden kokemuksia isovanhempien ehdollisesta rakkaudesta...
Uusi olen täällä, omille ystävilleni olen tilanteesta puhunut, mutta omassa lähipiirissäni ei tahdo löytyä vertaistukea tilanteeseen. Meillä on kaksi pientä lasta. Vierailemme molemmilla isovanhemmilla säännöllisesti, mutta nyt olen tullut siihen tulokseen, että pidämme toisista taukoa. Niin surulliselta kuin se kuulostaakin.
Anopilleni on tullut muutaman vuoden sisällä hivenen selkeämmin esille tyytymättömyys siihen, jos lapsi ei "käyttäydy". On hyvin selkeästi havaittavissa, jos lastemme käytös aiheuttaa pahennusta tai ihmettelyä -meille suoraan esimerkiksi uhmakohtauksen jälkeen ihmetellään kuinka lapsi noin käyttäytyy ja mitä teillä kotona oikein tapahtuu kun tuollaista käytöstä ilmaantuu -ja siis käytös saattaa olla ihan tämä perus "mä haluun perunaa kun ruokana on riisiä" -ja se purkautuu kiukkuna kunnes lapsi saadaan syömään ja masu täyteen. Sen jälkeen leikki jatkuu normaalisti.
Yhdellä kerralla esikoinen sai melko ison kiukkukohtauksen, kun päiväunilta heräsi liian aikaisin. Hän siiten huusi ja itki n.15min, jonka jälkeen vahingossa pissasi kun ei ehtinyt potalle. Tästä seurasi viikon päästä anopin soitto kuinka hän oli soitellut tutuille lääkäreille ja miettinyt asiaa ja lääkärit olivat pitäneet tilannetta normaalina. Mutta hän ei ollut itse pitänyt, joten oli päättänyt selvitellä asiaa...
Ja nyt on myös tullut näitä puheita, kuinka hän ei ota tuttujen lasta käymään, koska lapsi on niin hankala eikä hän jaksa (lapsi 7v). Ja se on ollut huomattavissa, että myöskään meillepäin tulo ei oikein ole enää sopinut kuvioihin... Myöskin se vähäinen apu lastenhoidossa (tähän mennessä 6kuukauden välein yksi päivä -ei yö) näyttää jäävän pois...
Lasten tulisi istua aloillaan ja olla kokoajan aurinkoisia, jotta kanssakäyminen onnistuu. Mutta kun ei lapset ole aina niin vaikka kuinka se olisi toivottavaa...
Näihin tapaamisiin liittyy melko paljon jännitettä nykyään -ja kyllä sen lapsi huomaa. Toisen puolen isovanhemmat suhtautuvat näihin kiukkuiluihin (joita on vähemmän siellä) normaalisti. Lapsi halitaan sen jälkeen ja jutellaan muista asioista. Lapsi nähdään ja hyväksytään koko pakettina. Koskaan eivät ole pitäneet taukoa eivätkä antaneet ymmärtää että lapsen ajoittaiset kiukkupuuskat olisivat ongelma.
Asiassa on tietysti myös se, että kuopusta lellitään anopin taholta -aina on vika esikoisessa jos sisaruksilla tulee riita...
Mua harmittaa. hyvällä olen yrittänyt asiaa hoitaa ja nyt tulin siihen tulokseen, että ihminen ei voi muuttua. Näin se on miehenikin lapsuudessa ilmeisesti ollut että hyvä käytös on se hyväksyttävä, mutta kolttosten jälkeen on hyvin tehokkaasti annettu ymmärtää että lapsi ei ole mukava enää...
Uusi olen täällä, omille ystävilleni olen tilanteesta puhunut, mutta omassa lähipiirissäni ei tahdo löytyä vertaistukea tilanteeseen. Meillä on kaksi pientä lasta. Vierailemme molemmilla isovanhemmilla säännöllisesti, mutta nyt olen tullut siihen tulokseen, että pidämme toisista taukoa. Niin surulliselta kuin se kuulostaakin.
Anopilleni on tullut muutaman vuoden sisällä hivenen selkeämmin esille tyytymättömyys siihen, jos lapsi ei "käyttäydy". On hyvin selkeästi havaittavissa, jos lastemme käytös aiheuttaa pahennusta tai ihmettelyä -meille suoraan esimerkiksi uhmakohtauksen jälkeen ihmetellään kuinka lapsi noin käyttäytyy ja mitä teillä kotona oikein tapahtuu kun tuollaista käytöstä ilmaantuu -ja siis käytös saattaa olla ihan tämä perus "mä haluun perunaa kun ruokana on riisiä" -ja se purkautuu kiukkuna kunnes lapsi saadaan syömään ja masu täyteen. Sen jälkeen leikki jatkuu normaalisti.
Yhdellä kerralla esikoinen sai melko ison kiukkukohtauksen, kun päiväunilta heräsi liian aikaisin. Hän siiten huusi ja itki n.15min, jonka jälkeen vahingossa pissasi kun ei ehtinyt potalle. Tästä seurasi viikon päästä anopin soitto kuinka hän oli soitellut tutuille lääkäreille ja miettinyt asiaa ja lääkärit olivat pitäneet tilannetta normaalina. Mutta hän ei ollut itse pitänyt, joten oli päättänyt selvitellä asiaa...
Ja nyt on myös tullut näitä puheita, kuinka hän ei ota tuttujen lasta käymään, koska lapsi on niin hankala eikä hän jaksa (lapsi 7v). Ja se on ollut huomattavissa, että myöskään meillepäin tulo ei oikein ole enää sopinut kuvioihin... Myöskin se vähäinen apu lastenhoidossa (tähän mennessä 6kuukauden välein yksi päivä -ei yö) näyttää jäävän pois...
Lasten tulisi istua aloillaan ja olla kokoajan aurinkoisia, jotta kanssakäyminen onnistuu. Mutta kun ei lapset ole aina niin vaikka kuinka se olisi toivottavaa...
Näihin tapaamisiin liittyy melko paljon jännitettä nykyään -ja kyllä sen lapsi huomaa. Toisen puolen isovanhemmat suhtautuvat näihin kiukkuiluihin (joita on vähemmän siellä) normaalisti. Lapsi halitaan sen jälkeen ja jutellaan muista asioista. Lapsi nähdään ja hyväksytään koko pakettina. Koskaan eivät ole pitäneet taukoa eivätkä antaneet ymmärtää että lapsen ajoittaiset kiukkupuuskat olisivat ongelma.
Asiassa on tietysti myös se, että kuopusta lellitään anopin taholta -aina on vika esikoisessa jos sisaruksilla tulee riita...
Mua harmittaa. hyvällä olen yrittänyt asiaa hoitaa ja nyt tulin siihen tulokseen, että ihminen ei voi muuttua. Näin se on miehenikin lapsuudessa ilmeisesti ollut että hyvä käytös on se hyväksyttävä, mutta kolttosten jälkeen on hyvin tehokkaasti annettu ymmärtää että lapsi ei ole mukava enää...