Ensimmäinen ivf/icsi 2018

Moikka!
Onkos täällä muita ketkä alottamassa ivf/icsi lähiaikoina? Olis kiva jakaa hoitoja jonkun kanssa, kun ei olla tästä kellekkään puhuttu ja oikeestaan, mulla ei ole edes ketään kenen kanssa asiasta juttelisin. Kertokaa omia tarinoitanne

Me ollaan miehen kanssa vuodesta 2011 aloteltu hoidot, inseminaatiolla ja tossa pidettiin kolmen vuoden taukokin, hoidettiin parisuhdetta ja työ- ja asuntoasiat kuntoon. Nyt palattiin tyksiin takaisin 1.6 ja lääkäritkin päätti että alotetaan suoraan koeputkihedelmöityksellä. Päästiin lokakuun jonoon, eli 12.9 oli hoidonhsuunnitteluaika mis käydään kaikki läpi.
Hoidon alkukäynnillä kun otettiin papa, löyty muutoksia ja tehtiin tossa Loop-hoito syyskuun alussa, mikä masensi mut ihan täysin, saatiin niin hyvät mahdollisuudet päästä jo hoidoissa eteenpäin ja sit tulee tollanen. Ajattelin et noni, ei varmast päästä jatkaa enää tän vuoden puolella ja mentiin hoitosuunnitteluun sillä asenteella et kuullaan huonot uutiset ja jatketaa lapsettomuusjuttuja sit ens vuonna.
Loop-näytteissä muutokset olikin CIN1 minkä sain kuulla siinä ja lääkäri oli kolleegoiden kanssa jutellu, että voidaan alottaa ivf jo heti ens kuussa
Nyt odotellaan sit lokakuun menkkoja ja sit alkais piikitys. Lyhyellä Gonal-F + Orgalutran.
Mulla pco, enkä ovuloi ollenkaan. Miehellä oli 2011 todella huono siittiölaatu, alle 1milj. liikkuvia ja hyvälaatusia. Nyt kun otettiin uus näyte, laatu oli parantunu ihan sairaasti ja enemmän hyviä ku huonoja.

 

Meillä suunnitelmissa eka ivf yksityisellä (asutaan ulkomailla mutta tulen Suomeen hoitoihin). Takana 3 v. yritystä, yksi tuulimunaraskaus, kaksi varhaista keskenmenoa ja monenlaisia tutkimuksia. Mitään erityistä syytä ongelmiin ei ole tutkimuksisssa löytynyt, mitä nyt munasarjavasta-aineita löytyi hieman, jotka voivat heikentää munasolujen laatua. Ikää meillä 37 ja 43 v.

Henkisestä puolesta vähän...
Olen myöhäisherännäinen eli kuvittelin olevani lopun ikääni vapaaehtoisesti lapseton - sitä "ei ikinä mulle lapsia kiitos" -tyyppiä. Nykyisen miehen takia pikku hiljaa mieli muuttui - sain kyllä asian kanssa taistella useammakin vuoden mielessäni. Sitä kuuluisaa vauvakuumetta en ole missään vaiheessa potenut, ja myönnän että epäilyksiä silti on vielä joskus, varsinkin nyt kun pitäisi hoitoihin lähteä, siis että onko se lopputulos sitten sen kaiken tämän arvoinen?
Niin monia ristiriitaisia tunteita...! En esim. pysty sanomaan "haluan lapsen" tai "haluan äidiksi", ei se kuulosta minulta! Silti plussat ovat olleet iloisia asioita ja jokainen keskenmeno on ollut pettymys, tämä viimeisin juuri kesäloman alussa ehkä oli kovin isku. Nyt sitten suoraan sanottuna V*tuttaa että "joudutaan" hoitoihin, ja tavallaan hävettääkin, että miten minä jonka ei ikinä pitänyt haluta lasta nyt sitten olen aloittamassa hoidot ja vielä kalliisti yksityisellä... kun ei sitä vauvakuumettakaan ole? Toisaalta olen sellainen luonne että kun kerran olen johonkin ruvennut niin en helpolla luovuta. Tunnen myös syyllisyyttä vuosien jahkailusta, että nämä ongelmat olisivat sen seurausta ettei aloitettu yritystä aiemmin, ja vauvakuumeen puutteesta - varmastihan lapsettomuus on kamalampaa sellaiselle, jolla on kova vauvakuume, mitä minä siis valitan... Onko muilla mitään vastaavia ristiriitaisia mietteitä?

Tänään kp1 ja suunnittelukäynti olis tarkoitus varata tämän kierron loppuun.