Erittäin väsynyt ja ahdistunut äiti..

Onkohan minulle kohtalotovereita?

Minulla on vuoden ikäinen lapsi ja asun avoliitossa mieheni kanssa. Oman puolen sukua ei täälä ole ja miehen suku harvoin käy. Ystäviä on puhelimen päässä, mutta eipä heitäkään täälä ikinä näy.
Lapseni on alusta asti ollut kova kitisijä/itkijä. On niitä hyviäkin hetkiä, mutta olen välillä niin ahdistunut kun itku alkaa milloin mistäkin. En yksinkertaisesti JAKSA koko ajan hömpöttää, hyppööttää ja leikkiä lapsen kanssa. Lapsi vaatii jatkuvaa huomiota. Ei kauaa viihdy vieläkään yksin. Yöt ovat myös risaisia..On hyviäkin öitä, mutta todella vähän. En saa nukuttua, kun odotan koska alkaa kitinä/itku. Aamulla herätään 5.30 vaikka oltais kukuttu välillä ylhäällä. Aamu onkin sitten yhtä kitinää ja vikinää, haukottelua ja lahkeessa roikkumista.

Kun lähdemme ulos, vaatteiden pukeminen yhtä tuskaa. Huutamista ja tappelua. Ulkona on suurimman osan ajasta rauhassa. Sisälle tultaessa huuto alkaa HETI, kun asetan rattaat sisälle lukkoon. Eli HETI pitäisi ottaa hänet pois ja riisua vaatteet ja silti huutaa.
Syöminen. Syöttötuoli keikkuu ja pää kääntyy. En jaksa koko ajan laulella ja pelleillä että suu aukeaa. Lopuksi vielä käännytään tuolissa ja pyritään pois/seisomaan. Useasti jää ns. lukkoon ja sitten alkaa taas se kitinä tai huuto.

Olen pyytänyt miehen äidin apua useasti. Tuntuu ettei hekään jaksa lasta. Vaativaa lasta. Tottakai rakastan lastani, mutta en minäkään ole robotti ja sen huudon kuunteleminen joka päivä, teit mitä tahansa SYÖ minua koko ajan.
Koskaan ei ole kukaan ottanut yöksi että saisin nukkua. Olen pyytänyt useasti, enää en edes halua. Kotiavustaja kävi kun lapsi oli n. 6 kk ja ei hänkään saanut lasta syötettyä tai puettua. Eli en voi turvata ammatti-ihmisiinkään. KAIKKI on minun tehtävä. Lapsen isä ei jaksa kuin lyhyitä aikoja olla lapsen kanssa. Mihinkään en pääse. Olen vaan kotona lapsen kanssa. Päähän tässä hajoaa. Muisti pätkii, hermostuttaa ja itkettää koko ajan.

Muita? Miten olette selvinneet??

 

Ihme, ettei kukaan ole vielä vastannut. Kuvittelisin meitä, vaativan lapsen omaavia, olevan jonkunkin verran. Alkutekstisi kuulosti kovin tutulta. Meidän ainokainen on tällä hetkellä jo 3,5 v ja meillä menee tällä hetkellä loistavasti. :heart:

Mutta nuo pari ekaa vuotta, olivat todella työn ja tuskan takana. Ei meillä ollut mitään verkostoa. Minä olin kiinni lapsessa, eikä kukaan muu oikein hälle kelvannut kuin minä. Muutaman kerran sain hieman apua omalta äidiltäni, mutta välimatka häneen oli niin pitkä, että se oli harvinaista. Mieheni vanhemmille emme koskaan vauvaa vieneet, vaikka asuvat aivan lähistöllä. Ei vaan tuntunut, että he olisivat pärjänneet, vaikka voi hyvin olla, että olisivatkin. Harrastukset jäivät kaikki pois, nyt olen päässyt vähitellen niihin takaisin. Nyt vaan en itse tohdi olla kovin paljoa pois, koska ilta-aika on muutenkin kovin lyhyt ja haluan huomioida silloin lastani.

Vuosi on varmasti tuntunut pitkältä ja ei varmaankaan ole lohdullista kuulla, että sitä voi kestää vielä vuosi-parikin. Mutta olen aivan varma, että teillä se myös lopulta tasaantuu. Ja sitten voi olla ylpeä itsestään, että on jaksanut.:saint: Ja sitten tuo mennyt aika tuntuu lyhyeltä.

Käytännön asioista. Lapsihan saa itkeä, jos ei vielä osaa. Jos tiedät, että lapsella ei ole mitään hätää, ei nälkä, ei kylmä, ei kuuma, ei uni, silloin (minun mielestäni) ei tarvitse koko ajan olla lapsessa kiinni. Varsinkin jos joskus kiukuttaa se huuto, voi ottaa etäisyyttä, laittaa lapsi turvalliseen paikkaan ja mennä hetkeksi toiseen huoneeseen. Johdonmukaisuus ja selkeät rajat, selkeä rytmi. Älä anna periksi, totuttele pikkuhiljaa ja opeta lapselle kärsivällisyyttä, minuutti kerrallaan. No, netistä varmasti löytyy paljonkin vinkkejä, miten vaativan 1-vuotiaan kanssa kannattaa edetä, empä minä niistä sen kummemmin tässä.

Vaihe menee ohi, luota muidenkin hoitoon. Tsemppiä Sinulle, tiedän että jaksat!

 

Harmi, että olet saanut näin vähän vastauksia. Ehkä aihe on sellainen, että se herättää syyllisyyttä ja syyllistämistä. Näin minusta ainakin tuntuu suuritarpeinen lapsen äitinä.

Lapsemme on noin 1,5-vuotias ja jo ihan alusta asti oli selvää, että hän jotenkin poikkeaa ikätovereistaan. Hänellä oli mm. paha koliikki. Siinä missä muut vauvat erilaisissa ryhmätilanteissa nuokkuivat leppoisasti lattialla, meidän lapsi itki ja oli vain sylissä keinuteltavana ja heijattavana. Pahat uniongelmat kuuluivat tottakai kuvaan mukaan. Myöhemmin löytyi kyllä refluksi, ja refluksilääkkeet toivat jotain helpotusta elämään.

Hän on ollut hyvin äitissä kiinni aina, vierastanut kovasti jne. Kovin herkkä ja turvallisuushakuinen lapsi siis. Kodin ulkopuolelle lähteminen on aina ollut vaativaa, koska hän pelkää vieraita paikkoja ja ihmisiä ja äidin huomio menee täysin lasta rauhoitellessa ja rohkaistessa. En siis voi luontevasti keskustella muiden aikuisten kanssa ja jään ulkopuoliseksi, ja muihin äiteihin tutustuminen on ollut hankalaa. Meni pitkään ennen kuin isän syli kelpasi lohdutukseksi, saatikka isovanhempien. Vieläkin vierastaa joitakin isovanhemmistaan. Monet meillä kyläilleet ystävämme ovat joko sanoneet suoraan tai antaneet muuten ymmärtää, että lapsi pompottaa meitä täysin, kun hän vieraita pelätessään vain itkee hysteerisesti emmekä oikein voi keskittyä vieraisiin kunnolla tai joudumme pyytämään heidän lapsiaan laittamaan videoiden ääniä hiljemmalle tms.

Kysyit, miten muut vaativan lapsen vanhemmat ovat selvinneet. Minusta tärkeää on ollut luottaa itseensä ja siihen, että tuntee oman lapsensa ja on varmuus siitä, että toimii itse oikealla tavalla vaikka muut arvostelisivat. Meille on ollut helpointa, että emme ole jättäneet lasta parkumaan, emme vaan olisi jaksaneet sitä. Meistä kyseessä on ollut ihan oikea pelko, ja hän on tarvinnut turvaa. Näin hänestä on ajan kuluessa kehittynytkin aivan ihana ja valoisa lapsi, ja olen varma että tästä sinnikkyys on ollut oikein. Tietysti joskus tulee tilanteita, että lapsen on pakko itkeä jotta itse saa jotain täysin pakollista tehtyä, mutta luovuus on keksinyt jotain keinoja. Huomion kiinnittäminen muualle auttaa joskus, antaa esim. tongittavaksi jotain laatikoita joita ei normaalisti saa tutkia jne. Usein ei vaan tietenkään jaksahöynäyttää, kun itse on ihan loppu leikittämiseen, ymmärrän hyvin.

Meillä on aina auttanut laulu ja musiikki. Vauvasta asti lasta on kanniskelu ja laulettu. Meillä lauletaan edelleen hyvin paljon, missä vain tarpeen tullen... Jos syöminen on hankalaa, lauletaan tai katsellaan kirjaa, tehdään jotain kivaa ruokapöytään sopivaa siinä sivussa. Ei pakoteta syömään, leikin varjolla saatetaan hyönäyttää syömään pari lusikkaa lisää (lentokone tai pommi ja hauska ääni).

Mulle on ollut tärkeää vaan yrittää pitää hauskasta ilmapiiristä vaikka väkisin kiinni, tekohymyäkin on tietty tarvittu mutta minusta se on ollut tarpeen. Mutta eihän sitä jaksa, jos ei saa breikkiä. Todella surullista kuulla, että isovanhemmistaan eikä oikein isässäkään ole apua. Oma aika on todella tärkeää, jotta jaksaa pitää hyvää ilmapiiriä vaativan lapsen kanssa yllä. Laps varmasti vaistoaa, jos hänet koetaan hankalaksi. Vaatimalla vaadi itsellesi omaa aikaa, koska se on koko perheen etu. Fillarilenkki arki-iltana, useampi tunti viikonloppuna kavereiden nähden kaupungilla tms. Sitten sitä taas jaksaa vähän paremmin hauskuuttaa. Isän on vaan pakko alkaa olla lapsensa kanssa enemmän ja keksiä omat keinonsa lapsen kanssa pärjäämiseen. Se on tosi kasvattavaa eikä sitä tarvitse ottaa nurjana juttuna. Haastetta elämään!

Kolmas mulle tärkeä asia on ollut poistua kotoa vaikka se on vaikeaa. Lapsemme on aina onneksi viihtynyt ulkona paremmin kuin sisällä (kunhan siellä ei ole muita ihmisiä...). Muskarissa hän on ok, koska siellä lauletaan ja se rauhoittaa häntä. Perhekahvilassa kävimme sinnikkäästi alkuun, mutta jossain vaiheessa tajusin lopettaa siellä käymisen, kun se oli molemmille ahdistava. Lapsi pelkäsi ja itse en voinut jutella kenenkään kanssa. Mutta löysimme tiemme toiseen vastaavaan paikkaan (perhetalo/asukaspuisto, jossa kaupungin ammattitaitoiset työntekijät jutteluseurana). Käytyämme siellä monta kertaa kuukausien ajan lapsi on alkanut viihtyä siellä ihan ok, ja siellä siis käymme säännöllisesti jotta ei tarvitse kotona selvitä koko ajan. Kyläilemään myös paljon ja tutuissa paikoissa hän on nyt puolitoistavuotiaana ja jo aiemminkin alkanut viihtyä.

Tsemppiä sinulle ja tule kertomaan, miten teille nyt kuuluu, jooko

 

Onneksi on näin varhainen kevät, ja kesä on tulossa! Olkaa lapsen kanssa mahdollisimman paljon ulkona, koska siellä kerran menee paremmin, ja kevätaurinko varmasti virkistää sinuakin. Kaupungissa asuessani menin lasten kanssa kesällä lähipuistoon melkein koko päiväksi aina kun mahdollista. Kotona aamupala, sitten puistoon välipalaeväiden kanssa, välillä kotiin syömään ja päiväunille (nukuin itsekin!), sitten taas puistoon eväiden kanssa, ja vasta illalla takaisin. Hyvin runsas ulkoilu voi myös parantaa ja pidentää huonosti nukkuvan lapsen unta!

Sellaisina päivinä, kun ette pääse kunnolla ulkoilemaan, vesileikit voivat olla pelastus. Jos teillä on kylpyamme, mene yhdessä lapsen kanssa kylpyyn ja viipykää siellä vaikka kaksi tuntia! Muuten täytyy tyytyä siihen, että lapsi kylpee omassa pikku punkassaan ja sinä istut vieressä vahtimassa.

Sinuna kyllä myös soittaisin neuvolaan ja kertoisin tilanteestanne. Suuritarpeisen lapsen äitinä tarvitsisit ehdottomasti apua arkeesi ja omia pieniä lepohetkiä.

Kotiäitiys - elämänura ja elämäntapa!
kotona.munfoorumi.com • Etusivu

 

Hei Pottu78 ja muut!

Et ole yksin.

Olen 39v, 1.5 vuotiaan tytön äiti. Tämän viimeisen 1.5 vuoden aikana olen varmaan 1000 kertaa ollut valmis heittämään pyyhkeen kehään. Miksi näin ei ole tapahtunut - en tiedä.

Tyttö on nyt aurinkoinen, hyväntuulinen, touhukas ja ihan kaikkea mitä ensisi-istumalta voi toivoa.

Miksi en siis kestä?
Heti synnytyksen jälkeen, kotona. Kuristuksessa. Jollei vauvalla nälkä, niin sitten koliikki, jollei koliikki, niin sitten tarvitsi apua uneen, ja taas alusta. Oma elämä taustalla. Tai paremminkin, mikä oma elämä? Toiminta vain vauvalle ja vauvan ehdoilla. AARGH! Käämi, mikä alkoi hiiltyä ei ikinä ehtinyt korjautua. Kaikkeen pitää tietää vastaus. kaikki pitää osata. äidit nääs osaa ja tietää. Ympärillä vain täydellisiä äitejä täydellisine vauvoineen. "Meidän poika, 3kk, nukkuu jo yöt läpi." "Meidän tyttö, 7kk, syö jo ihan itse." "Meidän poika, 10kk, tekee kakan pottaan." Voi taivas?!?

Tietysti tiedän, että kaikki ei kehity samaan aikaan. Ja tietysti tiedän, että oma aika on tärkeää. Mutta mistä sitä omaa aikaa polkaset? Minun viikossa on vaan 7 päivää, ja jos pyykit ja siivoukset ja muut juoksevat asiat hoidetaan vauvan nukkuessa. Leikki, vaipanvaihdot, ruokailut ja kaupassa känyti ja muu asiointi vauvan valveilla. Ja yövuoro on nukkumista 6 ja 3 tunnin tienoilla, niin mihin minä mahdun? Tyhmä kysymys. "Minä" tapahtuu sitten kun lapset on isoja - mitäs läksit, oma moka!

Aluksi surkuttelin, että täällä nykyisessä koto-maassa oleva äityslomakäytäntö on ihan sairas. 3kk palkallista, mahdollisuus toiseen 3kk palkatonta "lomaa". En paneudu tuohon "lomaan" sitten sen enemmälti, kuin että taitaa olla ihmisten luoma kuvaus kellä ei ikinä ole ollut omia lapsi. Vaikka lapsen vienti 6kk hoitoon raastoi sydäntä ja sai minut itkemään öitä ja aamuja, ja potemaan huono-äiti-jättää-lapsensa-syndroomaa niin se taisi olla pelastus. "jouduin" takaisin töihin. Sain sitä ns. omaa aikaa. Vaikka ei siinä omaa ole kuin työmatkat. Mutta ei ole kukaan helmassa. Voin mennä yksin vessaan. Ja jaksan vaihtaa vaippaa, nostaa lusikkaa ja siivota makaroonia seinistä. Kiukuttelua en vieläkään jaksa kauaa. Pakko antaa tytön huutaa kiukkuaan. Laske kymmeneen. Nielaista. Ajatella, että kyllä se tästä. Nielaista. Ja yrittää uudelleen.

Pahimpia ovat yöt. Meillä on nääs kroonista yskää ja hampaitakin yritetään saada aikaan. Ei siinä mitä jos herätyksiä on 1, 2 tai 3. Raastavinta on vartin välein tapahtuva terrori, ilman päällisin puolin järkevää syytä... Eihän se tietenkään tahallaan tehtyä ole. Mutta siinä vaiheessa kun muutamaan yöhön ei unta ole saanut kolme tuntia enmpää ja meneillään oleva yö on 03:35 ja keitän lämmintä juomavettä toiseen kertaan ja lastenhuoneesta kuuluu huuto... ja kello soi töihin 2.5 tunnin päästä - ei kovasti naurata.

Pitää hymyillä hiljaa, kun kuulen kommentin: "Onpas teillä aurinkoinen ja avoin lapsi!" Edes välillä, aurinkoinen. Osaa meidän tyttö olla kiukuinenkin, ja rasittava. Kaikkea ei pidä uskoa mitä kuulee. Minun on oltava rehellinen edes itselle. Ja minä en kertakaikkiaan aina jaksa. En edes jokatoinen päivä. Mutta ei auta itku markkinoilla...

Jaksamista kaikille äideille. Olkoot ipanat sitten kuinka täydellisiä tahansa.
t: cynde

 

Kyllä minä vaan sanoisin, että oma aika on yksi tärkeimmistä jaksamiseen vaikuttavista tekijöistä näissä tapauksissa. Kun tilanne pääsee noin uuvuttavaksi (kokemusta löytyy...), kaikkien jaksamisen, onnellisuuden ja iloisuuden kannalta on parasta, että äiti saa breikkiä. Välillä vaikka tunti, välillä yön yli. Meillä oli todella hankalat monta viikkoa, oltiin kipeinä, mies koko ajan töissä ja lapsella uhmaa. Kaikki tuntui tervan juonnilta, jokainen askel raskaalta. Kun edes joten kuten sopiva hetki tuli, sovimme puolison kanssa, että lähden päiväksi kaupungille ja yövyn hotellissa/puolison vanhempien luona kun he eivät ole paikalla. Näin tehtiin ja kuin ihme olisi tapahtunut. Lapsikin on onnellinen ja helpompi, kun äitiäkin taas hymyilyttää. Eikä miestäkään haittaa, että olen taas paremmalla suorastaan hyvällä tuulella.