ero mielessä usein, mutta...

6 vuotta oltu yhdes ja 2 alle kouluikäistä lasta. hermot kireänä ja muutenkin ajatukset sekasin... on niin vaikea tehdä päätös... mut munhan se pakko tehdä. olen niin yksin tämän asian kanssa ja väsynyt. mies ei ole ottanut vastuuta lapsista ei kotitöistä...aina pitää sanoa ja riidellä. hän ei pysy missään työ paikassa ja kun häntä olen seurannut niin en kyllä yhtään ihmettele. osaa näytellä, mut todellisuudessa paskat välittää musta tai lapsistaan... hänen mielestään mun täytyy lapset hoitaa ja muu kodin sisällä, vaikka hän työtön... hän on vain niin laiska. minun rahat menee MEIHIN mut hänen rahat HÄNEEN JA AUTOON. alkuaikoina hän chattaili muiden naisten kaa ja oli vähän väliä kamujen kaa jossain. ei montaa koti-iltaa olla pidetty. hänelle muu tärkeempää. n vuosi sitten hän otti yhteyttä ex-tyttöystävään ja kun sain sen selville olin hyvin loukkaantunut. en näköjään riitä hä'nelle. riitelemme hyvin usein ja kun hänen itsehillintä pettää hän tönii, lätkii, potkii. ja hänen itsehillintänsä ei ole huippuluokkaa. nyt ehdotin hänelle perheneuvolaan menoa, mut mun pitää kuulema sinne eka mennä yksin hänen mielestään, hänessä ei vikaa vaan minun vika kun hän pahoinpitelee minua suuttuessan. olisi niin helpottavaa erota hänestä, mut kun tyhmänä ajattelen että lasten takia jatkan. mut ei lapsien elämä ole helppoa kun joutuvat näkemään julmuuksia kotona ja kuuntelemaan huutoa. voikohan mieheni ikinä muuttua muuten kuin rauhottavilla. hänelle ei voi mitään sanoa ilman että hän hermostuu..
en jaksa enää. onko vastaavaa kokeneita? jos/kun erositte miten pärjäsitte ja miten pienet lapset sopeutuivat ettei isi enää asu perheen kanssa? tämä on vaikeaa. jos mieheni ei rauhoitu ja ajattele tekojaan en ainakaan ala laittamaan lapsiani alttiiksi ja (itseänikään enää) väkivallalle...

 

no tee niin kuin parhaaksi näet mutta minä olen vasta eronnut ja poika pärjää ihan hyvin. iso mies siitä tuli heti kerralla ja käy isansä luona joka toinen viikonloppu.
eli kyllä lapset jotenkin aina pärjää mut mieti nyt että onko sinulla hyvä jatkaa jos on noin paha olla.
:hug: voimia sinulle :hug:

 

Luota itseesi ja siihen, että jos haluat, niin pärjäät kyllä! Olethan jo nyt riittävän voimakas harkitaksesi omaasi ja lasten etua väkivallan edessä.

Pärjäät siis kyllä ilman miestäkin - varsinkaan kun ei tarvitsisi enää sietää väkivaltaa ja elättää & passata "aikuista lasta" varsinaisten lasten lisäksi. Lapsillasi voi olla isä, vaikket hänen kanssaan asuisikaan.

En kannata eroja - varsinkaan lapsiperheissä, mutta ehkä joskus on parempi niin. Onko sinulla ystäviä tai sukulaisia, jotka ovat nähneet tilanteen ja voisivat auttaa sinua päätöksessäsi?

 

Minä henkilökohtaisesti lähtisin heti kun se olisi käytännössä mahdollista! Syy miksi näin tekisin koska olen itse perheestä jossa isä reihui äidille kun oltiin pieniä ja siitä on jääny sellaiset muistot että en koskaan tahdo omille lapsille sellaista!
Minä olen 2:n lapsen yksinhuoltaja ja en ole päivääkään seurustellu lasteni isän kanssa sillä hänelle kaikki muu on tärkeämpää kun viettää aikaa meidän kanssa.
Hyvin ollaan pärjätty ja toivottavasti pärjätään...

Sinun pitää ajatella kuinka sinä jaksat parhaiten ja minkäläisen esimerkin haluat lapsillesi antaa... TOSI PALJON VOIMIA SINULLE :hug:

 

Kuulostaa siltä, että miehesi käytös aiheuttaa sinulle turhan paljon harmia. Oma mielenrauha on niin tärkeää, että melkeinpä suosittelisin irtiottoa. Olen lapseni isän kanssa ollut aikoinaan tilanteessa, jossa mies aiheutti käytöksellään jatkuvaa epävarmuutta ja turvattomuutta. Otin eron ja nyt minulla on turvallinen elämänkumppani eikä ajatuksia tarvitse hassata epävarmaan elämäntilanteeseen. Selviät kyllä yksinkin!

 

Itse jahkailin turhaan 3 vuotta, kun ero ei meillä "kuulunut suvun tapoihin" ja "lasten vuoksi". Siinä vaiheessa, kun mies kävi käsiksi ei tarvinnut enää miettiä. Minusta on selvää, ettei sellaisen ihmisen kanssa olla missään olosuhteissa joka käyttää väkivaltaa. Tää on tietty vaan mun mielipide. Mä kuvittelin liian pitkään etten pärjää yksin, mutta kyllä minusta oli helpompaa kolmen alle kouluikäisen kanssa keskenään kuin yhden 40 vuotiaan huonostikäyttäytyvän lapsen kanssa.
Ajattelin aikanaan antavani omille lapsille mallin siitä kuinka aikuinen itse vetää/näyttää ne rajat mitä hänelle saa tehdä ja tietoisesti valitsee sen miten elää kantaen vastuun valinnoistaa. Mun ei ole tarvinnut katua, lapset (1kk, 13v, 15v ja 17v) ovat kaikki harvinaisen mukavia - tietty omasta mielestäni. En edes halua ajatella mitä jälkeä sen aikuisen lapsen kanssa kasvaminen olisi tehnyt heille.
En edes yritä väittää, että tämä olisi missään vaiheessa ollut helppoa ja vieläkin n. 8 vuotta eron jälkeen keskityn jaksamaan päivän kerrallaan, mutta aina omin jaloin.