Eroperhe, vuoroviikkosysteemi ja teinien kommentit

Olen eronnut lasten isästä jo parisen vuotta sitten ja sen jälkeen lapset olleet vuoroviikottain meidän vanhempien luona. Isä jäi asumaan entistä omakotitaloamme, minä muutin rivitaloasuntoon.
Ymmärrän ettei ero ole helppo juttu lapsillekaan ja teiniys tekee käytökseen vielä omansa.

Mutta pikku hiljaa olen alkanut kypsymään siihen, miten nuoret luonani jatkuvasti ehdollistavat olemistaan luonani. Olen ollut lapsien lapsuusajan se ”läheisempi” vanhempi, joka on ollut ja tehnyt asiat lasten kanssa. Isä oli paljon työnsä vuoksi pois ja kotona ollessaan vapaalla vietti paljon aikaa alkoholin ääressä. Hänen luonaan lapsilla on oleminen vapaata ja rajatonta, itse taas koitan pitää terveistä rajoista kiinni, mutten kuitenkaan pidä rajoja niiden pitämisen ilosta. Luonani ollessaan teinit arvostelevat miten ovat tottuneet asumaan isossa talossa ja tarvisivat enemmän tilaa, vaikka asunto on ihan normaalikokoinen rivitaloasunto, jossa kaikilla on omaa tilaa riittävästi. Luonani myös oletetaan, että koko ajan osteltaisiin jotakin tai saisi rahaa (vaatteisiin, roskaruokaan, herkkuihin jne.). En tietenkään siihen suostu, vaatteita ostetaan normaalisti muttei ostamisen ilosta, lämmin ruoka on päivittäin kotona tehtynä valmiina, käyttörahaa saa viikonloppuna, kun on tehnyt oman osansa kotitöistä.

Tänään jälleen katsoimme leffaa yhdessä ja yhtäkkiä poika mainoskatkolla keittiöstä tullessaan letkauttaa yhtäkkiä, että hermot menee ”tähän kämppään”. On kuulemma tottunut kunnolliseen isoon keittiöön ja ärsyttää kuulemma tuommonen aivan turha keittiö, jossa ei mahdu mitään tekemään. En ymmärrä mistä reaktio jälleen lähti, mutta paha mieli tuli. Sitä ennen oli hyvä tunnelma, yhdessä katsottiin leffaa ja höpöteltiin. Sen jälkeen poika häipyi huoneeseensa yläkertaan.
Olenko siis turha mielensä pahoittaja vai miten tähän pitäisi suhtautua? En vaan käsitä

 

Olen eronnut lasten isästä jo parisen vuotta sitten ja sen jälkeen lapset olleet vuoroviikottain meidän vanhempien luona. Isä jäi asumaan entistä omakotitaloamme, minä muutin rivitaloasuntoon.
Ymmärrän ettei ero ole helppo juttu lapsillekaan ja teiniys tekee käytökseen vielä omansa.

Mutta pikku hiljaa olen alkanut kypsymään siihen, miten nuoret luonani jatkuvasti ehdollistavat olemistaan luonani. Olen ollut lapsien lapsuusajan se ”läheisempi” vanhempi, joka on ollut ja tehnyt asiat lasten kanssa. Isä oli paljon työnsä vuoksi pois ja kotona ollessaan vapaalla vietti paljon aikaa alkoholin ääressä. Hänen luonaan lapsilla on oleminen vapaata ja rajatonta, itse taas koitan pitää terveistä rajoista kiinni, mutten kuitenkaan pidä rajoja niiden pitämisen ilosta. Luonani ollessaan teinit arvostelevat miten ovat tottuneet asumaan isossa talossa ja tarvisivat enemmän tilaa, vaikka asunto on ihan normaalikokoinen rivitaloasunto, jossa kaikilla on omaa tilaa riittävästi. Luonani myös oletetaan, että koko ajan osteltaisiin jotakin tai saisi rahaa (vaatteisiin, roskaruokaan, herkkuihin jne.). En tietenkään siihen suostu, vaatteita ostetaan normaalisti muttei ostamisen ilosta, lämmin ruoka on päivittäin kotona tehtynä valmiina, käyttörahaa saa viikonloppuna, kun on tehnyt oman osansa kotitöistä.

Tänään jälleen katsoimme leffaa yhdessä ja yhtäkkiä poika mainoskatkolla keittiöstä tullessaan letkauttaa yhtäkkiä, että hermot menee ”tähän kämppään”. On kuulemma tottunut kunnolliseen isoon keittiöön ja ärsyttää kuulemma tuommonen aivan turha keittiö, jossa ei mahdu mitään tekemään. En ymmärrä mistä reaktio jälleen lähti, mutta paha mieli tuli. Sitä ennen oli hyvä tunnelma, yhdessä katsottiin leffaa ja höpöteltiin. Sen jälkeen poika häipyi huoneeseensa yläkertaan.
Olenko siis turha mielensä pahoittaja vai miten tähän pitäisi suhtautua? En vaan käsitä

Nykymuksuthan on kauhean materialistisia, ja varmaan tuut kuulemaan jatkossa vielä pahempia kommentteja.
"Iskän luona on hienompaa, halutaan olla aina siellä"
"Iskä ei ole samanlainen natsi kuin sä, vaan siellä on vapaampaa, saadaan tehdä sitäja sitä ja tätä ja tuota..."

Mutta tuollaisissa tilanteissa pitää pysyä sekä rentona, pokkana että lujana. Sanot "mutta teillä on ruokaa, tilaa ja tekemistä täällä, joten jos ei kelpaa niin se on vaan voivoi".
Älä missään vaiheessa lähde pelokkaalle nyyhkylinjalle.

Ja usko pois, kun olet muksujen kanssa läheisissä väleissä, kuuntelet heitä, teette mukavia juttuja yhdessä ja pidät rajat, niin ne tulevat viimeistään aikuisina arvostamaan niitä.

 

...sinun tehtävä vanhempana ei ole loukkaantua joka asiasta.....

Vaan opettaa rauhallisesti mikä on hyvää käytöstä.

(Miten muuten teinin käytökseen nyt liittyi se että isä oli poissa ja käytti alkoholia???)
Vai anteeksi, oletko sinä sellainen äiti-ihminen jolla oli oikeus joka tilanteessa ohi mennen haukkua lasten isää.
Vai ai niin, tarkoittiko tämä että ed mainituista syistä lapsilla ei saisi olla teini-ikää, vaan jatkuvaa kiitollisuuden osoitusta äidille . .

 

...sinun tehtävä vanhempana ei ole loukkaantua joka asiasta.....

Vaan opettaa rauhallisesti mikä on hyvää käytöstä.

(Miten muuten teinin käytökseen nyt liittyi se että isä oli poissa ja käytti alkoholia???)
Vai anteeksi, oletko sinä sellainen äiti-ihminen jolla oli oikeus joka tilanteessa ohi mennen haukkua lasten isää.
Vai ai niin, tarkoittiko tämä että ed mainituista syistä lapsilla ei saisi olla teini-ikää, vaan jatkuvaa kiitollisuuden osoitusta äidille . .

Lähinnä tarkoitti sitä, että suhde lapsiin on ollut aina läheinen ja hyvä. Käytös myös yleisesti hyvää, mutta nykyään usein ei... Tiedän ettei isällensä sanota eikä uskalleta kritisoida asioita samoin kuin minulle.
Tuntuu kurjalta, että käytös on nykyään tällaista. Toivoisi, että voisi ja saisi viettää sen yhteisen ajan pääosin hyvissä merkeissä.

 

Jos sinä olit sen eropäätöksen takana, niin lapsesi yrittävät käytöksellään protestoida päätöstäsi. Eli heistä teit turhan eron ja se suututtaa heitä.

 

Jos sinä olit sen eropäätöksen takana, niin lapsesi yrittävät käytöksellään protestoida päätöstäsi. Eli heistä teit turhan eron ja se suututtaa heitä.

Oli se. hoito.

 

No kyllä minuakin vituttaisi muuttaa lapsuuden KODISTA, isosta omakotitalosta johonkin rivitaloon.
Lapset eivät näe sitä aihetta ylpeyden aihetta, mistä sinä olet niin ylpeä että olet saanut hommattua teille "noin ison" rivitaloasunnon.

 

Minä varmaan alkaisin antaa teineille talouskasvatusta. Muutaman vuoden päästä tulevat luultavasti muuttamaan opiskelemaan johonkin paljon pienempään kämppään ja joutuvat opettelemaan omien ostosten maksamista eli nyt vois olla hyvä aika opetella taloudellisia realiteetteja

 

Ootko ajatellut, että ehkä tuo liittyy ikään. Ja että isällään äksyilevät (ainakin siivouspäivänä) samalla tavalla.

Rahankäyttöäkin pitäisi alkaa ton ikäisenä miettimään joten siitä vääntäminen on vain kasvattavaa.

 

Teinit ovat mitä ovat. Aina löytyy mussuttamisen aihetta vaikka kaikki asiat ovat hyvin. Eikä siihen edes eroa tarvita.

Se, että lapsesi uskaltavat ja voivat valittaa sulle on itseasiassa suuri luottamuksen osoitus. He kokevat sut niin läheiseksi ja turvalliseksi että voivat puuskahtaa hetkellisen pahanolonsa ulos. Pahaltahan se tuntuu tottakai mutta mieluummin sitten noin kuin että he tukahduttaisivat tunteensa tai riehuisivat toisia ulkopuolisia ihmisiä vastaan. Sanotaankin että ihmiset joita rakastaa eniten, he myös satuttavat eniten.

Joten jatka tuolla läheisyyden ja läsnäolosi linjalla. Tölväyksiä tulee taatusti lisää mutta älä anna lastesi kuitenkaan kävellä ylitsesi. Nyt teillä on tilanne tämä, jossa kaikkien pitää sopeutua uuteen mutta sellaista se vaan on elämässä.

Koeta jaksaa siellä.

 

Itse jäin isälle eron yhteydessä eikä äidilläni ollut kuin tapaamisoikeus. Asuin mieluusti kotona mihin jäin. Äidin luona oli oma huone, mutta olin läheisenpi isäni kanssa. Hän ei rahoilla lahjonut kuten äitini. Ja äidille materiaali oli tunnetta tärkeämpää. Olen kiitollinen siitä, että minulle oli rajat, opin ettei raha puussa kasva ja työllä saa lisää käyttörahaa. Teininä varmasti olin kamala kitisiä, joka käänsi isän selässä olevaa puukkoa vertailemalla äitiini, mutta silti tiesin ettei isän rakkaus loppunut kapinointiin. Teinit aina kapinoi.

 

Voi kuule anna mennä toisesta korvasta sisään toisesta ulos. Mahtavat puitteet olet pystynyt luomaan lapsillesi eron jälkeen,saisivat olla enemmän kuin kiitollisia. Nyky nuorille ei tunnu mikään riittävän,aina pitäisi olla enemmän ja parempaa. Itsellä 16v ja 14v.edes autoa en eron jälkeen pystynyt pitämään,julkisilla kuljetaan ja syödään sitä mitä minä ruuaksi laitan jos ei kelpaa niin voi voi. Arvostelevat toisinaan köyhyyttä ja sitä kuinka heillä ainakin sitten on iso palkka ja isot asunnot,hyvä niin sitä kohti,onni kun ei vaan niistä neliöiden määrästä johdu. Ehkä he joskus oppivat arvostamaan sitä kun tulee ikää ja järkeä.

 

Teinit ovat kaameita. Ja äidit ovat usein niitä paskasankoja, joiden niskaan kaikki se angstinen kärsimysliete kaadetaan.
Yritä suhtautua niin, että hyvä että nuorella on joku läheinen aikuinen, jolle uskaltaa paskat puolensa näyttää.

 

Olen eronnut lasten isästä jo parisen vuotta sitten ja sen jälkeen lapset olleet vuoroviikottain meidän vanhempien luona. Isä jäi asumaan entistä omakotitaloamme, minä muutin rivitaloasuntoon.
Ymmärrän ettei ero ole helppo juttu lapsillekaan ja teiniys tekee käytökseen vielä omansa.

Mutta pikku hiljaa olen alkanut kypsymään siihen, miten nuoret luonani jatkuvasti ehdollistavat olemistaan luonani. Olen ollut lapsien lapsuusajan se ”läheisempi” vanhempi, joka on ollut ja tehnyt asiat lasten kanssa. Isä oli paljon työnsä vuoksi pois ja kotona ollessaan vapaalla vietti paljon aikaa alkoholin ääressä. Hänen luonaan lapsilla on oleminen vapaata ja rajatonta, itse taas koitan pitää terveistä rajoista kiinni, mutten kuitenkaan pidä rajoja niiden pitämisen ilosta. Luonani ollessaan teinit arvostelevat miten ovat tottuneet asumaan isossa talossa ja tarvisivat enemmän tilaa, vaikka asunto on ihan normaalikokoinen rivitaloasunto, jossa kaikilla on omaa tilaa riittävästi. Luonani myös oletetaan, että koko ajan osteltaisiin jotakin tai saisi rahaa (vaatteisiin, roskaruokaan, herkkuihin jne.). En tietenkään siihen suostu, vaatteita ostetaan normaalisti muttei ostamisen ilosta, lämmin ruoka on päivittäin kotona tehtynä valmiina, käyttörahaa saa viikonloppuna, kun on tehnyt oman osansa kotitöistä.

Tänään jälleen katsoimme leffaa yhdessä ja yhtäkkiä poika mainoskatkolla keittiöstä tullessaan letkauttaa yhtäkkiä, että hermot menee ”tähän kämppään”. On kuulemma tottunut kunnolliseen isoon keittiöön ja ärsyttää kuulemma tuommonen aivan turha keittiö, jossa ei mahdu mitään tekemään. En ymmärrä mistä reaktio jälleen lähti, mutta paha mieli tuli. Sitä ennen oli hyvä tunnelma, yhdessä katsottiin leffaa ja höpöteltiin. Sen jälkeen poika häipyi huoneeseensa yläkertaan.
Olenko siis turha mielensä pahoittaja vai miten tähän pitäisi suhtautua? En vaan käsitä

Kiitos sinulle tästä kokemus-tarinasta. Olen joutunut eronneena äitinä elämään saman vaiheen. Minulla ei sitten pinna lopulta kestänyt sitä menoa ja jatkuvaa kritiikkiä, heittoja, mököilyä; ja sitten, kun kotiintuloaikoja ei enää radikaalisti noudatettu, vaan illan sijasta rantauduttiin kavereiden kannustamana kotiin vasta aamuyöllä...; Sain raivarin ja vastaani kaikkien nuorten, kavereidenkin kritiikin: olen liian nipottaja lehmää, kamala äiti... jne. Nielin pitkään hiljaa kaiken kritiiikin ja kamalan käytöksen minua kohtaan.

Eräänä viikonloppu-aamuna annoin sitten itse palaa ja Pimahdin: "Jos ja kun siellä isän ja isän missen luona on niin v...tun ihanaa, helppoa, vapaampaa ja parempi olla, etkä aio noudattaa perussääntöjä äidin luona, niin antaa vetää!..."

Ja tiesin sen, että siellä uudessa toisessa kodissa oli lapselle mukavampaa. Lapsen tilanne oli kuin murkku-elämän lottovoitto, jossa mukana oli vielä uusi, kaikkea kannustava äidinkorvike.. En siis voinut säännöillläni tai tavallaan kuluneella historiallani taistella niitä voimia vastaan. Jotta kaikki saisivat haluamansa, ja minä voisin pitää hermoni edes jossain "kuntoutuksessa", minun oli pakko ja viisasta päästää irti. Sekin on äidin rakkautta.

 

Kiitos sinulle tästä kokemus-tarinasta. Olen joutunut eronneena äitinä elämään saman vaiheen. Minulla ei sitten pinna lopulta kestänyt sitä menoa ja jatkuvaa kritiikkiä, heittoja, mököilyä; ja sitten, kun kotiintuloaikoja ei enää radikaalisti noudatettu, vaan illan sijasta rantauduttiin kavereiden kannustamana kotiin vasta aamuyöllä...; Sain raivarin ja vastaani kaikkien nuorten, kavereidenkin kritiikin: olen liian nipottaja lehmää, kamala äiti... jne. Nielin pitkään hiljaa kaiken kritiiikin ja kamalan käytöksen minua kohtaan.

Eräänä viikonloppu-aamuna annoin sitten itse palaa ja Pimahdin: "Jos ja kun siellä isän ja isän missen luona on niin v...tun ihanaa, helppoa, vapaampaa ja parempi olla, etkä aio noudattaa perussääntöjä äidin luona, niin antaa vetää!..."

Ja tiesin sen, että siellä uudessa toisessa kodissa oli lapselle mukavampaa. Lapsen tilanne oli kuin murkku-elämän lottovoitto, jossa mukana oli vielä uusi, kaikkea kannustava äidinkorvike.. En siis voinut säännöillläni tai tavallaan kuluneella historiallani taistella niitä voimia vastaan. Jotta kaikki saisivat haluamansa, ja minä voisin pitää hermoni edes jossain "kuntoutuksessa", minun oli pakko ja viisasta päästää irti. Sekin on äidin rakkautta.

Älä viitsi.
Ei todellakaan ole äidin rakkautta raivoamalla huutaa pennuille että alkakaa vetää sinne isällenne.
Voit yrittää lohdutella itseäsi "että rakkauttas annoit mennä", mutta oikeastihan asia ei ole ihan noin.

 

Älä viitsi.
Ei todellakaan ole äidin rakkautta raivoamalla huutaa pennuille että alkakaa vetää sinne isällenne.
Voit yrittää lohdutella itseäsi "että rakkauttas annoit mennä", mutta oikeastihan asia ei ole ihan noin.

Kyllä äidilläkin saa mitta tulla täyteen, kun kyse on murrosikäisistä ja aikuisuutta lähestyvistä lapsista. Jos säännöt eivät kiinnosta, ja isän luona lapsella on kivempaa, niin mitä pitäisi tehdä? Viedä kasvatusneuvolaan kahleissa?

 

Kyllä äidilläkin saa mitta tulla täyteen, kun kyse on murrosikäisistä ja aikuisuutta lähestyvistä lapsista. Jos säännöt eivät kiinnosta, ja isän luona lapsella on kivempaa, niin mitä pitäisi tehdä? Viedä kasvatusneuvolaan kahleissa?

Tiedätkö, ei saa. Miten voit pitää oikeudenmukaisena lapsille RAIVOAMISTA ja pihalle heittämistä??? Ainut mitä jään miettimään, että mitä olisit tehnyt seuraavana lapsilles jos pidit tuota äidin rakkautena??
Jos tuo teko esti sua tekemästä jotain hirveyttä, niin sit ymmärrän, mutta älä oleta teinien ymmärtävän jälkeenpäinkään josset kerro koko tilannetta

 

Tilanne oli silloin aika kärjistynyt pitkän ajan saatossa, jotka olin ollut liian tuppisuuna lapsen alkavasta muutoksesta ja ylimielisyydestä äidin kotia kohtaan sekä murrosiän haasteista, johon vuoroviikko elämä kahden aikuisen vanhemman välillä, jotka eivät pysty kommunikoimaan keskenään, tuo ylitsepääsemättömiä haasteita viikottain. Ero jo alkuunsa vaikeasta ja manipuloivasta miehestä vei kaikki aiemmat kasvatustavat ja -säännöt ihan päreiksi. Lapsen isä omalla sairaalla tavallaan laittoi minut kärsimään lapsen kautta, ja nautti siitä. Aiemmin, ollessamme virallisesti avioliitossa, hän ei osallistunut lapsen hoitoon, lapsen kanssa yhdessä oloon ja kasvatukseen millään tavoin; Hän vain vietti aikansa ihan miten halusi ja aina itselleen. Kun erosimme, hän alkoi yllättäen viettää aikaa lapsen kanssa ja lapsen ehdoilla, ja murrosikäisen ehdot ovat, jos niin sallitaan: manii ja prinsessaelämää. Mies ei edelleenkään ollut koti-isä, vaan uusi naisystävä toimi lapsen vahtinamme. Kiitos Jumalalle hänestä, sillä nainen on ollut hyvä sellainen. Mies tiesi hyvin, että kun menetän lapsen, ainokaisen, ja lapsen puhtaan uskon ja halun jatkaa sitä tavanomaista, säännönmukaista ja siinä turvallista elämää äidin kanssa, tuon kaiken menettäminen on kova isku elämääni. Ja se oli. Elämäni musteni, menetti merkityksen ja kaikesta tuskasta selvisin vasta pitkän kompuroinnin jälkeen.

 

Tilanne oli silloin aika kärjistynyt pitkän ajan saatossa, jotka olin ollut liian tuppisuuna lapsen alkavasta muutoksesta ja ylimielisyydestä äidin kotia kohtaan sekä murrosiän haasteista, johon vuoroviikko elämä kahden aikuisen vanhemman välillä, jotka eivät pysty kommunikoimaan keskenään, tuo ylitsepääsemättömiä haasteita viikottain. Ero jo alkuunsa vaikeasta ja manipuloivasta miehestä vei kaikki aiemmat kasvatustavat ja -säännöt ihan päreiksi. Lapsen isä omalla sairaalla tavallaan laittoi minut kärsimään lapsen kautta, ja nautti siitä. Aiemmin, ollessamme virallisesti avioliitossa, hän ei osallistunut lapsen hoitoon, lapsen kanssa yhdessä oloon ja kasvatukseen millään tavoin; Hän vain vietti aikansa ihan miten halusi ja aina itselleen. Kun erosimme, hän alkoi yllättäen viettää aikaa lapsen kanssa ja lapsen ehdoilla, ja murrosikäisen ehdot ovat, jos niin sallitaan: manii ja prinsessaelämää. Mies ei edelleenkään ollut koti-isä, vaan uusi naisystävä toimi lapsen vahtinamme. Kiitos Jumalalle hänestä, sillä nainen on ollut hyvä sellainen. Mies tiesi hyvin, että kun menetän lapsen, ainokaisen, ja lapsen puhtaan uskon ja halun jatkaa sitä tavanomaista, säännönmukaista ja siinä turvallista elämää äidin kanssa, tuon kaiken menettäminen on kova isku elämääni. Ja se oli. Elämäni musteni, menetti merkityksen ja kaikesta tuskasta selvisin vasta pitkän kompuroinnin jälkeen.

Kuulostaapa samalta, kuin omasta elämästäni. Meidän erossa kävi juuri näin ja se on varmasti yksi suurimmista asioista sen taustalla, että olemme tässä tilanteessa lasten kanssa. Isä ostaa kaiken mitä pyytää eli pelikoneet, uusia pelejä, mopon tms. Itse en tähän kilpavarusteluun lähde enkä pystykään, enkä myöskään aio tai halua lapsilleni tällaista rahankäytön tapaa opettaa. Sitten kun pitäisi ostaa vaatteita, koulukirjoja tms. niin kuuluu ne ilman muuta minulle, niihin ei välttämättä ole rahaa.
Taitavaa manipulointia on ollut mukana alusta lähtien ja yhteiset linjat kasvatuksessa on ollut täysi mahdottomuus. Isä on toistuvasti toiminnallaan ne mitätöinyt ja lapset samalla nähnyt ettei äidin sanomia asioita tarvitse kunnioittaa... tästä riittäisi kerrottavaa vaikka kuinka, niin hämmästyttävän samanlaisen tarinan kerroit!
Mutta kuten sinunkin kertomuksessasi, isä tietää, että lasten menettäminen tavalla tai toisella olisi minulle pahinta mitä voi elämässä tapahtua. Ja rankkaa kuilun kasvaminen väliin on ollutkin.

Ap

 

Niin tai sitten te olette romahtaneet jo aiemmin eikä teillä nyt enää riitä-riittänyt voimia normaaliin teini-ikäisen kasvattamiseen

 

Niin tai sitten te olette romahtaneet jo aiemmin eikä teillä nyt enää riitä-riittänyt voimia normaaliin teini-ikäisen kasvattamiseen

Ei aiemmin mitään yllättävää romahdusta ollut: Jo alkuun isä ei vaihtanut edes vaippoja, ja alusta eroon asti isä vietti aikansa mieluummin vaikka hotelli vantaiden öissä kuin kotona. Eroon ja murrosikään asti lapsi sai kaiken huolenpidon, kaiken
äidiltään.

 

Ei aiemmin mitään yllättävää romahdusta ollut: Jo alkuun isä ei vaihtanut edes vaippoja, ja alusta eroon asti isä vietti aikansa mieluummin vaikka hotelli vantaiden öissä kuin kotona. Eroon ja murrosikään asti lapsi sai kaiken huolenpidon, kaiken
äidiltään.

...et ymmärtänyt.
Olit loppu jo. Olit jo ylittänyt voimasi, et jaksanut enää, olit jo uupunut masentunut? Jo ennen viimeistä raivoamistas. Vai miten muuten selität ettet kyennyt hillitsemään käytöstäsi? Pidit sitä oikeudenmukaisena. Vaikka totuushan on, että yhteenkään ihmissuhteeseen ei pitäisi kuulua raivopäinen huutaminen ja pihalle heittäminen.

 

...et ymmärtänyt.
Olit loppu jo. Olit jo ylittänyt voimasi, et jaksanut enää, olit jo uupunut masentunut? Jo ennen viimeistä raivoamistas. Vai miten muuten selität ettet kyennyt hillitsemään käytöstäsi? Pidit sitä oikeudenmukaisena. Vaikka totuushan on, että yhteenkään ihmissuhteeseen ei pitäisi kuulua raivopäinen huutaminen ja pihalle heittäminen.

Olet ymmärtänyt aika liiankin kirjaimellisesti. En heittänyt häntä silloin ulos, en käynyt rivelistä kiinni, vaan juttu jatkui.... :" saat mennä jo huomenna isäsi luo (päivää aiemmin,kuin hänen piti mennä). "
Laitoin hänen isälleen viestin, että lapsi tulee nyt päivää aiemmin kotiin.
Se on totta, että huutoni alkuun oli aika raikku. Samoin oli myös toisella osapuolella. Hän oli jo sen verran iso prinsessa, että raikkua tuli aiemmin jo hänen suustaan monen kerran, kun minä vielä pidin mölyt mahassa.
Nyt jälkikäteen sanoisin, että tämän asumismuutoksen yhteen jatkuvaan kotiosoitteeseen oli kiveen kirjoitettu ja sen oli määrä tapahtua, ja onneksi se tapahtui silloin - vähin määrin karskeja sanoja ja sylkiäisiä.