Haluaisin toisen lapsen mutta..

Lyhyesti virsi kaunis:mieheni ja minä haluaisimme toisen lapsen, mutta ensimmäinen synnytykseni oli melko kauhea kokemus. Säännöllisiä supistuksia oli 21 tuntia ja sitä ennen pienempää nukkumisen estävää supistelua pari yötä. Ponnistusvaihe vei puolitoista tuntia ja sattui tolkuttomasti kunnes lopulta lääkäri totesi kohdunsuulla pari esteenä olevaa liepekettä ja vauvakin oli kierossa kuin korkkiruuvi vaikkei kuitenkaan perätilassa. Seurasi siis hätäsektio, josta toipuminen oli perseestä.

Kaikki sanovat, että jokainen synnytys on erilainen, mutta entä jos ei ole tai jos onkin odotettavissa jotain vielä pahempaa? Päälle se, että imetys ei onnistunut enkä nauttinut sylivauvavaiheesta erityisesti vaikka rakastan elämää nykyisin taaperoikäisen töppänän kanssa... En siis ollut masentunut ja tykkäsin hoivata vauvaakin, en vain kokenut euforiaa tai muuta kaiken unohtavaa ylionnellisuutta.

Onko sinulla ollut samaa fiilistä ja oletko saanut toisen lapsen tai päättänyt luopua leikistä?

 

Esikoisen synnytys oli kohdallani vaikea, toipuminen kesti kohtuuttoman kauan, imetys meni vain pumpaten eteenpäin jne. Silti toka synnytys oli helpompi. Nyt kolmas biolapsi tulossa. Synnytys hirvittää jo valmiiksi, mutta näin se vaan menee.

 

Eka synnytys käynnistettiin ja salissa kärvistelin oksitosiinin buustaamia supistuksia 6h ilman kipulääkkeitä (kun kätilö ei uskonut mulla olevan kipuja niin paljon, että kandeis epiduraalia vielä laittaa...). Pelot todellakin jäi, mutta ponnistusvaihe meni onneksi puolessa tunnissa.

Niin ne pelot vaan unohtui ja toinen lapsi sitten hankittiin, synnytys oli vielä pahempi. Nyt nimittäin mentiin taas käynnistyksen kautta, mutta LUOMUNA. Panadolia sain, mutta en muuta kun kätilö ei uskonut mulla olevan supistuksia, kun niitä ei näkynyt käyrillä. Lopulta uskoi siinä vaiheessa, kun mun piti ponnistaa ja ekalla ponnistuksella vauva tuli pihalle.

Että ei, kolmatta en todellakaan tee.

 

Meillä vähän vastaava tilanne. Jo raskausaika oli vaikea, jatkuvaa kipua 24/7 rv 20 lähtien. Se sai jo mielen matalaksi, jokainen kroonisesta kivusta kärsinyt tietää ettei silloin jaksa enää olla kovin pirteä, iloinen ja onnensa kukkuloilla, ei vaikka lopputulos olisi kuinka palkitseva. "Synnytys" oli myöskin mun mittapuulla epäonnistunut, vaikka itsestäni riippumattomista syistä lopulta sektioon päädyttiin. Se taas aiheutti sen, että kivut vaan jatkuivat, en pystynyt vastasyntyneestä nauttimaan ollenkaan. Olin jopa isälle kateellinen, kun tämä sai ensihetket vauvan kanssa, minä en. Inhimillisiä, vaikkakin järjettömiä tunteita..

Raskausajan hormonimuutokset aiheutti kropassa sen, että kesti melkein vuoden ennenkuin niistä johtuneet kivut loppuivat, samoin sektiosta toipuminen oli hidasta ja kivuliasta. Aivan kamalaa aikaa. Lapsi tottakai on koko elämäni, rakas sellainen. Nykyään 3- vuotias on rakkaampi kuin mikään muu, mutta sisaruksen saaminen pelottaa vietävästi. En siis osaa sanoa tässä ainakaan mitään lohdutuksen sanaa, kun itse ainakin jarrutan toisen saamista kovasti mietteilläni. Pitäisi varmaan vaan toimia eikä ajatella, kun kuitenkin sen toisenkin rakkaan kovasti haluaa..

 

Synnytys on kuitenkin pieni hetki/murhe siihen verrattuna että saa oman lapsen. Kyllä muakin pelottaa ihan sairaasti tulevan toisen lapsen synnytys, mutta eiköhän siitä selviä.

 

Mulla eka synnytys kesti lähes vuorokauden, mutta toka vain 4 tuntia eikä ollut edes mitenkään kamalan kivulias vaikken kivunlievityksiä ehtiyt saamaankaan... Eli voi ne synnytykset helpottuakin.

 

Mulla on molemmista synnytyksistä tosi hyvät kokemukset, eka ei silti menny oppikirjojen mukaan. Synnytys kesti 17 tuntia, mitkään kipulääkkeet ei auttanu, edes epiduraali ei auttanu. Ponnistusvaihe kesti 30 minuuttia ja hätä tuli, loppu oli aika raju ja vauva ei hengittänyt. Onneks kaikki päätty lopulta hyvin, tästä huolimatta mulle jäi hyvä olo synnytyksestä. Toinen synnytys sitten kyllä jännitti et josko taas vauvalle tulis hätä, mut se oli helppo, kesti paljon vähemmän 4 tuntia ja spinaali vei kaikki tunnot, ponnistusvaihekin kesti vain muutamia minuutteja. Että kyllä se toinen synnytys voi olla paljon helpompikin.

 

Ei ole tarkoitus nälviä, mutta miten ihmeessä ponnistusvaihe voi teillä ollut kestänyt noin kauan?
Minulla on toki nopeat synnytykset kaikkinensa mutta miten voi ponnistella piolituntia tai jopa enemmänkin?
Itselläni ponnistusvaihe oli viimeisimmässä synnytyksessä pisin...4minuuttia ja aiemmissa merkattu 1 minuutti.

 

No kyllä tuollaiset pari minuutin ponnistukset lienee aika harvinaisia, varsinkin ensi synnyttäjillä se tuppaa kestämään aikansa ennen kuin kudokset venyy niin paljon että vauva mahtuu ulos.

Itsellä ainakin oli isopäinen (37,5cm) esikoinen, ponnistusvaihe kesti reilun tunnin, mutta niin vaan syntyi melkoisen työn jälkeen alakautta ja itsekin sain vain pari tikkiä eli isompia repeämiä ei tullut.

Toisen synnytys oli lyhyt, mutta siinäkin ponnistusvaihe oli kuitenkin liki puoli tuntia. Pelkällä ilokaasulla meni se synnytys, mutta hyvin sujui.

 

Mulla on vastaava kokemus kuin aloittajalla, paitsi että kiireellinen sektio riitti (vauva ei tullut imukupillakaan kiskomalla pihalle, niin pitkälle asti kuitenkin..). Synnytys oli ihan kamala. Kuume nousi pitkittyneen alatiesynnytyksen aikana jo, eli kohtutulehdus, ja olin antibioottitipassa muutaman päivän jkoa sain vielä rautaakin suoneen. Sen sijaan sektio-osuudesta toivuin todella hyvin, olin kipeä ehkä yhden päivän, kotona en enää yhtään. Kotona sattui vain epparihaava, joka tietty leikattiin ennen imukuppivetoja ja 1.5 tunnin ponnisteluista seuranneet peräpukamat.

No, nyt olen toista kertaa raskaana, 5 vuotta ekan jälkeen, kun en aiemmin uskaltanut edes ajatella. Ekan synnytyksen jälkeen jo luvattiin suunniteltu sektio, lukee mun tiedoissa, mutta pelottaa mua sekin ihan helvetisti, vaikka eka sektio-osuus meni hyvin. Eihän toka välttämättä mene. Ihan perseestä.

 

Mulla 11v sitten synnytys meni pieleen ja päädyttiin sektioon kaiken tuskan ja epäonnistumisen jälkeen. En ole uskaltanut yrittää uudelleen. Olen tyytyväinen yhteen lapseen.

 

Synnytykset ovat todellakin erilaisia. Ensimmäinen kesti vain viisi tuntia, mutta nopean avautumisen vuoksi en saanut mitään puudutetta. Ponnistaessa huusin suoraa huutoa kun tuntui että halkean kahtia. Imukupilla autettiin ja kätilö painoi mahan päältä tooosi kovaa. Vauvan synnyttyä istukka ei irronnut vaan jouduin käsinirrotukseen. Ehdin vuotaa niin paljon, että seur aamuna hemoglobiini oli 68 eikä ollut mitään mahkuja nousta ylös. Jo sängyn päädyn pieni kohotus sai kaiken pyörimään silmissä. Lisäksi ennen kuin päädyttiin käsinirrotukseen kätilöt rusikoivat mahan päältä niin kovaa että kahden vrk:n ajan keskivartaloni lihakset kieltäytyivät täysin toimimasta. En siis päässyt sängyssä edes kyljelleen.
Toinen syntyi myös luomuna. Sairaalaan lähdettiin heti kun alkoi supistella ja ehdin olla 30 min sairaalassa ennen kuin lapsi syntyi. Istukka tuli normaalisti. Tämä oli suuri pelko minulle, että jos taas joudutaan irrottamaan.
Kolmatta synnytin muistaakseni nelisen tuntia. Kaikki meni hyvin.

 

Ekassa synnytyksessä repesin pahasti, tikkii tikin perään, en istunut vielä 2kk kuluttua synnytyksestä. Toka synnytys istuin 30min päästä synnytyksestä