Henkisesti raskas odotusaika

Viestiketju alueella 'Odotusaika' , aloittaja Ensiraskaus209, 27.12.2018.

  1. Ensiraskaus209

    Ensiraskaus209 Uusi jäsen

    Rekisteröitynyt:
    10.09.2018
    Viestejä:
    8
    Saadut tykkäykset:
    0
    Haluan ns. sanoa ääneen asiat joita mietin. Muut voivat samastua tai morkata, miten vain..

    Olen 27v ensisynnyttäjä. La on 2019 alussa. Vauva on toivottu. Olen naimisissa sielunkumppanini (sorry jos sanavalinta ärsyttää) kanssa. Olen maailman onnellisin hänen kanssaan. ♡

    Raskaus on ollut helppo, ei huonovointisuutta, ei kipuja vatsanseudulla tms. Fyysisiä oireita ollut selkäkipu johon saan apua ja närästys. Thats it..

    Henkisesti, huhhuh.. Ajatukset on ollu siitä lähtien kun plussasin niin aivan järjettömiä, lähinnä siksi kun mielialat hyppivät laidasta laitaan. Suurin asia mitä murehdin (tässä kohtaa en edes odota ymmärrystä koska tässä ei ole mitään järkeä) on mun ja mun miehen suhde, joka tulee muuttumaan.

    Eletään toisiamme varten, meillä on ihana lähipiiri, molemmilla ihania ystäviä. Me ollaan miehen kanssa hyvin tiivis parivaljakko, viihdytään yhdessä monta päivää putkeen eikä kaivats muita. Meillä on hauskaa ja seksi ollut aina vaivatonta ja sekin hauskaa :)

    Nämä asiat tulevat pian muuttumaan ja asia toisinaan ahdistaa. Meidän väliin tulee joku vieras ihminen (tiedän, ei ole kauaa vieras) joka muuttaa minun ja mieheni elämän loppuelämäksi. Sanon vielä sen että lapsi on toivottu :) Tämä on vain asia mikä mieltäni painaa. Tää on järjetöntä kaikinpuolin. Tiedän että en ole ainoo ihminen maailmassa joka tällästä miettii mutta sitä ei varmaan saisi sanoa ääneen. Odottavan pitäisi pelkästään OLLA KIITOLLINEN ETTÄ ON TULLUT RASKAAKSI, sanovat.

    Rv30 ja seksiä ollut sen 5krt kokonaikana, ei huvita. Ei huvita kertakaikkiaan. Mieheni ymmärtää tämän joka on aivan ihanaa. Minä olen muuttunut erilaiseksi ja se on kammottavaa. Odotan aikaa kun en ole raskaana, vaan meillä on se vauva tässä fyysisesti molempien ns vastuulla. Muistelen myös aikaa kun oltiin vain minä ja hän. ♡

    Terveisin; Henkisesti rankan elämän kokenut tytöntyllerö, jonka vuoksi varmana tälläiset tuntemukset tulleet.

    Ps. Oletan ettö tälläiset murheet jäävät unholaan kun käärö on sylissä. Mikäli sinä olet "pelännyt" samoja asioita, kerro ihmees.
     
    #1
  2. KevätTähti

    KevätTähti Tunnettu jäsen

    Rekisteröitynyt:
    13.07.2015
    Viestejä:
    479
    Saadut tykkäykset:
    298
    Mä olen todennut, ettei mulle sovi raskaus. Varmaan sama juttu kuin että mulla on loppukierrosta pms-oireina lähinnä se, että elämä näyttäytyy jotenkin paljon tavallista synkempänä, niin saman tekee myös raskaushormonit. Se vaan jatkuu 9kk sen muutaman päivän sijaan. Stressaa ja ahdistaa ja pelkään kaikessa pahinta. Raskauteni ovat olleet fyysisesti helppoja, mutta tämän henkisen puolen takia vihaan raskaana olemista.

    Synnytyksen jälkeen elämäni muuttui heti paljon valoisammaksi, mutta vielä imetyksen aikana hormonit voivat vaikuttaa aika paljon parisuhteeseen - ainakaan omassa tilanteessa se ei niinkään enää häirinnyt MUA, olin silloin jo varsin hyväntuulinen ja vauvasta onnellinen. Ja rakastin miestäni, mun mielestä oltiin ihan huipputiimi vauvan hoitajina, mutta se rakkaus ei mun puolelta silloin ilmentynyt yhtään ”romanttisena” vaan aika arkisena, kaverillisena ja käytännönläheisenä. Kun vauva oli koko ajan iholla, niin mun läheisyydentarve oli täyttynyt yli äyräiden enkä yhtään kaivannut miestä lähelleni vaan lähinnä edes hetkiä ILMAN että kukaan on mussa kiinni.

    Että olihan se suhteelle melkoinen muutos mennä siitä, että halut tai sellainen läheisyydentarve kohtaa hyvin siihen, että mun suurin tarve on saada vähän omaa tilaa ilman että kukaan on mussa kiinni kun mies taas olisi kaivannut mua lähelleen kaikkien mullistusten jälkeen ehkä enemmänkin kuin ennen :cautious: se alkoi lopulta olemaan ihan varma, etten enää tykkää siitä, vaikka kuinka ihan sydämeni pohjasta yritin sanoa, että kylläpäs tykkään VÄHINTÄÄN yhtä paljon kuin ennen :p mutta kyllä noista selviää jos on hyvä keskusteluyhteys eikä kumpikaan ole heti lähdössä jos jokin vähän mättää.

    Meillä oli kyllä omat ongelmamme ennen raskautta, ja kokonaisuutena on sanottava, että vauvavuosi on kuitenkin ehkä ollut meidän pian seitsemän vuotta kestäneen taipaleen onnellisimpia aikoja. PALJON parempaa kuin mitä silloin synkissä ajatuksissani raskausaikana kuvittelin!
     
    #2
  3. Eleagnus

    Eleagnus Uusi jäsen

    Rekisteröitynyt:
    14.12.2018
    Viestejä:
    9
    Saadut tykkäykset:
    0
    Täällä myös yksi jonka hermot eivät kestä. Odotan ensimmäistä ja raskaus on ollut ihan alusta asti todella hermoja raastavaa. Ajatukset ovat välillä todella synkkiä ja tunteet heittää todella kovasti. Kaiken päälle mies on vielä enemmän hermorauniona kuin minä. Välillä ihan pelottaa miten tämä vaikuttaa lapsen kehitykseen ja miten itse jaksan. Mietin välillä tunteeko hän samat tunteet mitä itse käyn läpi. Olen huomannut, että silloin kun on paha tunne myllerrys päällä niin lapsen liikkeet ovat heikommat. Kerran meni päiväkin sen jälkeen ennenkuin aloin tuntemaan taas liikkeitä (rv 22+). Rauhallisina päivinä hän liikkuu vilkkaammin ja liikkeet tuntuvat välillä sarjoina. Olen yrittänyt kuunnella rauhoittavaa musiikkia ja pitäisi opetella laskemaan kymmeneen . Eiköhän se tästä. Uskoa ainakin löytyy ja pitää vaan ajatella, että tämä on normaalia. Mies aina muistuttaa hormooneista .
     
    #3
  4. Shara

    Shara Aktiivinen jäsen

    Rekisteröitynyt:
    24.12.2016
    Viestejä:
    238
    Saadut tykkäykset:
    84
    Mulla oli ensimmäisessä raskaudessa ihan sama juttu, ja kuten KevätTähti sanoi omassa viestissään, musta tuntui ettei raskaus sovi mulle. Fyysisesti raskaus oli helppo, mutta henkisesti voin tosi huonosti, ja olin tosi ahdistunut. Vauva oli haluttu, mutta silti ihan loppumetreille asti epäilytti, välillä kaduttikin, ja pelotti miten se elämä tulee muuttumaan. Vielä synnytystä edeltävänä viikkona kyselin mieheltä, että entä jos en tykkää siitä joka sieltä ulos putkahtaa. Myös kropan muuttuminen ahdisti kovasti.

    No, kun lopulta tyttö ulos putkahti, oli se siitä hetkestä lähtien maailman rakkain olento. Uskon että sulle käy ihan samoin, tai jos ei käy, niin varmasti se äidinrakkaus syttyy ajan kanssa, kun siihen uuteen pieneen tulokkaaseen pääsee tutustumaan. Elämä muuttuu vauvan myötä ihan täysin, siitä ei pääse mihinkään, eikä se vauva-aikakaan mitään auvoisaa ole, mutta siitä pitää vaan selvitä :D Näistä asioista ei puhuta tarpeeksi, blogeista ja artikkeleista saa sellaisen kuvan että raskaana pitäisi hehkua ja vauva-arjen olla sitä elämän parasta aikaa - sitä se ei todellakaan ollut. Nyt reilun vuoden ikäisen taaperon kanssa elämän oikeasti tosi ihanaa. Jos haluat jutella aiheesta enemmän, niin mulle voi laittaa vaikka yksityisviestiä :)

    Nyt odotan toista vauvaa ihan alkuraskaudessa, ja mielenkiinnolla ja kauhulla odotan, minkälainen mun henkinen vointi tällä kertaa on. Toisaalta vähän tiedän mitä odottaa, mutta toisaalta toinen lapsi laittaa tämän jo sujumaan alkaneen arjen taas ihan ylösalaisin.
     
    #4
Alibi
Anna
Deko
Dome
Erä
Hymy
Kaksplus
Kippari
Kotilääkäri
Kotiliesi
Koululainen
Ruoka.fi
Parnasso
Seura
Suomen Kuvalehti
TM Rakennusmaailma
Tekniikan Maailma
Vauhdin Maailma
Golfpiste
Vene
Nettiauto
Ampparit
Plaza
Muropaketti