Huoli omasta jaksamisesta kun mies ei huomioi

Meille tulee päivänä minä hyvänsä perheenlisäystä. Koko raskausaika on ollut minulle painajaista ja yhtä muista huolehtimista ja hampaiden kiristystä. Miehellä on taustallaan alkoholi- ja mielenterveysongelmia, jonka seurauksena olen itsekin sairastunut jonkin tason masennukseen. Yöunet on menneet jo vuosia sitten, lääkityksen avulla mennään.

Talvella tuli mitta täyteen ja hain avioeroa ja samaan aikaan pyysin perheneuvolasta apua kotona olevaan kriisitilanteeseen. Mies jätti kerta toisensa jälkeen tulematta keskustelutilaisuuksiin, nyt nekin keskustelumahdollisuudet alkavat olla käytetty, pari kolme kertaa hän tuli paikalle. Koin koko terapian nöyryytykseksi itselleni näiden ohareiden takia. Hän ei ota ongelmaa tosissaan ja vähättelee itkujani. Hän vähättelee, kiertää puukkoa haavassa "jaa taasko se poru alkaa", ei halaa, ei pussaa, ei koske, ei kysy miten voin, ei välitä menetetyistä unistani - ei edes vaikka unilääkitys voisi vaikuttaa syntyvään lapseen. Ei hetkauta häntä. Ei kiinnosta yölliset säryt, pääasia, että hän itse saa nukuttua ja elää omaa poikkeavaa myöhäistä rytmiään. Koskaan hän ei herää esikoisen kanssa automaattisesti, jos minulla on tarve aamulla nukkua, nin siitä on sovittava edellisenä iltana erikseen, muutoin joka ikinen kerta aamutoimet ja ylös nousu kuuluu minulle. Pelkään joka yö synnytykseen lähtemistä, koska meillä on riskiraskaus. Mies ei vaivaudu olemaan edes ajokunnossa ja matka sairaalaan on pitkä. En halua sinne synnytytsaliin mitään haisevaa isää kylkeeni "tueksi". Hävettää niin helvetisti etten kehtaa pyytää sukulaisiltakaan apua.

En jaksa tätä enää, en keksi mitään syytä miksi olisimme yhdessä. Olen vankina täällä kun odotan lasta. Olisin lähtenyt jo talvella menemään, jos ei nämä sidonnaisuudet, raskaus, talo ja lapsi pitäisi tässä väkisinkin paikallaan. Mies käyttää tätäkin hyväkseen, ei ota suruani ja huoliani tosissaan kun ei usko että olen vakavissani lähtemisen kanssa. Odotan syksyä ja talvea, jotenkin tuntuu että sitten olisi helpompaa lähteä. Ei varmaan oikeasti ole helppoa silloinkaan, mutta missä kohtaa pitää alkaa ajatella itseään lasten edeltä? Riitely on meillä niin rumissa mittakaavoissa, että sellainen ei kuulu minun elämääni enkä tunnista itseäni enää. Lapset tulevat kärsimään siitä yhä enemmän, kun heidän ymmärryksensä kasvaa. Mistä tähän saisi tukea ja mistä voimat lopulliseen päätökseen? Haluan jonkun vierelle, jolle puhua ja jonka kainaloon voi käpertyä.

 

Oliko ne jalat ihan pakko levittää? Siis aivan pakko?

Lisääntymisvietin jotenkin ymmärrän mutta ei sekään enää vuonna 2012 VOI olla tekosyy sille että aikuinen nainen kehtaa ääneen ihmetellä ja itkeä jos ongelmia kerääntyy sen jälkeen kun mennään kimppaan, hankitaan talo ja hankkiudutaan raskaaksi mielenterveysongelmaisen alkoholistin kanssa. Ehkä poikkeuksena se jos itsekin on sellainen.

Ei ymmärrä, ei mene jakeluun.

 

Eiköhän sin ja vauvan (+muiden lasten?) oo helpompi omillanne. Sie selviät kyl mistä vaan, mutta tuollainen henkinen väkivalta ja kasvava läheisriippuvuussuhde mieheesi pitää poikkasta nyt. Älä jää odottamaan aikaa parempaa, ei siitä erosta sen valmiimpaa tule. Voimia.

 

Jos yhtään ajattelet lastesi parasta, niin olisit lähtenyt jo. Otat lapsen matkaa ja meet sinne sukulaiselle juttelemaan nyt, voin luvata et sen jälkeen on ainakin yksi jolta saat apua tilanteeseesi.

 

Lähde nyt. Lasten kanssa. Älä altista seuraavaakin lastasi tälle. Selviät kyllä.

 

Hei!

Olen tosi pahoillani tilanteestasi. Paljon voimia raskauden loppumetreille! <3 Kuulostat olevan urhea nainen kun tuollaista olet jaksanut noin pitkään ja silti yrittänyt korjata tilannetta.

Nyt minusta kuitenkin kuulostaa, että tilanteesta kärsii yhtä paljon lapsesi kuin sinä. Ymmärrän että talo on asia, josta haluaa pitää kynsin ja hampain kiinni, vaikka muuten ei haluaisi enää jatkaa. Onhan se teidän koti. Voisitko kuitenkin vain ottaa ja lähteä? Ota yhteyttä ensi- ja turvakodeille ja kerro että tarvitsette lasten kanssa paikan jossa väliaikaisesti olla. Siellä saat levätä ja rauhassa miettiä mitä seuraavaksi.

Itse olin masentunut raskausaikana kun mies ei osannut yhtään ajatella lasta tai minua. Söin unilääkkeitä, jotta jaksoin esikoisen kanssa ja vahvoja särkylääkkeitä kun migreeni oli taukoamatta ja siihen supistukset viikolta 20 asti ja kovat selkäkivut joihin ei edes tukivöistä apua ollut. Oli myös vaikea luoda suhdetta lapseen, joka sisällä kasvoi kun tuntui että se ei loppuisi ikinä. Että saisin lapsen jota mies ei rakasta. Tuo raskaus päättyi vauvan kuolemaan rv.36+3 Syytän edelleen itseäni siitä että masennuin yksinäisyyden vuoksi. Syyllistä itseäni öistä jolloin nukuin lääkkeiden voimalla ja päivistä jolloin jaksoin touhuta esikoisen kanssa vain samaisten avituksella. Syyllisyys on valtava siitä että joskun jouduin jopa polttamaan tupakan pari jotta pystyin toimimaan normaalina äitinä. Tekisin mitä vain että saisin ihanan tyttäreni takaisin vatsaani ja lupaisin olla onnellinen siitä että hän on siellä ja elossa. On kamala tietää surreensa koko lapsen pienen elämän ajan. Enkä toivo sitä samaa kenellekkään.

Siksi toivon että nyt vain otat ja lähdet ja olet onnellinen lastensi kanssa ilman miestä ja ilman taloa. Sinun sisälläsi kasvaa oikea uusi ihminen. Ajattele millainen ihme se on jo itsessään. Ole ylpeä itsestäsi, sinä valmistat tuon ihmisen omalla kehollasi. Sinä teet sen kaiken työn, jotta pääset näyttämään maailman uudelle ihmiselle ja opettamaan kaiken jolla tässä maailmassa voi olla onnellinen. Sinä olet niin hieno Nainen. Ansaitset niin paljon. Ja sitä et tuolta mieheltä tule ikinä samaan. Olen pahoillani siitä... Muista kuitenkin että sinä olet upea ja sinun lapsesi ovat sinun suurella työllä ja rakkaudella valmistamia. Nosta itsesi jalustalle ja näe kuinka pieni ihminen miehesi on kun kohtelee sinua noin.

Ehkä toistin itseäni. Se van johtuu huolesta sinusta ja siitä että yritän ravistaa sinut hereille. Nyt heräät ja lähdet ja synnytät itse lapsesi ja annat itsellesi ja lspillesi mahdollisuuden nauttia elämästä. <3 Minulle voit lähettää viestiä niin kuuntelen kyllä. Ymmärrän sinua, valitettavasti.

 

Itsesi ja lapsesi takia, Lähde!
Sanon sen kokemuksesta.
Äläkä suostu yhteishuoltajuuteen, älä hemmetissä, mies tulee käyttämään sitäkin vain aseena sinun nöyryyttämiseen. Hän saa kaikki oikeudet eikä mitään vastuita, hän tekee lapsen pankkiasioiden hoidon mahdottomaksi, passin hakemisen mahdottomaksi, terveydenhoito ja mahdollinen päivähoito jne. on hänelle vain mahdollisuuksia kiusata sinua (ja koska yhteishuoltajuus antaa hänelle oikeuden päättää kanssasi noista asioista hän todellakin käyttää sitä oikeutta). Usko minua olen sen läpi käynyt. Kovin samanlaisessa tilanteessa olin ollessani viimeisilläni raskaana, eikä se todellakaan siitä helpottunut. Oma ex ei ole holisti, mutta työtön ja en tiedä oliko masentunut vai mikä oli päässä vikana, kun kommentit olivat 100% kuten teillä. Ei suostunut neuvolan perhetyön kokouksiin, sanoi että ei hänellä ole mitään ongelmaa, minä kuvittelen vaan ja häpäisen meidät kun levittelen yksityisasioitamme tuntemattomille. Onkohan niillä ihmisillä edes omat arvot kohdallaan, ovatko he päteviä meitä neuvomaan. Henkinen väkivalta jatkui (välillä oli fyysistäkin) kunnes lopulta sain tarpeekseni kun hän laajensi uhkailunsa minusta myös silloin vasta yksivuotiaaseen lapsemme. Sitten vasta otin jalat alleni. Nyt taistelemme oikeudessa maksamattomista elatustuista (mies katosi maanale yli vuodeksi eikä allekirjoittanut papereita joten menetin siltä ajalta elarit).

Älä suostu yhteishuoltajuuteen otat vain elarit vaikka sitten yhteiskunnalta ja mieluiten sellaisella sopimuksella joka on siihen asti kunnes lapsi on 18.

 

Soitappa Sailakselle, se osaa selittää nuo jutut hyvin.

 

Vaikea auttaa kun viesti ei ehkä kerro kaikkea. Tunnistan vaan samoja piirteitä kuin itselläni oli ennen eroa. Pahimmalta tuntui juuri vähättely ja huomion puute. Olin läheisriippuvainen ja sinisilmäinen liian pitkään. Lapseni sai vieroitusoireita masennukseni johdosta, se tuntui pahimmalta. Isommat lapset alkoivat hoitaa minua, vaikka heidän olisi kuulunut saada olla levollisia lapsia. Kadun etten lähtenyt aiemmin. Nyt minulla on uusi suhde, erilaiset ongelmat, mutta varsin arkiset eikä lainkaan yhtä ahdistavat. Nautin elämästä ja voin luottaa parisuhteeseen kuin kiveen. Muutospäätös oli rankka mutta kannatti. Voimia!

 

Kiitos vastauksista, myös tuolle - toisaalta herättelevälle - b-luokan vastaajalle, joka kommentoi viestiäni ekana. Se on tuo tunneäly, joka kukoistaa vastaajalla. Veikkaan että tyyppi on korkeintaan Siwan kassa.

Lilyvaley, olen pahoillani menetyksestäsi. Ja kiitos kannustavista sanoista. Vastaisin pidemminkin nyt mutta on huono hetki. Saatanpa laittaa yksityisviestin sinulle... Nyt kuitenkin hyvä yötä, että jaksaa aamulla herätä :/

 

Taitaa tulla yksin lähtö sairaalaan. Ei ole mitään tukea tuosta äijästä, ei mitään huolta voinnistani. Mikään ei osoita kiinnostusta sen käytöksessä. Niskoja ja selkää pakottaa, ei minkäänlaista tarjousta hieronnasta muusta läheisyydestä puhumattakaan. Saa äijä lähteä kun syksy tulee ja voimat palautuvat.

 

Et sais jotain tukihenkilöä mukaan synnytykseen, edes doulaa? Täällä sama tilanne, mies selkeästi masentunut ja alkanut juomaan tässä pikkuhiljaa enemmän ja enemmän..masentunut ole on jo itsellänikin mutten niin ettenkö pystyisi huolehtimaan esikoisestamme, hän on se joka antaa voimia. <3 Mies lupasi huomenna soittaa lääkäriin, tajusi viimein itsekin ette näin voi enää jatkua!

 

Ja kun otat ja lähdet toivon mukaan lähdet ni ota yksinhuoltajuus, tuo meno kun varmasti jatkumaankin ni jaksat paremmin omillasi lapsen kanssa kun miehen joka ei piittaa mistään! Voimia ja stemppiä! Ja jos tuo ukko ei lähe huomen lääkäriin ni minä alan toimia!

 

hyihyi