Ihan vakavasti ottaen...

Tässä on nyt harkittu jonkin aikaa, että josko sitä yritettäisiin saada jälkikasvua. Minulla henk. koht. suurin epävarmuus liittyy parisuhteeseen. Ollaan mieheni kanssa tästä keskusteltu, mutta kaipaisin isien näkökantaa, kun teillä sitä kokemusta on...

Aletaan olla mieheni kanssa järkevässä ihmisen iässä ja yhdessä oltu useampia vuosia, ja meillä menee hyvin. Ja uskokaan tai älkää, mutta eniten minua huolestuttaa miten käy parisuhteelle jos lapsen saamme. Ja kun sitä katsoo ympärillensä, niin pelko ei ole mitenkään aiheeton.

Pystyykö sitä olemaan vielä kaksi rakastavaa aikuista? Ilman, että näkee toisessa koko ajan isän/äidin? Onnistuuko ne sovitut kahdenkeskeiset illat vai lopetetaanko vain jossain vaiheessa yrittäminen? Ja kuinka kauan sitä rakastamaansa naista jaksaa odottaa vaippavuoren takaa?

Kysymyksiä olisi varmaan miljoona, mutta pääasia on se kuinka olette kokeneet vanhemmuuden muutokset parisuhteessa? Kuinka olette pystyneet säilyttämään miehen ja naisen roolit? Miten olette siinä onnistuneet? Tai mitä olette jääneet kaipaamaan, missä meni pieleen?

Ja kuinka miehen kannalta synnytys muuttaa naisen kehoa? Venytysten, leikkausten, tikkien (ja jumppaamisen) jälkeen saako rakastelusta enää samaa fiilistä? Ja kuinka paljon sitä jäi kaipaamaan niitä aiempia rintoja?

Sillä onhan onnelliset vanhemmat myös lapsen etu - onhan...?

 

Ette taida olla valmiit lapsen vanhemmiksi.Lapsi eiole nukke jolle hankitaan kauniita vaatteita, ei sísustukseen sopiva esine.
Lasta ei voi lähettää takaisin ,kun hoitoon on kyllästynyt.
Lapsi pitää ääntä silloinkin kun et halua, hänellä ei ole on tai off katkaisiaa.
Jos sinun kehosi on sinun persoonasi tärkein asia, mieti miten voit kokea lapsesi kasvun sinun kehossasi. Koska pelkäät jo nyt kehosi turmeltumista lapsen kasvun myötä.
Lapsi on lahja, suurinpia ihmisille annetuista lahjoista.
Jokaisella lapsella tulisi olla onni syntyä juuri hänen vanhemmilleen.
Lapsella on mukanaan suuri viisaus, vanhemuuteen kasvaminen, lapsen toimiessa kasvattajana.
Pieni sydän vaatii paljon hoivaa, lämpöä ja rakkautta.
Niitä joko on tai ei ole.

 

Minusta on ihan hyvä, että mietitte noita asioita. Helppohan tuollaisia 'lapsi on lahja'-viisauksia on viljellä, kun asiasta on kokemusta, tai sitten asiaa ei ole miettynyt ollenkaan.

Kyllä mekin avovaimon kanssa mietittiin asiaa monelta kantilta ja millaista elämämme sitten olisi. En tiedä, osuiko niistä kuvitelmista yksikään oikeaan, mutta kyllä meillä jonkinlainen yhteinen tahtotila oli siitä, että lapsi halutaan, sitä jaksetaan hoitaa ja kasvattaa, ja aikaa ja kunnioitusta yritetään löytää myös toisillemmekin.

Nyt muutaman kuukauden ikäisen suloisen tytön isinä voin sanoa, että omasta ja kahdenkeskisestä ajasta joutuu tinkimään, mutta kun ei kauheasti kapinoi muutosta vastaan, niin ei se tunnu ollenkaan pahalta. Päin vastoin, ennen me oltiin kaksi itsenäistä (ja itsepäistä) aikuista, nyt me ollaan perhe.

Ja parisuhdekin on toipumaan päin. Sitä oppii nauttimaan pienemmistä ja erilaisista asioista, ja samalla ne entiset normaalit nautinnot tuntuvat vieläkin suuremmilta. Eikä vanhoja harrastuksia tarvitse eikä kannata lopettaa. Turhempia juoksuja karsii siinä tilanteessa ihan mielellään pois ja jäljelle jääneillekin etsii perhe-elämän kannalta parhaimman ajan.

Eli välillä on tuntunut aika rankalta, mutta loppupelissä mulla on tosi positiivinen fiilis meidän perheestä ja tulevaisuudesta. Näin maanantai-aamunakin..

 

Saako rakastelusta samaa fiilistä, voi voi, elämä muuttaa ihmistä ja ihmiskehoa vaikka ei lapsia tekisikään. Ja kun sitten 45-v huomaa että enää niitä lapsia ei voi tehdä ja kroppa kuitenkin on rupsahtanu niin sitten itketään menetettyjen tilanteiden perään. Jos haluatte lapsen, yrittäkää, erehtykää, tapelkaa, oppikaa, rakastakaa ja jos noilla eväillä ei onnistu niin ei se sitten alunperinkään ollut tarkoitettu kestämään. me kaikki eletään vain kerran, no okei toiset voi syntyä uudelleen, mutta korkeintaan oravaksi

 

Sain ensimmäisen 19 vuotiaana. En koskaan ajatellut tekeväni lasta ,eikä lähi piirissäni ketään kuvitellut että minä saisin lapsen. Kuitenkin toisin kävi. Elämäni oli siihen asti yhtä hillumista ja kavereiden kanssa riehumista.
Kun sain tietää raskaudestani,kaikki pysähtyi kohdallani. Mikään maailmassa ei ollut tärkeämpää kuin pieni kasvava vauva sisälläni. Olin häkeltynyt tulevasta ,mutta olin valmis ottamaan kaiken uuden vastaan. Kasvoin raskauden aikana vastuuntuntoiseksi ihmiseksi,vaikka nuori olinkin. Sosiaalinen verkosto oli sen verran suuri että sain apua tarv. lapsen hoidossa ,neuvoja yms.


Mielestäni on normaalia että herää kysymyksiä vanhemmuudesta. Kannattaa soittaa neuvolaan ja varata aika terveydenhoitajalle jonka kanssa jutella näistä asioista. Hän tarv. osaa ohjata eteenpäin.

 

Jos miehesi on huolehtiva ja huomaavainen sinua kohtaan jo seurusteluaikana ja osallistuu jo silloin kotitöihin, niin silloin hänestä on varmasti isäksi. Sellainen ihminen, joka on valmis asettamaan toisen ihmisen oman itsensä edelle, on valmis aviomieheksi ja isäksi.

 

Hyvähän se on miettiä ennen kun ryhtyy tuumasta toimeen mutta ehkä teidän kannattaa kuitenkin vielä jäädä kypsyttelyasteelle

 

Kiitos vastauksista. Halusin kuulla otteita normaalista elämästä ja sellaisia siellä osittain olikin.

Niinpä. Tämä perheen perustaminen on vaikea asia järkeillä. Ja voihan olla, etten koskaan ole valmis vanhemmaksi. Mutta luulen, että minulla on kyse siitä, että kun lapsia ei ole saanut nuorempana, niin nyt sitä ajattelee kaikki asiat vaikeamman kautta...

Minä uskon ja tiedän sen, että minulla on rakkautta vaikka kuinka paljon jakaa pienelle ihmiselle. En pelkää muuttuvaa maailmaa omalta osaltani. Enkä enää kaipaa niin omia menoja, vähiten baari-iltoja. Mutta haluaisin pitää myös parisuhteen kunnossa. Ja kyllähän seksi on parisuhteessa tärkeää, siksi nämä asiat pyörivätkin päässä. Kun ei tiedä totuutta niin asioilla on tapana suurentua omassa mielessä. Siksi halusin kysyä teiltä, joilla kokemusta on. Ja isiltä sen takia, koska tottahan se on, että äideillä joskus sumenee tuo totuuden taju kun lapsen on saanut

Minä toivon, että jos joskus lapsen saamme, osaisin ottaa miehenikin huomioon. Jakaa hänen kanssaan lapsenhoidon ja ilon lapsesta. Mutta en haluaisi unohtaa sitäkään, että me olemme mies ja nainen, joilla pitäisi olla aikaa mys parisuhteen hoitamiselle.

Ja nämä asiat jos mitkä saavat pienen pään pyörälle

ja hyvää isänpäivää teille!

 

\

Kiitos vastauksista. Halusin kuulla otteita normaalista elämästä ja sellaisia siellä osittain olikin.

Niinpä. Tämä perheen perustaminen on vaikea asia järkeillä. Ja voihan olla, etten koskaan ole valmis vanhemmaksi. Mutta luulen, että minulla on kyse siitä, että kun lapsia ei ole saanut nuorempana, niin nyt sitä ajattelee kaikki asiat vaikeamman kautta...

Minä uskon ja tiedän sen, että minulla on rakkautta vaikka kuinka paljon jakaa pienelle ihmiselle. En pelkää muuttuvaa maailmaa omalta osaltani. Enkä enää kaipaa niin omia menoja, vähiten baari-iltoja. Mutta haluaisin pitää myös parisuhteen kunnossa. Ja kyllähän seksi on parisuhteessa tärkeää, siksi nämä asiat pyörivätkin päässä. Kun ei tiedä totuutta niin asioilla on tapana suurentua omassa mielessä. Siksi halusin kysyä teiltä, joilla kokemusta on. Ja isiltä sen takia, koska tottahan se on, että äideillä joskus sumenee tuo totuuden taju kun lapsen on saanut

Minä toivon, että jos joskus lapsen saamme, osaisin ottaa miehenikin huomioon. Jakaa hänen kanssaan lapsenhoidon ja ilon lapsesta. Mutta en haluaisi unohtaa sitäkään, että me olemme mies ja nainen, joilla pitäisi olla aikaa mys parisuhteen hoitamiselle.

Ja nämä asiat jos mitkä saavat pienen pään pyörälle

ja hyvää isänpäivää teille!

Siksi halusin kysyä teiltä, joilla kokemusta on. Ja isiltä sen takia, koska tottahan se on, että äideillä joskus sumenee tuo totuuden taju kun lapsen on saanut ? ?

 

Mä ymmärrän hyvin sun ristiriitaiset tunteet, varsinkin jos olet näitä palstoja lukenut... Miten vaimot muuttuu haluttomiksi, ja miehet onnettomiksi, kun vaimot eivät anna seksiä ym. Meillä ainakin on kaikki mennyt tosi hyvin. Nähdään toisissamme edelleen se sama mies/nainen, johon aikoinaan rakastuttiin. Sitä ei ole muuttanut edes se, että toisiamme äidiksi/isiksi nimitämme.

 

Kirjotustes perusteella, etpä taida olla valmis perheen perustamiseen. Mietit vaan miten oman kropan käy, parisuhteen jne..itsekeskeistä ajattelua. Pidä vaan hyvä parisuhteesi ja kroppasi,äläkä pilaa niitä tekemällä muksuja. :kieh: Mutta pidemmän päälle voi myös käydä niin,että ukkos haluaa perheen ja sä jäät, kuin nallikalliolle itsekeskeisten ajatustesi kans.

 

\

Kirjotustes perusteella, etpä taida olla valmis perheen perustamiseen. Mietit vaan miten oman kropan käy, parisuhteen jne..itsekeskeistä ajattelua. Pidä vaan hyvä parisuhteesi ja kroppasi,äläkä pilaa niitä tekemällä muksuja. :kieh: Mutta pidemmän päälle voi myös käydä niin,että ukkos haluaa perheen ja sä jäät, kuin nallikalliolle itsekeskeisten ajatustesi kans.

... mikä i.dioottivastaus!

Ai että oikein itsekeskeistä ajattelua! Minä ainakaan en huomannut mitään itsekeskeisyyttä ap:n viestissä, vaan itse asiassa päinvastoin.

ap, älä pahoita mieltäsi, koska kuten IRL on tällaisia hyypiöitä niin netistäkin niitä voi odottaa löytävänsä.

Meille lasten syntymän jälkeen ei tullut parisuhteeseen mitään kriisiä. Tietty saatoimme joskus olla todella väsyneitä, mutta esim. seksiin synnytykset eivät vaikuttaneet mitenkään negatiivisesti. Kannattaa kuitenkin muistaa, että muutama kk synnytyksen jälkeen sitä ei ole hormonaalisesti vielä "oma itsensä", mutta kyllä se siitä vähitellen palautuu ennalleen.

 

\

Jos miehesi on huolehtiva ja huomaavainen sinua kohtaan jo seurusteluaikana ja osallistuu jo silloin kotitöihin, niin silloin hänestä on varmasti isäksi. Sellainen ihminen, joka on valmis asettamaan toisen ihmisen oman itsensä edelle, on valmis aviomieheksi ja isäksi.

Tätä on helppo peesata

 

"Sellainen ihminen, joka on valmis asettamaan toisen ihmisen oman itsensä edelle, on valmis aviomieheksi ja isäksi".

näin :flower: :flower:

 

Minä kolmen lapsen lähemmäs 4-kymppinen äiti, näen kropassani raskauden ja myös iän tuomia muutoksia, niitä kaikkia kannan ylpeydellä, raskausarpia ja sektiohaavaa, jopa liikakilojanikin.

Ja mieheni rakastaa minua, eniten sitä ihmistä kuoren sisäpuolella, persoonaani hän on rakastunut ei ulkokuoreen.

Seksi on lapsien syntymän jälkeen ja nyt siis 3-kymppisenä parempaa kuin ikinä. En ujostele kroppaani, en pelkää pyytää, enkä antaa toiselle nautintoa. Vakituisessa parisuhteessa uskalan ihan kädestä pitäen neuvoa mitä toivon mieheni tekevän. Ikävä kyllä sitä ei ole läheskään tarpeeksi usein, kolmen lapsen kanssa aikaa ei aina ole, ja sitä ei ole aina helposti järjestettävissäkään, lisäksi meillä ehdottomasti minä olen se halukkaampi osapuoli. Se ei aina todellakaan ole niin ettei nainen haluaisi, naapurihuoneessa nukkuva lapsi saattaa häiritä myös miestä ja kuten meillä jopa enemmän häntä.

Parisuhteesta pitää pitää huolta, se on ihan selvää, meillä aikaa toisillemme on aivan liian vähän, mutta silti uskon rakkauden kantavan. Edelleen päivittäin kuulen mieheni kertovan rakastavansa minua, ja olemme edelleen toistemme parhaat ystävät, se henkilö joka kuuntelee ja auttaa kun on vaikeaa. Ihana asia on myös se, että toinen ottaa enemmän vastuuta kotona, kun toisella on töissä raskasta, ja vuoroin kannetaan vastuuta lapsistakin.

Lapsien jälkeen jää jäljelle me kaksi, siksikin on tärkeää järjestää jotain yhteistä aikaa.

 

Aloittajalla on ihan samat mietiskelyt kuin meilläkin. Siitä voi sitten tulla joku jeesustelemaan ettei olla valmiita vanhemmiksi jos haluaa.
Meillä jätettiin syksyllä ehkäisy pois ja yritys aloitettu. Niinkun tuolla toisessakin keskustelussa kirjoitin niin ollaan yritetty puhua paljon asioita jo etukäteen. mitä mahdollisia ongelmia tulee tai voi tulla, paljon varmaan sellaisiakin ongelmia tulee mistä meillä ei ole mitään tietoa mutta sitten puhutaan puhutaan puhutaan puhutaan ja puhutaan =) .

Itseäkin välillä niin kovin pelottaa juri se oman ajan puute, seksielämä, talous, oma kroppa ja kaikki ihan mahdolliset. Mutta niinkuin mies sanonut, ettei sen sydän kuulu minun kiinteälle kropalle vaan minun sydämmelle. Ja kyllähän sen ymmärtää itsekkin että naisen vartalo nyt muuttuu, iän ja muutosten kautta, ne kilot ja raskausarvet oppii varmasti kantamaan :heart: .
Ja aina välillä tuppaan itse unohtamaan että enhän minä ole yksin tässä, lapsella on isä, joka on minun tukipilari ja jonka tukipilari minä olen. Lapsi on meidän yhteinen, mieheni ja minun yhteinen.