Isompi päiväkotiin ja itse vauvan kanssa kotona?

Nämä keskustelupalsta aloitukset on hauskoja tai no vastaukset lähinnä.

Aika moni jatkaa esikoisen hoitoa tai laittaa lapsensa virikehoitoon, mutta palstalla paheksutaan. Jos taas katsoo Facebookists vastauksia, niin ne ovat toisenlaisia kun täällä.

Ja joo, oma esikoiseni 1v 10kk on kotona ja kuopus on nyt 2kk. Syksylle olen kuitenkin hakenut virikepaikkaa (2krt/vk) esikoiselle.

Totta kai vastaukset on erilaisia netissä kuin kavereiden kanssa. Kaverin kanssa keskustellessa tavoite on välttää ristiriitoja. Eihän kukaan irl sano mitä oikeasti ajattelee. Kenelläkään ei olisi sen jälkeen ystäviä, koska ei kukaan halua oikeasti kuulla mitään muita mielipiteitä kuin niitä, jotka tukevat omaa maailmankuvaa.

Kun ollaan ihmisten kanssa, ollaan ihmisten kanssa niin että kaikilla on kivaa. On aivan sama, mitä ratkaisuja ne ihmiset siinä porukassa on tehneet, sen ruotiminen ei kuulu siihen hetkeen.

 

Kaksi lasta 2v 3kk ikäerolla, molemmat oli kotona. Meillä oli tarkka päivärytmi, levätä sai lasten päikkäreiden aikaan ja, kun mies kotiutui. Kävimme harrastuksissa ja perhekerhoissa yms. jos kotiseinät tuntui kaatuvan päälle.

Olihan se rankkaakin, mutta enemmän oli niitä positiivisia ihania asioita. Vauva-ajasta/äitiyslomasta on ihania muistoja.

Nykyään lapset ovat läheisiä, leikkivät mielellään keskenään, ikää tulee koko ajan enempi, joten sekin helpottaa. Sisarrussuhde on läheinen, isompi hoivaa mielellään pienempää ja pienempi oppii paljon isommalta. Mustasukkaisuutta ei ole ikinä ollut.

Vauva-aika/äitiysloma on todella lyhyt, joten nautittiin kyllä yhdessäolosta täysin siemauksin. En halunnut viedä pientä esikoista päiväkotiin, koska nautti kotona olemisesta. Koen kuitenkin, että omat vanhemmat ovat pienen lapset parhaat kaitsijat...siis ykkösenä, muut (isovanhemmat, kummit, päiväkodin hoitajat) tulevat vasta perässä.
Olihan se myös selvää säästöä, kun ei tarvinnut maksaa päivähoitomaksuja.

Kaikenkaikkiaan koen, että yhdessä kotona olemisesta oli paljon enemmän hyötyä, kuin haittoja. Ei kaduta, että kumpikin oli kotona, jäi paljon kullanarvoisia muistoja. Mielellään vietän paljon aikaa lasten kanssa, kerranhan he ovat pieniä.

 

Kaksi lasta 2v 3kk ikäerolla, molemmat oli kotona. Meillä oli tarkka päivärytmi, levätä sai lasten päikkäreiden aikaan ja, kun mies kotiutui. Kävimme harrastuksissa ja perhekerhoissa yms. jos kotiseinät tuntui kaatuvan päälle.

Olihan se rankkaakin, mutta enemmän oli niitä positiivisia ihania asioita. Vauva-ajasta/äitiyslomasta on ihania muistoja.

Nykyään lapset ovat läheisiä, leikkivät mielellään keskenään, ikää tulee koko ajan enempi, joten sekin helpottaa. Sisarrussuhde on läheinen, isompi hoivaa mielellään pienempää ja pienempi oppii paljon isommalta. Mustasukkaisuutta ei ole ikinä ollut.

Vauva-aika/äitiysloma on todella lyhyt, joten nautittiin kyllä yhdessäolosta täysin siemauksin. En halunnut viedä pientä esikoista päiväkotiin, koska nautti kotona olemisesta. Koen kuitenkin, että omat vanhemmat ovat pienen lapset parhaat kaitsijat...siis ykkösenä, muut (isovanhemmat, kummit, päiväkodin hoitajat) tulevat vasta perässä.
Olihan se myös selvää säästöä, kun ei tarvinnut maksaa päivähoitomaksuja.

Kaikenkaikkiaan koen, että yhdessä kotona olemisesta oli paljon enemmän hyötyä, kuin haittoja. Ei kaduta, että kumpikin oli kotona, jäi paljon kullanarvoisia muistoja. Mielellään vietän paljon aikaa lasten kanssa, kerranhan he ovat pieniä.

Kylläpäs on kiiltokuvamaista se kotihoito! Sun lapset onkin varmaan maailmanhistoriassa ensimmäiset, joilla ei ole ikinä ollut minkäänlaista mustasukkaisuutta. Se tosin vaikuttaa oireelliselta - eli joko lapset tukahduttavat tunteitaan ja esittävät sinulle, tai sitten sinä valehtelet palstalle.

 

Totta kai vastaukset on erilaisia netissä kuin kavereiden kanssa. Kaverin kanssa keskustellessa tavoite on välttää ristiriitoja. Eihän kukaan irl sano mitä oikeasti ajattelee. Kenelläkään ei olisi sen jälkeen ystäviä, koska ei kukaan halua oikeasti kuulla mitään muita mielipiteitä kuin niitä, jotka tukevat omaa maailmankuvaa.

Kun ollaan ihmisten kanssa, ollaan ihmisten kanssa niin että kaikilla on kivaa. On aivan sama, mitä ratkaisuja ne ihmiset siinä porukassa on tehneet, sen ruotiminen ei kuulu siihen hetkeen.

Tarkoitin ihmisiä jotka ovat vastanneet tähäb Kaksplussan linkittämään aloitukseen. Omalla nimellä siellä julkisesti vastaillaan, toisin kuin täällä!

 

Kylläpäs on kiiltokuvamaista se kotihoito! Sun lapset onkin varmaan maailmanhistoriassa ensimmäiset, joilla ei ole ikinä ollut minkäänlaista mustasukkaisuutta. Se tosin vaikuttaa oireelliselta - eli joko lapset tukahduttavat tunteitaan ja esittävät sinulle, tai sitten sinä valehtelet palstalle.

Mitä kiiltokuvamaista tuossa oli? En ole lainaamasi tekstin kirjoittaja, mutta tuohan on ihan tavallista, hyvää perhe-elämää, mitä kirjoittaja kuvasi. Mustasukkaisuus sisaresta ei ole mikään automaatio. Tiedän paljon perheitä, joissa lapset tulevat oikein hyvin toimeen keskenään. Ihmisillä voi oikeasti olla perheen sisällä hyvät ja lämpimät välit eikä juurikaan tarvetta riidellä tai hakea huomiota, ei lapsilla eikä vanhemmilla.

 

Mitä kiiltokuvamaista tuossa oli? En ole lainaamasi tekstin kirjoittaja, mutta tuohan on ihan tavallista, hyvää perhe-elämää, mitä kirjoittaja kuvasi. Mustasukkaisuus sisaresta ei ole mikään automaatio. Tiedän paljon perheitä, joissa lapset tulevat oikein hyvin toimeen keskenään. Ihmisillä voi oikeasti olla perheen sisällä hyvät ja lämpimät välit eikä juurikaan tarvetta riidellä tai hakea huomiota, ei lapsilla eikä vanhemmilla.

Se, että joskus on sisaruuskateutta tai mustasukkaisuutta, ei tarkoita sitä etteivätkö sisarukset pitäisi toisistaan tai etteikö olisi lämpimät välit. Suhtaudun eittäin skeptisesti niihin tarinoihin, joissa kotiäidin kertoilevat, miten nimenomaan kotihoidon takia "lapset eivät koskaan riitele", "Lapset eivät ole koskaan mustasukkaisia mistään", "kaikilla on vaan niin ihanaa", "ikinä ei ole mitään riitoja tai erimielisyyttä", "kaikki vaan nautittiin kaikesta koko ajan"...

 

Meillä kolmevuotias kävi kerhossa kaksi kertaa viikossa, joka riitti hänelle mainiosti.
Sitä nuorempaan en veisi kyllä päivähoitoon, se lähtö- ja hakurumba on hyvin stressaavaa. Isomman uhmailu voi myös pahentua. Mahdolliset kerhot tai avoin päiväkoti käyttöön, tai sitten joku ns. harrastus!

 

Se, että joskus on sisaruuskateutta tai mustasukkaisuutta, ei tarkoita sitä etteivätkö sisarukset pitäisi toisistaan tai etteikö olisi lämpimät välit. Suhtaudun eittäin skeptisesti niihin tarinoihin, joissa kotiäidin kertoilevat, miten nimenomaan kotihoidon takia "lapset eivät koskaan riitele", "Lapset eivät ole koskaan mustasukkaisia mistään", "kaikilla on vaan niin ihanaa", "ikinä ei ole mitään riitoja tai erimielisyyttä", "kaikki vaan nautittiin kaikesta koko ajan"...

Miksi suhtaudut skeptisesti? Entä, jos toiset vaan osaa tän homman paremmin?
Tiedän itse monia äitejä, jotka ovat parempia äitejä kuin mitä itse olen. Heillä on siihen joko luontaisesti paremmat valmiudet, tai ovat valmiimpia panostamaan äitiyteen enemmän. En ymmärrä tätä meidän kulttuuria, jossa tätä ei saisi sanoa, että jotkut nyt vaan on jossain asiassa parempia kuin toiset. Jotkut työssä ja jotkut ihmissuhteissaan ja jotkut vanhemmuudessa. Joillekin se vaan on helppoa olla äiti ja nauttia arjesta.

 

Miksi suhtaudut skeptisesti? Entä, jos toiset vaan osaa tän homman paremmin?
Tiedän itse monia äitejä, jotka ovat parempia äitejä kuin mitä itse olen. Heillä on siihen joko luontaisesti paremmat valmiudet, tai ovat valmiimpia panostamaan äitiyteen enemmän. En ymmärrä tätä meidän kulttuuria, jossa tätä ei saisi sanoa, että jotkut nyt vaan on jossain asiassa parempia kuin toiset. Jotkut työssä ja jotkut ihmissuhteissaan ja jotkut vanhemmuudessa. Joillekin se vaan on helppoa olla äiti ja nauttia arjesta.

Jaa, miten minusta se teksti kuulosti siltä, että arki oli vaan niin helppoa - ei siitä saanut mitään käsitystä siitä, kuinka hyvä joku on äidintehtävässään. Minusta osaava äiti ei ole se, joka vaan nauttii kaikesta ja jolle kaikki on helppoa ja joka on niin taukki ettei edes tajua huomata lapsen kaikkia tunnetiloja, vaan se, joka osaa hoitaa juuri ne sisarusten väliset mustasukkaisuudet ja muut arjen haasteet. Mutta sellaisiahan ei sillä yhdellä kirjoittajalla ollut, kun "kotona oli vaan niin ihanaa".

Ei kenenkään arki ole vaan jatkuvaa nautiskelua. Sen nyt tietää jokainen, joka vähänkin on elämää katsellut.

 

Kiitos jälleen kaikille asiallisesti vastanneille. Etenkin sinulle #20, viestissäsi oli paljon ajattelemisen aihetta!

Me jatkamme miehen kanssa pähkylöintiä, onneksi on aikaa katsoa miten homma etenee

 

Onhan se todistettu tieteellisestikin, että jo puolitoistavuotias hyötyy päivähoidosta. Eli ne lapset, jotka on laitettu tarhaan puolitoistavuotiaana pärjäävät jatkossa paremmin kuin ne, jotka on laitettu tarhaan vasta myöhemmin. Tämän takia halutaan hoitovapaakin lyhentää puoleentoista vuoteen, jotta kaikki lapset saadaan pois kotihoidosta. Varmasti kaikki vanhemmat haluaisivat pitää lapset kotona mahdollisimman pitkään (minä ainakin), mutta lapsille on parempi opetella taitoja kodin ulkopuolellakin.

 

Miettisin kyllä lapsen kannalta tuota päivähoidon mielekkyyttä. Pienten alle 3 vuotiaiden ryhmissä paljon aikaa menee perushoitoon ja siirtymiin (vaipanvaihdot, pukemiset, syöttämiset yms.) Toki ohjattua toimintaakin on. Mutta jos mietit että sinulla ei ole tarpeeksi aikaa huomioida kahta alle 3-vuotiasta kotona, niin vähemmälle huomiolle lapsesi jää päiväkodissa, jossa yhdelle hoitajalle lasketaan 4 alle 3 vuotiasta ja sielläkin on ihan niitä sylivauvoja jotka tarvitsevat aikuista enemmän kuin 2,5 vuotias. Koulutusta ja osaamista hoitajilla on, muttei yhtään enempää käsiä... Tietenkin jos teidän alueella ei ole kerhoja tai lapselle samanikäisiä kavereita ja oma jaksaminen on vaakalaudalla niin sitten lapsen kannalta tuo päiväkodissa käyminen voi olla hyvä asia.

 

Onhan se todistettu tieteellisestikin, että jo puolitoistavuotias hyötyy päivähoidosta. Eli ne lapset, jotka on laitettu tarhaan puolitoistavuotiaana pärjäävät jatkossa paremmin kuin ne, jotka on laitettu tarhaan vasta myöhemmin. Tämän takia halutaan hoitovapaakin lyhentää puoleentoista vuoteen, jotta kaikki lapset saadaan pois kotihoidosta. Varmasti kaikki vanhemmat haluaisivat pitää lapset kotona mahdollisimman pitkään (minä ainakin), mutta lapsille on parempi opetella taitoja kodin ulkopuolellakin.

Niin oppii kyynärpäätaktiikan mahdollisimman pienenä ja taistelemaan huomiosta.

 

Alle 3 vuotiaana päiväkodissa olevilla lapsilla stressitaso on paljon korkeampi kuin kotihoidossa olevilla samanikäisillä. 2 vuotiaalle kotihoito on parempi, oikeasti kivoja kerhoja voi olla lisäksi. Vasta yli 3 vuotias oikeasti hyötyy päiväkodissa olemisesta. Tämä siis jos on normaali perhe kyseessä jolla myös tavallista sosiaalista elämää kuten perhe kerhoissa käyntiä, isovanhemmat mukana elämässä jne. Kyllä se päiväkodissa oleminen on pienille välillä karua kun hoitajat ei ehdi koko ajan yhtä leikittää

 

En kyllä omaani 2,5v. vapaaehtoisesti hoitoon veisi jos olisi mahdollista olla kotona. Virikehoito... ei ne siellä päiväkodissa mitään sen ihmeellisempää tee, melkein kaikkea samaa voi kotonakin lapsen kanssa tehdä, paitsi muuttua samanikäiseksi kaveriksi. Antaisin lapselle kiireettömän varhaislapsuuden, kerkeävät kyllä mukaan tuohon oravanpyörään ja jatkuvaan suorittamiseen.

 

Meillä lapset syntyi 2,5 vuoden ikäerolla. Esikoisen hoidin kotona eskari-ikään ja kuopuksen liki 4-vuotiaaksi, molemmat kyllä kävivät alkaen 2-vuotiaasta kerhossa (ensin 1krt/vko ja isompi ehti käydä myös 2krt/vko, eri ryhmissä). Vauva-ajan jälkeen meillä on ollut hyvää arkea, mutta kun nyt katson taakse päin niin se kuopuksen vauvavuosi oli kyllä esikoiselle ihan tosi tosi rankka ja sen jälkiä korjailtiin sen jälkeen ihan tosissaan, kun minusta tuli väsyneenä kärsimätön, äkäinen, kiinnostumaton, ailahtelevainen, aika kamala äiti Vaikka yritin ja yritin ja juurikin siksi että pakkohan mun on jaksaa ja eihän sitä lasta voi pois lykätä ja kokosin itseni miljoona kertaa ja kohta taas huomasin hermostuvani jostain pikkuasiasta ja ärsyyntyväni siitä että toisella on välipala-aika juuri kun huonosti nukkuva vauva vihdoin nukahti syliin jne. Itkin neuvolassa ja puhuin läheisille ja kaikki oli sitä mieltä että pärjään, mutta en minä pärjännyt, tai siis... niin, multa ei riittänyt kärsällisyyttä, huomiota ja jaksamista intensiiviselle vauvalle ja touhukkaalle 2-vuotiaalle. Olin ihan kohtuuton esikoiselle. Ja ei, sitä ei voi tietää etukäteen, pärjäsin yhden kanssa loistavasti ja kahdenkin kanssa käytännönjutut sujui (lapsilla oli ruokaa, unta, vaatteet jne.), mutta ne riittämättömyyden, syyllisyyden ja jatkuvassa vaatimusten ristitulessa uupumisen tunteet olivat niitä kuormittavimpia.

En usko että päiväkotiin laittaminenkaan olisi ollut hyvä ratkaisu aralle ja hitaasti lämpenevälle rauhaa rakastavalle esikoiselle. Mutta en tiedä olisiko se ollut kuitenkin parempi. JOTAKIN järjestelyjä mun olisi pitänyt tehdä. Edelleenkään en tiedä mikä olisi se oikea ratkaisu, joten siksipä meille ei aiemmin haaveiltua kolmatta lasta tulekaan.

 

Kylläpäs on kiiltokuvamaista se kotihoito! Sun lapset onkin varmaan maailmanhistoriassa ensimmäiset, joilla ei ole ikinä ollut minkäänlaista mustasukkaisuutta. Se tosin vaikuttaa oireelliselta - eli joko lapset tukahduttavat tunteitaan ja esittävät sinulle, tai sitten sinä valehtelet palstalle.

Oletpas sinä ilkeä. Minustakin tuo ivallisesti lainaamasi pätkä kuvasti normaalia, onnellista perhe-elämää ja turvallista lapsuutta.

 

Jaa, miten minusta se teksti kuulosti siltä, että arki oli vaan niin helppoa - ei siitä saanut mitään käsitystä siitä, kuinka hyvä joku on äidintehtävässään. Minusta osaava äiti ei ole se, joka vaan nauttii kaikesta ja jolle kaikki on helppoa ja joka on niin taukki ettei edes tajua huomata lapsen kaikkia tunnetiloja, vaan se, joka osaa hoitaa juuri ne sisarusten väliset mustasukkaisuudet ja muut arjen haasteet. Mutta sellaisiahan ei sillä yhdellä kirjoittajalla ollut, kun "kotona oli vaan niin ihanaa".

Ei kenenkään arki ole vaan jatkuvaa nautiskelua. Sen nyt tietää jokainen, joka vähänkin on elämää katsellut.

Luepa lainaamasi teksti uudelleen, alkuosiosa oli pätkä "olihan se rankkakin mutta pääosin positiivista". Joku vaan nauttii siitä kotonaolosta ja perhe-elämästä täysin rinnoin, ja se näkyy myös usein lapsissa. Sinun kommenttisi sen sijaan kuulostavat ilkeämielisiltä, negatiivisilta ja katkerilta.

 

Onhan se todistettu tieteellisestikin, että jo puolitoistavuotias hyötyy päivähoidosta. Eli ne lapset, jotka on laitettu tarhaan puolitoistavuotiaana pärjäävät jatkossa paremmin kuin ne, jotka on laitettu tarhaan vasta myöhemmin. Tämän takia halutaan hoitovapaakin lyhentää puoleentoista vuoteen, jotta kaikki lapset saadaan pois kotihoidosta. Varmasti kaikki vanhemmat haluaisivat pitää lapset kotona mahdollisimman pitkään (minä ainakin), mutta lapsille on parempi opetella taitoja kodin ulkopuolellakin.

On myös useita turkimuksia ja mm.maalaisjärki jotka kertovat päinvastaista. Jos saat tuolla tutkimuksella itdellesi hyvän omantunnon niin hyvä niin. Mutta 1,5 v. ei kyllä saa pk:sta mitään enempää kuin turvallisessa ja rakkaassa kodissaan. Mieti nyt miten pk:n hoitajilla 4 alle 3 v, kotona tuskin tilanne sama??? Isot lapset sitten sia erikseen.

 

Miten jos sen rahan mikä menisi päivähoitomaksuihin käyttäisikin siihen että sinne kotiin saisi apua ja arkeen helpotusta. Vaikka siivooja käymään kerran viikossa tai joku opiskelija hoitamaan lapsia sillointälllöin. Kohtahan esikoinen täytää 3 ja pääsee kerhoihin. Päiväkotiin vieminen ei välttämättä tee arkea helpommaksi.

 

Mulla on nyt ollut 2v 10kk "kotona" tämän heinäkuun kesälomalla ja on aivan hullunmyllyä. Hän on siis ollut jo päivähoidossa 1-vuotiaasta lähtien ja viihtynyt hyvin. Meille tulee toinen lapsi syyskuussa. Ja nyt tosiaan on kesäloma jonka vietämme tytön kanssa kahdestaan kotona, isä pitää kesälomansa vauvan synnyttyä syyskuussa.

Joka päivä pitää mennä jonnekin. Jos olemme kotona, tyttö hyppii seinille ja kiukuttelee. Viime viikolla olimme yhtenä päivänä seikkailupuistossa, kahtena päivänä hoplopissa, yhtenä päivänä piknik-risteilyllä ja tulimme myöhään illlalla kotiin. Perjantaiaamuna yritin ehdottaa, että oltaisiinko vain kotona tänään, kun tämän vatsan kanssa on vaikea juosta hänen perässään, mutta siitä tuli kauhea kiukkukohtaus: "mennään leikkimään kavereitten kanssa". Naapurustossamme ei ole muita lapsia ja lähileikkipaikat ovat tyhjiä. Eli taas kaupungille etsimään leikkipuistoa missä olisi toisia lapsia.

Äitiyslomani alkaa elokuun alusta. Samalla lapsi palaa päiväkotiin neljäksi tunniksi per päivä. Sitä odotetaan innolla. Sekä lapsi että minä. Hänen on nytkin vaikea ymmärtää kun kävelemme päiväkodin ohi miksi hän ei pääse sinne nyt leikkimään.

Haluaisin kovasti tietää, mitä te joilla on 3-vuotias, teette heidän kanssaan päivittäin? Meidän lapsi ei halua katsoa telkkaria, kirjoja hän haluaa lukea vain iltaisin ennen nukkumaan menoa (1h vähintään luetaan joka ilta), leluille leikitään max puoli tuntia ennen kuin kyllästytään (vaikka niitäkin siis on paljon). Ostin kotiin puolapuut ja tein temppuradan, se mennään pari kertaa päivässä läpi ja siihen menee 10 minuuttia. Potkupyörällä mennään päivittäin tunnin ajan, kauemmin en pysy perässä raskausvatsoineni. Tyhjät leikkipaikat naapurustossa eivät häntä kiinnosta.

Näillä nurkilla ei ole perhekerhoja eikä muita harrastuksia, joihin lapsen kanssa pääsisi. Tuttavaperheet, joilla samanikäisiä lapsia, ovat töissä (tai näin kesällä matkoilla).

 

No ainakin ensin kannattaisi opetella sietämään lapsen kiukuttelua ja olemaan vanhempi joka päättää asioista, eikä antaa lapsen määräillä.
Mitä kotona voi tehdä; askarrella, piirtää, maalata, muovailla, pelata lautapelejä, palapelejä, leipoa, rakentaa majoja ym. Tehdä ihan arkisia askareita lapsen kanssa.

 

Oletpas sinä ilkeä. Minustakin tuo ivallisesti lainaamasi pätkä kuvasti normaalia, onnellista perhe-elämää ja turvallista lapsuutta.

Mutta minusta on epärehellistä korostaa vain niitä positiivisia puolia silloin, kun joku miettii, mitä tehdä. Jos haasteet ja rankkuus ohitetaan sivulauseessa "olihan se välillä rankkaakin, mutta..." ja sitten hehkutetaan miten kaikki vaan nauttivat olostaan koko ajan ja miten lapsetkaan eivät ole kotihoidontakia koskaan riidelleet tai olleet mustasukkasia, kukaan ei ole koskaan kiukutellut jne, niin siinä luodaan valheellisia mielikuvia.

Jos joku oikeasti kuvittelee, että se arki kahden lapsen kanssa on pelkkää hymyilyä ja iloa, isompi hoitaa täysin rinnoin nauttien vauvaa, mustasukkaisuutta ei koskaan esiinny... tämä alkaa kuulostaa oikeasti kiiltokuvamaiselta maalailulta. Jokainen kahden lapsen äiti tietää, että arki yksin kahden pienen lapsen kanssa ei ole sitä, että vaan hymyillään ja nautitaan iahnasta perhearjesta. Valheellisilla mielikuvilla saadaan pahimmillaan aikaan se, että kun joku muu valitsee kotihoidon sen vuoksi, että luulee sen ehkäisevän sisaruskateutta ja kiukuttelua, ja sitten todellisuus lyö naamalle, kun kotihoidosta huolimatta lapset joskus riitelevät, ovat mustasukkaisia, kiukuttelevat, ja itselläkin on sellaisia päiviä, jolloin tuntuu ettei jaksa yhtään. Silloin luulee helposti, että itsessä tai lapsissa on joku vika, tai että "kotihoito ei toimi meillä" ja valitsee mahdollisimman pitkän hoitoajat.

Sensijaan, jos on kuullut rehellisesti siitä, miten rankkaa arki kahden kanssa on - kyllähän sen on pakko olla rankkaa, koska toisella on vielä vauvavuosi menossa, ja vauvavuosi on useimmille aika rankka vaikka ei olisi toista lastakaan - osaa suhtautua siihen paremmin. Vaikka valitsisi isommalle päivähoidon, sen tekee enemmän tosiasioihin pohjaten toisin kuin silloin, jos epärealistiset odotukset aiheuttavat pettymyksen.

 

Luepa lainaamasi teksti uudelleen, alkuosiosa oli pätkä "olihan se rankkakin mutta pääosin positiivista". Joku vaan nauttii siitä kotonaolosta ja perhe-elämästä täysin rinnoin, ja se näkyy myös usein lapsissa. Sinun kommenttisi sen sijaan kuulostavat ilkeämielisiltä, negatiivisilta ja katkerilta.

Voi että. Ehkä se johtuu siitä, että minä en kestänyt sitä perhe-elämää ollenkaan. Siksi laitoin molemmat lapset kuukauden ikäisenä kokopäivähoitoon, ja kun ensimmäinen kesäloma koitti, jätin perheeni. Nyt kirjoittelen tätä paratiisisaarelta ja yritän olla tyytyväinen siitä, että hyppäsin pois oravanpyörästä. Nyt kuitenkin tämä sinun viestisi oikein herätti minut ja nyt vasta ymmärrän, että oikeastihan olen vain katkera, kun en saanut sitä perhearkea toimimaan, toisin kuin jotkut muut äidit.

 

Mutta minusta on epärehellistä korostaa vain niitä positiivisia puolia silloin, kun joku miettii, mitä tehdä. Jos haasteet ja rankkuus ohitetaan sivulauseessa "olihan se välillä rankkaakin, mutta..." ja sitten hehkutetaan miten kaikki vaan nauttivat olostaan koko ajan ja miten lapsetkaan eivät ole kotihoidontakia koskaan riidelleet tai olleet mustasukkasia, kukaan ei ole koskaan kiukutellut jne, niin siinä luodaan valheellisia mielikuvia.

Jos joku oikeasti kuvittelee, että se arki kahden lapsen kanssa on pelkkää hymyilyä ja iloa, isompi hoitaa täysin rinnoin nauttien vauvaa, mustasukkaisuutta ei koskaan esiinny... tämä alkaa kuulostaa oikeasti kiiltokuvamaiselta maalailulta. Jokainen kahden lapsen äiti tietää, että arki yksin kahden pienen lapsen kanssa ei ole sitä, että vaan hymyillään ja nautitaan iahnasta perhearjesta. Valheellisilla mielikuvilla saadaan pahimmillaan aikaan se, että kun joku muu valitsee kotihoidon sen vuoksi, että luulee sen ehkäisevän sisaruskateutta ja kiukuttelua, ja sitten todellisuus lyö naamalle, kun kotihoidosta huolimatta lapset joskus riitelevät, ovat mustasukkaisia, kiukuttelevat, ja itselläkin on sellaisia päiviä, jolloin tuntuu ettei jaksa yhtään. Silloin luulee helposti, että itsessä tai lapsissa on joku vika, tai että "kotihoito ei toimi meillä" ja valitsee mahdollisimman pitkän hoitoajat.

Sensijaan, jos on kuullut rehellisesti siitä, miten rankkaa arki kahden kanssa on - kyllähän sen on pakko olla rankkaa, koska toisella on vielä vauvavuosi menossa, ja vauvavuosi on useimmille aika rankka vaikka ei olisi toista lastakaan - osaa suhtautua siihen paremmin. Vaikka valitsisi isommalle päivähoidon, sen tekee enemmän tosiasioihin pohjaten toisin kuin silloin, jos epärealistiset odotukset aiheuttavat pettymyksen.

Omasta asenteestahan se on kiinni, minkälaisen elämän kokee ihanaksi. Eihän ihana elämä tarkoita helppoa elämää, eikä täydellistä, vaan sitä, että siitä saa tyydytyksen tunteita. Elämä voi olla tosi rankkaakin, ja silti ihanaa. Mitä realistisempi käsitys elämästä yleensä ottaen on, sen helpompaa on nauttia siitä. Ei ajattele, että ne huonot hetket ja huonot päivät on mikään maailmanloppu, vaan pystyy näkemään kokonaisuuden, sen että asiat on oikeasti tosi hyvin.
Minäkin olin pitkään kotona, ja se oli ihanaa aikaa. Rankkaa, mutta ihanaa. Jos isompi olisi ollut päivähoidossa, elämä olisi ollut ihan yhtä rankkaa, mutta paljon vähemmän ihanaa, koska esikoinen(kin) on ihana lapsi, jonka hoitaminen ja kasvun seuraaminen on parhaimpia asioita elämässä. Siksi minusta on ihan luonnollista ja uskottavaa, että muutkin ovat nauttineet omien lastensa hoitamisesta. Totta kai se joskus väsyttää, mut mitä sitten. Onko se iso juttu, jos aikuista tai lasta joskus väsyttää tai kiukuttaa. Ei minusta.