Asun mieheni (kohta ex mies) ja lapseni kanssa samalla paikkakunnalla kuin miehen vanhemmat. Myös miehen veljen perhe asuu myös kotipaikkakunnallaan. Isovanhemmat rakastavat lastamme, ei siinä mitään. Olen saanut silloin tällöin hoitoapuakin. Kuitenkin ihmettelen vähän sit, että he eivät koskaan vapaaehtoisesti tarjoa apuaan. Heillä on materiaalisesti asiat hyvin: asunto maksettu, kesämökki jne. varaa matkustella vaikka USA:aan asti. meillä taas on tiukkaa, kun toinen on ollut pitkään pätkätöissä ja työttömänä. Esim. molemmat appivanhemmat poimivat marjoja ja sieniä sankokaupalla, mutta eivät ole koskaan 16 vuoden aikana tarjonneet pussiakaan lapselleen ja lapsenlapselleen. Jos heillä voimia ja energiaa riittää, eikö se olisi aika kohtuullista. En saanut myöskään kovinkaan paljon tukea, kun lapsemme syntyi. Olin itse sairas, esim. verenpainetauti, mutta avun saaminen oli nihkeää. En ymmärrä tuollaista käytöstä. Omat vanhemmat asuvat toisella puolen Suomea ja ovat jo sairaita. Terveinä ollessaan avustivat minua ja sisaruksiani aina miten pystyivät. Olen aina pystynyt luottamaan heidän rakkauteensa ja tukeensa. Ja olen luullut, että vanhemmat rakastavat lapsiaan yli kaiken! Mutta ilmeisesti se ei pidä paikkansa: sen olen apestani ja anopistani huomannut: Asiasta on myös hyvä Martti Paloheimon kirjoittama kirja kotivammaisista. Ilmeisesti on niin, että jos appivanhemmat eivät ole saaneet tarpeeksi omilta vanhemmiltaan rakkautta, he siirtävät sen kalseuden myös omille lapsilleen. Itse rakastan lastani täysin ehdoitta ja se on mielestäni kaikista tärkeintä. Olen myös saanut saman rakkauden omilta vanhemmiltani.