Odotan esikoista (seitsemäs viikko meneillään). Olen 28 vuotias ja naimisissa.
Ongelmanani on omat vanhempani. En uskalla kertoa heille, koska pelkään reaktiota. Ne pitää minua (ja myös siskojani 30v ja 26v.) pikku tyttöinä. Olen siis edelleen äitini napanuorassa kiinni. Soitellaan joka toinen päivä, käydään vanhemmilla lähes joka vkloppu (matkaa 150km). Tietävät, mitä aina tehdään ja minne ollaan menossa. Ystäviä meillä ei juuri muita ole, koska aina täytyy olla vanhempieni luona (äitini muuten suuttuu). Äitini hallitsee elämäämme täydellisesti. Asuvat vanhalla maatilalla, jossa on paljon töitä. Joten huono omatunto tulee, jos jäämme kotiin sohvalle tai matkustelemme, kun toiset tekevät töitä niskalimassa.
Äitini ja isäni rakastaa meitä molempia ja me heitä. Isäni ja mieheni ovat melkeinpä parhaita kavereita.
Ongelma on se, että miten kertoa ja miten he suhtautuvat. En ole vakituisessa työssä, mutta mieheni on. Vanhempieni kanssa ollaan aiemminkin keskusteltu rahahuolista. Pelkään, että he torjuvat raskauteni mm. siksi että epäilevät miten pärjäämme taloudellisesti ja muutenkin. Onko meistä lapsia hoitamaan ja niistä huolehtimaan. Epäilen välillä omaa osaamistanikin, koska olen niin äitini napanuorassa kiinni. Vaikeita päätöksiä en pysty tekemään ilman äitiäni. Tämä on rasittavaa ja tiedostan sen itse. Äitini on vaan niin voimakas luonne, että jos pahoitan sen mielen, siitä tulee todella hankala.
Miten voi mihinkään oppia, kun aina ovat neuvomassa ja aina heiltä kysyttävä mielipidettä asiaan kuin asiaan!!
Luulen, että lapsen saaminen antaa hieman etäisyyttä ja pääsemme itsenäistymään. Tuntuu, että on ihan uusavuton. Lapsi opettaa paljon jopa omaa itsetuntemusta.
Esimerkki yhdestä tilanteesta. Päätimme mennä naimisiin (3 vuotta sitten). Kerroimme vanhemmille, niin äiti suuttui suunnattomasti. "Miksi minun mielipidettä kysytty ensin ja minun lupaa?" HALOOO!
Auttakaa minua! Mitä teen? Miten kerron vanhemmille ja onko kellään kokemusta vastaavasta tilanteesta. Pelkään, että meidät tyrmätään täysin, vaikka olen 28 ja mieheni 33. Auttakaa!!!!!! Sen vuoksi lapsen hankkiminen on siirtynyt vuosi vuodelta, koska ulkopuoliset paineet on niin kovat.
T: epätoivoinen
Ongelmanani on omat vanhempani. En uskalla kertoa heille, koska pelkään reaktiota. Ne pitää minua (ja myös siskojani 30v ja 26v.) pikku tyttöinä. Olen siis edelleen äitini napanuorassa kiinni. Soitellaan joka toinen päivä, käydään vanhemmilla lähes joka vkloppu (matkaa 150km). Tietävät, mitä aina tehdään ja minne ollaan menossa. Ystäviä meillä ei juuri muita ole, koska aina täytyy olla vanhempieni luona (äitini muuten suuttuu). Äitini hallitsee elämäämme täydellisesti. Asuvat vanhalla maatilalla, jossa on paljon töitä. Joten huono omatunto tulee, jos jäämme kotiin sohvalle tai matkustelemme, kun toiset tekevät töitä niskalimassa.
Äitini ja isäni rakastaa meitä molempia ja me heitä. Isäni ja mieheni ovat melkeinpä parhaita kavereita.
Ongelma on se, että miten kertoa ja miten he suhtautuvat. En ole vakituisessa työssä, mutta mieheni on. Vanhempieni kanssa ollaan aiemminkin keskusteltu rahahuolista. Pelkään, että he torjuvat raskauteni mm. siksi että epäilevät miten pärjäämme taloudellisesti ja muutenkin. Onko meistä lapsia hoitamaan ja niistä huolehtimaan. Epäilen välillä omaa osaamistanikin, koska olen niin äitini napanuorassa kiinni. Vaikeita päätöksiä en pysty tekemään ilman äitiäni. Tämä on rasittavaa ja tiedostan sen itse. Äitini on vaan niin voimakas luonne, että jos pahoitan sen mielen, siitä tulee todella hankala.
Miten voi mihinkään oppia, kun aina ovat neuvomassa ja aina heiltä kysyttävä mielipidettä asiaan kuin asiaan!!
Luulen, että lapsen saaminen antaa hieman etäisyyttä ja pääsemme itsenäistymään. Tuntuu, että on ihan uusavuton. Lapsi opettaa paljon jopa omaa itsetuntemusta.
Esimerkki yhdestä tilanteesta. Päätimme mennä naimisiin (3 vuotta sitten). Kerroimme vanhemmille, niin äiti suuttui suunnattomasti. "Miksi minun mielipidettä kysytty ensin ja minun lupaa?" HALOOO!
Auttakaa minua! Mitä teen? Miten kerron vanhemmille ja onko kellään kokemusta vastaavasta tilanteesta. Pelkään, että meidät tyrmätään täysin, vaikka olen 28 ja mieheni 33. Auttakaa!!!!!! Sen vuoksi lapsen hankkiminen on siirtynyt vuosi vuodelta, koska ulkopuoliset paineet on niin kovat.
T: epätoivoinen
