istukkanäyte

  • Viestiketjun aloittaja epätietoinen
  • Ensimmäinen viesti
minulle tehtiin nuorimaista odottaessani. Ei se mikään kauhea ole, j nopea toimenpide ,vähän nipistää. En pitänyt kamalana ja minun kohdallani kannnatti mennä sain varmuudella tietää oliko kaikki vauvalla hyvin. Pienen pieni keskenmenon riski on, mutta se on todella pieni. käsittääkseni istukkabiobsiassa selviää enemmän kuin lapsivesitutkimuksessa ja hyvin varma toimenpide.( näyte otetaan napanuoran nöyhdästä)
 
Äiti -64
Minulle tehtiin kun odotin poikaani. Sillä saatiin suljettua pois yleisimmät kehityshäiriöt. Itse toimenpide ei tuntunut miltään.
Vastaus tuli muutaman vkon päästä. Saimme samalla tietää vauvan sukupuolen. Terve poika syntyi 4/2005.
 
kerranvielä
Itse en ole siinä koskaan ollut mutta ajattelin mennä lapsivesipunktioon kait ne molemmat ovat ihan hyviä tutkimuksia.Niissä varmaan se tuloksen odotus on kamalaa aikaa aattelisin.Toimenpiteet ei pitäisi sattua kumpaankaan.
Keskenmenoriskikin aika pieni.(vissiin jotain 0,5-1%luokkaa).
 
Tietenkin kannattaa, jos tarvitset niitä tietoja johonkin. Minä ajattelin , että koska en keskeyttäisi joka tapauksessa enkä halunnuti pilata odotusaikaa ylimääräisillä huolilla, en mennyt myöskään testeihin. Keskenmenon vaara on tosi pieni, mutta sukulaiseni suree yhä lapsivesipunktion jälkeistä keskenmenoa. Kukaanhan ei tiedä vaikuttiko tutkimus asiaan, mutta silti.
 
\
Alkuperäinen kirjoittaja 09.08.2005 klo 23:34 Leija kirjoitti:
Tietenkin kannattaa, jos tarvitset niitä tietoja johonkin. Minä ajattelin , että koska en keskeyttäisi joka tapauksessa enkä halunnuti pilata odotusaikaa ylimääräisillä huolilla, en mennyt myöskään testeihin. Keskenmenon vaara on tosi pieni, mutta sukulaiseni suree yhä lapsivesipunktion jälkeistä keskenmenoa. Kukaanhan ei tiedä vaikuttiko tutkimus asiaan, mutta silti.

samanlaisia kokemuksia minulla lähipiirissä eli en käynyt lapsivesipunktiossa enkä istukkabiopsiassa vaikka ikäni puolesta olisin päässyt. Varsinkin viimeinen lapsi oli sen verran odotettu ja toivottu etten halunnut ottaa riskejä. Kun lähipiirissä olen oppinut esim down-lapsia ja nuoria tuntemaan niin en itselläni olisi tuollaista syyksi rasrkaudenkeskeytykseen kokenut. Sitä olen ajatellut että ei se punktiossa tai biopsiassa kromosomeiltaan terve lapsi vielä todista sitä että lapsen saa edes elävänä syliin (tämäkin on lähipiirissä koettu kun vauva "tukehtui" kohtuun kun napanuorassa oli solmu mikä se missään ultrissa yms näkynyt) ja että ei sitten myöhemmin vaikka auto-onnettomuudessa vammaudu elinikäiseen pyörätuolikuntoon tai pahemminkin.
En pelottele mutta en minä sitä raskaudenajandiagnostiikkaa miksikään pakolliseksi enkä millään tapaa "vapauttavaksi" koe.
Mutta kukin ajattelee tavallaan ja tekee itse päätöksensä.
 
jes
Ei sentään istukkabiopsian perusteella saa varmuutta lapsen terveydestä! Siinä näkyy pari yleisintä kromosomivikaa. Suurin osa kromosomvioista ei näy, kuten ei näy moni muukaan sairaus tai vamma. Kannattaa miettiä ottaako riskiä melko vähäisen informaation takia.
 
neljäs raskaus
\
Alkuperäinen kirjoittaja 10.08.2005 klo 18:58 jes kirjoitti:
Ei sentään istukkabiopsian perusteella saa varmuutta lapsen terveydestä! Siinä näkyy pari yleisintä kromosomivikaa. Suurin osa kromosomvioista ei näy, kuten ei näy moni muukaan sairaus tai vamma. Kannattaa miettiä ottaako riskiä melko vähäisen informaation takia.
Ihmettelen populistista kommenttiasi. Tapasin juuri perinnöllisyys asioihin erikoistuneen lääkärin. Tieto ja luulo ovat aivan eri asioita. On parempi keskustella lääkärin kanssa kuin vetää johtopäätökset järjettömistä yleistyksistä ja pelotteluista. Olen käynyt 3 kertaa kolmen vuoden aikana istukka tai lapsivesi tutkimuksissa. Tutkimuksessa etsitään useita kromosomien poikkeamia. Keskenmeno prosentti on 0,5% eli todella pieni.
 
jes
Etsitäänhän tutkimuksissa kromsomihäiriöitä. En nyt sanoisi että useita verrattuna siihen paljon niitä on olemassa. Joitakin todellakin näkyy. Suurin osa kromosomivioista ei näy. Se on ihan totta ja sen tietää kyllä se sinun perinnöllisyyslääkärisikin.
 
kävin
\
Alkuperäinen kirjoittaja 05.08.2005 klo 22:02 epätietoinen kirjoitti:
40-vuotiaana äitinä pääsen kuulema viikolla 12 istukkanäyteeseen.Onko kellään kokemusta kannaataako mennä
Päätös on sinun. Turha siinä mielessä kysellä täällä, että kannattaako, koska saa monenlaisia vastauksia ja mielipiteitä.

Minä kävin. En ollut oikeutettu kunnalliseen tutkimukseen, kävin yksityisellä ja maksoin itse. Sain mielenrauhan siitä, että kaikki on hyvin. Pystyin jatkamaan raskautta hyvillä mielin,ei ollut pelkoa. Jos lapsi olisi ollut esim. down-lapsi, en tiedä mitä olisin tehnyt. Abortti tuntui kauhelalta ajatukselta, mutta ilm. olisin siihen päätynyt. Jos kuitenkin päättää pitää lapsen, tietää ainakin mitä tulossa on. Osaa hakea tietoa kuntoutuksesta ja muusta.

Sukulaisellani on täysi-ikäinen kehitysvammainen lapsi, joka asuu kotona. Hän on edelleen holhottava ja perään katsottava. Lähes 6-kymmpisillä vanhemmilla on siis edelleen kotona pieni lapsi, joka pitää aamulla laittaa taksiin (joka vie työkeskukseen) ja iltapäivällä pitää olla vastaanottamassa. Se rajoittaa jopa töissäkäyntiä. Edes kotimaanmatkoja vanhemmat eivät pääse tekemään, sillä tämän lapsen kanssa on hankala matkustaa.

Tiedän että nyt kivitetään, mutta itselläni ei olisi ollut tosiaankaan resursseja down-lapseen. Lievästi ylivilkas jo on vienyt voimia aika tavalla.
 
Itsekin mietin kovasti uskallanko mennä lapsivesinäytteeseen, koska mielestäni keskenmenoriski 0,5 % EI OLE PIENI. Sehän on että 1 200:STA menee kesken. Tosi suuri riski. Mutta vammaista lasta emme kyllä olisi "kypsiä" hoitamaan. Ei edes dawn-lasta, jonka vammaisuus on helpoimmasta päästä. Mieskin on mieluummin ilman lasta kuin haluaisi vammaisen, sama juttu. Mutta silti en tiedä uskallanko mennä lapsivesipunktioon.
 
Itse en ole käynyt istukkatestissä, mutta olin viikolla 16 lapsivesipunktiossa. Näytteen ottaminen tuntuu jonkun verran. Mutta raskainta on tuloksen odottaminen. Tulokset tulivat 3 viikossa. Joillakin voi mennä 4 viikkoa. Tosin tulos on melko varma eli normaali tulos on yli 90 % normaali. Testin avulla saadaan poissuljettua useita kromosomihäiriöitä ei pelkästään downin syndroma. Jokainen itse päättää haluaako mennä testiin vai ei. Minun mielestä kannatti. Nyt minulla on ihana 5 viikkoinen poikavauva.

Onnea matkaan!
 
kysyisin vaan
mikä siinä down-lapsessa (tai muuten vammaisessa) on niin kamalaa? Varmasti jokainen lapsi on vaativa omalla tavallaan ja eihän terveistäkään koskaan tiedä mitä elämä tuo eteen. Voimavaroista ei koskaan tiedä, mutta eiköhän niitä tule sitä mukaa kun tarvitaan.

Tavallaan vaan luulisin että vanhempina lapsen saavilla on enemmän elämänkokemusta ja ymmärrystä erilaisuutta kohtaan. Ja kun tietää ettei niitä mahdollisuuksia ole välttämättä edessä niin paljon kuin nuoremmilla.

Itse vaan ajattelen, että jos lapsen haluan, niin otan vastaan sellaisen mikä minulle suodaan. Monesti kuulee sanottavan että vammainen lapsi on vanhemmilleen aivan erityinen lahja, suurempi kuin terve lapsi. :heart:

Onnittelut kuitenkin kaikille raskaana oleville ja toivotaan että asiat sujuvat parhaimmin päin! =) :flower:
 
vastaan
\
Alkuperäinen kirjoittaja 14.08.2005 klo 14:41 kysyisin vaan kirjoitti:
mikä siinä down-lapsessa (tai muuten vammaisessa) on niin kamalaa? Varmasti jokainen lapsi on vaativa omalla tavallaan ja eihän terveistäkään koskaan tiedä mitä elämä tuo eteen. Voimavaroista ei koskaan tiedä, mutta eiköhän niitä tule sitä mukaa kun tarvitaan.

Tavallaan vaan luulisin että vanhempina lapsen saavilla on enemmän elämänkokemusta ja ymmärrystä erilaisuutta kohtaan. Ja kun tietää ettei niitä mahdollisuuksia ole välttämättä edessä niin paljon kuin nuoremmilla.

Itse vaan ajattelen, että jos lapsen haluan, niin otan vastaan sellaisen mikä minulle suodaan. Monesti kuulee sanottavan että vammainen lapsi on vanhemmilleen aivan erityinen lahja, suurempi kuin terve lapsi. :heart:

Onnittelut kuitenkin kaikille raskaana oleville ja toivotaan että asiat sujuvat parhaimmin päin! =) :flower:
Tämä on vain minun mielipiteeni, vastaan siis omalta kannaltani.

Minulla on kaksi nyt jo täysi-ikäistä lasta, olin siis hyvin nuori kun heidät halusin. Nuorin on vielä vaipoissa. taapero. Olin vähän alle 40 v kun hänet sain.
Kävin istukkabiopsiassa. ihan omaehtoisesti.
En olisi ollut valmis vastaanottamaan vakavasti sairasta tai down-lasta.

Vammainen lapsi vaatii todella paljon paitsi vanhemmilta myös yhteiskunnalta. On kuntoutusta, fysioterapiaa, puheterapiaa ja erityispäiväkotia sekä erityiskoulu.
Vammainen lapsi ei itsenäisty ikinä. Hän on aina riippuvainen vanhemmistaan, vanhemmat ovat aina kiinni lapsessa, hoitaen pientä lasta vielä 70 vuotiaanakin.
Yhteiskunnan tarjoamat tuet ovat tiukilla, kun kunnilla menee niin kehnosti. Ne pitää osata ja tietää, ne pitää vaatia ; siisä mitä ja millaista ja sitten tapellaan lapsen oikeudesta saada ne.

Myös kodilla ja vanhemmilla on lapsen kehityksen kannalta paljon merkitystä, eli vaaditaan paljon paneutumista ja sitoutumista. Kuntoutusta niin liikunnan kuin puheenkin kannalta tehdään myös kotona, aivan kuin kaiken muunkin peruasoiden opettamisessa.
Toki myös nk. tervettä lasta kannustetaan ja opastetaan ja neuvotaan myöhemmässä elämänvaiheessa, kuin silloin lapsenakin, mutta se on ihan erilaista. Lähtökohdat, kyky oppia ja luontainen itsenäistymisenb ja omppimisen tarve/halu on aivan erilaista kuin kehitysvammaisen kohdalla.

Suvussani on kehitysvammainen, joka on edelleen täysin peräänkatsottavissa. Vanhemmat ovat edelleen sidottuja kotiin ja lapsen hoitoon, vaikka "lapsi" on aivan aikuinen.

Eikä tämä lapsi koskaan mene naimisiin, tee omia lapsia; ei ole siis mummon ja papan osaa odottamassa, ei lapsenlapsia. Suku ei jatku.

Tottakai on aina olemassa mahdollisuus että lapsi sairastuu vakavasti, vammautuu. Fyysisesti tai henkisesti tai molempia. Vanhemman rakkaus lapseen ei silti siihen lopu, ei minunkaan. Mutta en myöskään tietoistesti yritä saada lasta vammautumaan tms. Turvaistuin on laadukas, fillaroidessa on kypärä, portaikossa portti yms. Siis tarkoitan: eihän kukaan pyri siihen että terveenä syntynyt jotenkin vammautuisi.. plääh, en osaa selittää tätä kohtaa. Mutta JOS, ei rakkaus katoa, ei huolenpito - edetään sitten niillä eväillä mitä on. Mutta se on JOS.

EI minun arvomaailmani ole se että vain kauniit ja nuoret ja menestyneet ja rikkaat ovat ihmisiä - ihmisarvo on kaikilla ! Jokainen ihminen on tärkeä ja erilaisuus on rikkauttta, maailmaan kuuluu mahtua erilaisia ihmisiä, myös vammaisia.
Mutta minulla ei ole resursseja hoitaa vammaista, ei omaa, ei toisten. Minulla on sitä elämää elettynä takana, ja tiedän omat rajani. Tiedän, etten veny siihen. EN pysty, minusta ei ole siihen. Ikävä kyllä. Ja juuri ikä on se, juuri elämänkokemus on se, että uskallan sanoa näin.
Ei, jos voin valita. En silti koe, että mitään jumalaa leikkisin vaikka biopsiassa kävinkin. Onneksi minun ei tarvinnut vailita, siis en joutunut aborttiin. Hölmöltä tuntui kun piti valita sektiopäivämäärä. Silloin tuntui että "leikin jumalaa", ei silloin kun kävin biopsiassa. Niin ristiriitaiselta kuin se kuulostaakin. :p

Olenko sitten huonompi ihminen kun "teen valinnan" ja tunnustan suoraan, ettei minusta ole vammaista lasta synnyttämään? Miksi minua katsotaan kieroon kun sanoin, että kävin biopsiassa? Rodunjalostustako? - jokainen on tavallaan "rodunjalostajana" kun valitsee tuleville lapsilleen isää/ äitiä, sillä lapsi ja vanhemmuus halutaan semmosen ihmisen kanssa, jolla on jotain "ominaisuuksia". Onhan monet olleet kovinkin rakastuneita, kumppani kaikin puolin ok, mutta "en tekisi lapsia sen kanssa". :p
 
kysyn vaan
\
Alkuperäinen kirjoittaja 14.08.2005 klo 16:08 vastaan kirjoitti:
\
Alkuperäinen kirjoittaja 14.08.2005 klo 14:41 kysyisin vaan kirjoitti:
mikä siinä down-lapsessa (tai muuten vammaisessa) on niin kamalaa? Varmasti jokainen lapsi on vaativa omalla tavallaan ja eihän terveistäkään koskaan tiedä mitä elämä tuo eteen. Voimavaroista ei koskaan tiedä, mutta eiköhän niitä tule sitä mukaa kun tarvitaan.

Tavallaan vaan luulisin että vanhempina lapsen saavilla on enemmän elämänkokemusta ja ymmärrystä erilaisuutta kohtaan. Ja kun tietää ettei niitä mahdollisuuksia ole välttämättä edessä niin paljon kuin nuoremmilla.

Itse vaan ajattelen, että jos lapsen haluan, niin otan vastaan sellaisen mikä minulle suodaan. Monesti kuulee sanottavan että vammainen lapsi on vanhemmilleen aivan erityinen lahja, suurempi kuin terve lapsi. :heart:

Onnittelut kuitenkin kaikille raskaana oleville ja toivotaan että asiat sujuvat parhaimmin päin! =) :flower:
Tämä on vain minun mielipiteeni, vastaan siis omalta kannaltani.

Minulla on kaksi nyt jo täysi-ikäistä lasta, olin siis hyvin nuori kun heidät halusin. Nuorin on vielä vaipoissa. taapero. Olin vähän alle 40 v kun hänet sain.
Kävin istukkabiopsiassa. ihan omaehtoisesti.
En olisi ollut valmis vastaanottamaan vakavasti sairasta tai down-lasta.

Vammainen lapsi vaatii todella paljon paitsi vanhemmilta myös yhteiskunnalta. On kuntoutusta, fysioterapiaa, puheterapiaa ja erityispäiväkotia sekä erityiskoulu.
Vammainen lapsi ei itsenäisty ikinä. Hän on aina riippuvainen vanhemmistaan, vanhemmat ovat aina kiinni lapsessa, hoitaen pientä lasta vielä 70 vuotiaanakin.
Yhteiskunnan tarjoamat tuet ovat tiukilla, kun kunnilla menee niin kehnosti. Ne pitää osata ja tietää, ne pitää vaatia ; siisä mitä ja millaista ja sitten tapellaan lapsen oikeudesta saada ne.

Myös kodilla ja vanhemmilla on lapsen kehityksen kannalta paljon merkitystä, eli vaaditaan paljon paneutumista ja sitoutumista. Kuntoutusta niin liikunnan kuin puheenkin kannalta tehdään myös kotona, aivan kuin kaiken muunkin peruasoiden opettamisessa.
Toki myös nk. tervettä lasta kannustetaan ja opastetaan ja neuvotaan myöhemmässä elämänvaiheessa, kuin silloin lapsenakin, mutta se on ihan erilaista. Lähtökohdat, kyky oppia ja luontainen itsenäistymisenb ja omppimisen tarve/halu on aivan erilaista kuin kehitysvammaisen kohdalla.

Suvussani on kehitysvammainen, joka on edelleen täysin peräänkatsottavissa. Vanhemmat ovat edelleen sidottuja kotiin ja lapsen hoitoon, vaikka "lapsi" on aivan aikuinen.

Eikä tämä lapsi koskaan mene naimisiin, tee omia lapsia; ei ole siis mummon ja papan osaa odottamassa, ei lapsenlapsia. Suku ei jatku.

Tottakai on aina olemassa mahdollisuus että lapsi sairastuu vakavasti, vammautuu. Fyysisesti tai henkisesti tai molempia. Vanhemman rakkaus lapseen ei silti siihen lopu, ei minunkaan. Mutta en myöskään tietoistesti yritä saada lasta vammautumaan tms. Turvaistuin on laadukas, fillaroidessa on kypärä, portaikossa portti yms. Siis tarkoitan: eihän kukaan pyri siihen että terveenä syntynyt jotenkin vammautuisi.. plääh, en osaa selittää tätä kohtaa. Mutta JOS, ei rakkaus katoa, ei huolenpito - edetään sitten niillä eväillä mitä on. Mutta se on JOS.

EI minun arvomaailmani ole se että vain kauniit ja nuoret ja menestyneet ja rikkaat ovat ihmisiä - ihmisarvo on kaikilla ! Jokainen ihminen on tärkeä ja erilaisuus on rikkauttta, maailmaan kuuluu mahtua erilaisia ihmisiä, myös vammaisia.
Mutta minulla ei ole resursseja hoitaa vammaista, ei omaa, ei toisten. Minulla on sitä elämää elettynä takana, ja tiedän omat rajani. Tiedän, etten veny siihen. EN pysty, minusta ei ole siihen. Ikävä kyllä. Ja juuri ikä on se, juuri elämänkokemus on se, että uskallan sanoa näin.
Ei, jos voin valita. En silti koe, että mitään jumalaa leikkisin vaikka biopsiassa kävinkin. Onneksi minun ei tarvinnut vailita, siis en joutunut aborttiin. Hölmöltä tuntui kun piti valita sektiopäivämäärä. Silloin tuntui että "leikin jumalaa", ei silloin kun kävin biopsiassa. Niin ristiriitaiselta kuin se kuulostaakin. :p

Olenko sitten huonompi ihminen kun "teen valinnan" ja tunnustan suoraan, ettei minusta ole vammaista lasta synnyttämään? Miksi minua katsotaan kieroon kun sanoin, että kävin biopsiassa? Rodunjalostustako? - jokainen on tavallaan "rodunjalostajana" kun valitsee tuleville lapsilleen isää/ äitiä, sillä lapsi ja vanhemmuus halutaan semmosen ihmisen kanssa, jolla on jotain "ominaisuuksia". Onhan monet olleet kovinkin rakastuneita, kumppani kaikin puolin ok, mutta "en tekisi lapsia sen kanssa". :p

Kiitos vastauksestasi! =) En todellakaan pidä sinua millään lailla itsekkäänä valintasi vuoksi, on hyvä tietää rajansa ja olla miettinyt asioita etukäteen.

Miksi asiaa mietin, lienee syynä se että erääseen läheiseen perheeseen syntyi´reilu puoli vuotta sitten pieni down-tyttö. Vanhemmat eivät kuuluneet mihinkään riskiryhmään, joten normaalien ultrien lisäksi heille ei muita seulontamahdollisuuksia edes tarjottu. Ja np-ultrassa ei turvotusta näkynyt, joten luulivat viimeiseen asti odottvansa tervettä lasta.

Olen vaan pohtinut, mitä tunteita ihmisessä herää kun synnytyksen jälkeen kuulee ettei lapsi ole terve. Jos vamma olisi ollut tiedossa aiemmin olisi kerennyt pohtia omat voimavaransa ja -jos lapsen päättää pitää- tottua ajatukseen. Mutta kun yht'äkkiä on sen tilanteen edessä, että pitäisi löytyä voimavarat kaikkiin yllä mainitsemiisi asioihin. Pitäisi jaksaa kertoa lähipiirille lapsen vammasta ja olla ehkä tukemassa heitäkin. :/

Kyseiset vanhemmat ovat kuitenkin sitä mieltä että tytär on heille erityinen lahja, kunniatehtävä jopa. =) Päivä kerrallaan, he sanovat. Kertovat arvostavansa kaikkia lapsen oppimia taitoja enemmän kuin mitä isoveljen kohdalla osasivat. Suhteensakin on kuulemma vahvistunut, kun ovat joutuneet tutustumaan toisiinsa syvällisemmin.

En tiedä, tyttö on suloinen kuin mikä ja hänen hymyään katsoessani en voisi kuvitellakaan tekeväni aborttia vastaavassa tilanteessa. Voimavaroistani en ole varma, tähän asti elämäni on ollut kenties liiankin helppoa. Löytyisikö minusta vahvuutta erilaiseen vanhemmuuteen, jos tilanne niin vaatisi? :ashamed: Toivon näin!
 
ratkaisuja elämässä
On niin helppo sanoa, kuinka tuttavilla on maailman suloisin down-lapsi. Mitäpä muuta voisi ollakaan, koska lapsi on syntynyt ja elämästä on tehtävä mahdollisimman hyvää. Toisten ratkaisuja on helppo arvostella ja moralisoida, kun oma elämä on ollut helppoa, ei ole tarvinnut ottaa ikäviä asioita vastaan. On helppo olla hurskas ja suvaitseva. Kumma kyllä näillä ihmisillä se suvaitsevaisuus loppuu siihen, että jotkut joutuvat tekemään kipeitä, ikäviä ratkaisuja ja seisomaan niitten takana. Ja se hurskastelu on kovin helppoa, kun ei todellisuudessa ole itse siinä tilanteessa, jolloin joutuisi moista ratkaisua miettimään. Leikisti miettiminen on täysin eri asia, kun silloin kun olet tosi tilanteessa. Moralisointi näiltä ihmisiltä on minun mielestäni siis pelkkää lyhytnäköisyyttä ja itsekkyyttä.
Entäpä sitten nämä äidit, jotka abortoivat terveet, ei-toivotut sikiönsä, koska vauva nyt ei sattunut tulemaan oikeaan urakehitykseen, tai isä ei ole oikea, tai sosiaalinen tilanne ei salli lasta....tai äiti on unohtanut opettaa tyttärelleen, että ilman ehkäisyä harrastetusta yhdynnästä tulee raskaaksi ja tytär hakee läheisyyttä alaikäisenä miehistä, koska äidillä on ollut muuta tekemistä lapsuuden ajan....mites näitä sitten moralisoitaisiin?
 
vastaan
Jokaisella ihmisellä on ihan varamasti elämässään tilanteita, jolloin pitää tehdä päätöksiä ja ratkaisuja. Olkoot ne niitä "isoja" tai sitten ihan tavallisia ja "pieniä" - kumpaan sarjaan muuten kuuluu opiskelupaikan/tulevan ammatin valinta? :p

Sillä hetkellä kun päätös tehdään, tehdään se niiden voimavarojen, niiden resurssien (taloudelliset myös) puitteissa mitä sillä hetkellä on, ja sillä tietämyksellä mikä sillä hetkellä on.

Jälkiviisas voi olla, myös itse. Mutta kuten sanoin edellä...

Terveen (oletus siis että terve) ja ei-tovotun lapsen abortointiin päätyy ihan taatusti jokainen just sen hetkisen elämäntilanteen puitteissa. On siis semmonen elämäntilanne, ettei pysty vastaanottamaan sitä lasta, eikä pysy huolehtimaan lapsesta. Ajatus ei silloin ole, että tapan ihmistaimen, vaan ettei pysty huolehtimaan, kantamaan vastuuta lapsesta, jotka ei ole ollut edes tarkoitus tehdä.

Vastaus ei ole: synnytä ja anna adoptioon. Kaikki eivät pysty siihenkään, raskauteenkaan... enkä sitten tiedä onko tuokaan sitten lapsen parasta ajateltu.

Minusta meillä kellään ei ole oikeutta tuomita toisia ihmisiä heidän tekojensa ja ratkaisujensa perusteella. Ketään ei kuuluisi kivittää, vaikka he tekevätkin asioita, joihin itse emme taipuisi, eli itse tekisimme toisin...
Meidän ei kuitenkaan tarvitse toimia itse samalla tavalla. Jokainen tehkööt just silleen kuin senhetkinen elämäntilanne ja voimvarat antaa myöten, niitä päätöksiä joita sillä hetkellä katsoo hyväksi ja oikeaksi.

Olen itse rakentanut elämäni muutaman kerran uudelleen suunnilleen tyhjästä. Se on aika raskasta. Kun ensin putoaa, ja sieltä alkaa raapia itseään kasaan henkisesti ja taloudellisesti ja samalla joutuu hankkimaan purkinavaajasta lähtien kaiken, ja sitten pitäisi se perusakikin huolehtia: työ ja lapset ja niin edelleen. Ja kun elämä pyytämättä heittää näiden eteen muutaman kerran, alkaa olla jo olo että ei enempää kiitos vaan näitä vastoinkäymisiä. Minun rajani on tässä.
Mutta aina jotain "pientä" kuitenkin tulee elämänvarrelle. Semmoista mihin ei ennakkoon osaa varautua, mitä ei ole tilannut. Kuten nytkin miehen yllättävä vakava sairastuminen. Toipumaan onneksi on, ja onneksi on terve itse, samoin lapset.
:heart:
 
Matkustaja
Muutos lentosuunnitelmaan

"Minua pyydetään usein kuvailemaan millaista on kasvattaa vammaista lasta, jotta ihmiset, joilla ei ole tätä ainotlaatuista kokemusta, ymmärtäisivät ja voisivat kuvitella miltä se tuntuu. Se on jotain tällaista:

Kun odotat lasta, se on kuin suunnittelisi ihmeellistä lomamatkaa Italiaan. Ostat nipun opaskirjoja ja teet ihania suunnitelmia. Colosseum. Michelangelon David. Gondolien Venetsia. Ehkäopettelet joitain käteviä italialaisia sanontoja. Kaikki se on hyvin innostavaa.

Kuukausien innokkaan odotuksen jälkeen suuri päivä vihdoin koittaa. Pakkaat laukkusi ja lähdet matkaan. Useita tunteja myöhemmin lentokone laskeutuu. Lentoemäntä tulee ja sanoo: - Tervetuloa Hollantiin!

- Hollantiin?! Kuinka niin Hollantiin? Varasin paikan Italiaan menevään koneeseen. Minun pitäisi olla Italiassa. Koko elämäni olen unelmoinut pääseväni sinne.

Mutta lentosuunnitelmaan on tullut muutos. Kone on laskeutunut Hollantiin, ja sinne sinun on jäätävä.

Tärkeintä kuitenkin on se, ettei sinua ole viety mihinkään hirveään, inhottavaan, likaiseen paikkaan, jossa on kauheita tauteja ja nälänhätää. Olet tullut vain erilaiseen paikkaan.

Niinpä sinun on mentävä ostamaan uusia opaskirjoja. Sinun on opittava aivan uusi kieli ja kohtaat joukon uusia ihmisiä, joita et muuten olisi koskaan tavannut.

Se on vain erilainen paikka. Se on vähemmän loistelias kuin Italia ja elämänrytmi on hitaampi kuin Italiassa. Mutta oltuasi siellä jonkin aikaa, saatuasi hengityksesi tasaantumaan, katsot ympärillesi ja huomaat, että Hollannissa on tuulimyllyjä ja tulppaaneja, Holannissa on jopa Rembrandtin maalauksia.

Mutta kaikki tuttavasi ovat tohkeissaan Italian matkoistaan ja he kerskailevat kuinka ihanaa heillä siellä oli. Ja lopun elämääsi sanot: -Niin, sinne minunkinpiti mennä. Sitä minä olin suunnitellut. Eikä se kipu haihdu koskaan, ei koskaan pois, koska unelman menettäminen on hyvin, hyvin merkittävä menetys.

Mutta jos elät elämäsi surren sitä tosiasiaa, että et päässyt Italiaan, et ehkä milloikaan ole vapaa nauttimaan niistä hyvin erityislaatuisista, hyvin ihastuttavista asioista, joita Hollanti tarjoaa."


"Welcome to Holland"
Emily Perl Kingsley
 
Tuohon lentosuunnitelma-tarinaan viitaten. Olen yksi niistä joiden matkakohde muuttui yllättäin ja vasta perillä sain huomata olevani Hollannissa.

Haluan jo tässä vaiheessa korostaa sitä, ettei tarkoitukseni missään tapauksessa ole moralisoida niitä jotka kuultuaan lentosuunnitelman muutoksesta, eivät halua astua koneeseen. Jokainen meistä on oma yksilönsä ja meillä omat haaveemme. Varmasti jokainen unelmoi Italiasta (niin minäkin!) ja kun ennen koneeseen nousua saa kuulla joutuvansa jonnekin aivan muualle, on vaikean tilanteen edessä. Kaikille tulee varmasti hetkeksi tunne ettei voimat riitä matkaan. Joku päättää jättää matkan väliin, toinen lähtee epävarmana kokeilemaan millaista uudessa paikassa olisi.

Vaikeuksista joihin Hollannissa voi törmätä, saamme lukea joka paikasta. Lista on pitkä ja pelottava, tuntuu ettei siitä voi ikinä selvitä. Toivon että silti saan hieman kertoa omasta, toistaiseksi vielä lyhyestä kokemuksestani Hollannin elämänmenosta. :)

Kun kuulin määränpäästämme, en ehkä osannut olla tarpeeksi pettynyt. Olin unelmoinut matkasta jo pitkään ja kun olin aiemmin kokenut lennon peruutuksen, halusin lähteä matkaan vaikkei määränpäästä varmaa tietoa olisikaan. Jälkikäteen olen ollut onnellinen etten tiennyt lentosuunnitelman muutoksesta etukäteen, suotta olisin vaan pohtinut pärjäämistäni vieraassa maassa.

Itseasiassa lentokoneen laskeuduttua luulin hetken olevani Italiassa. Edessäni avautunut maisema oli kauneinta mitä ikinä olin nähnyt. =) Nautimme mieheni kanssa matkastamme täysin siemauksin, kunnes seuraavana päivänä matkanjohtaja tuli kertomaan epäilevänsä että olisimmekin saapuneet Hollantiin. Hetkeksi se pysähdytti. :\| Kun katselin ympärilleni, aloin huomata seikkoja jotka muistuttivat Hollantia. Matkanjohtaja korosti ettei ollut täysin varma mihin olimme päätyneet, mutta ymmärsin pian että olimme todella Hollannissa. Kun varmistus asiaan tuli seuraavana päivänä, se tuntui jo helpotukselta. tiesimme missä olimme ja koska emme muutakaan voi, aloimme tutustua Hollannin elämäntapaan.

Näiden vajaan viiden kuukauden aikana olemme joutuneet kohtaamaan Hollannissa asioita, jotka olisimme Italiassa välttäneet. Kuitenkaan en koe niitä negatiivisina, enemmänkin opettavaisina. Olemme saaneet ihanat oppaat mukaan matkallemme ja heille olen ikuisesti kiitollinen!!! :heart: Uskon että heidän avullaan tulemme pärjäämään mainiosti.

Kyllä, olen tietoinen että moni ihana Italialainen nähtävyys jää meiltä väliin. Joskus kirpaisee kun kuulee toisten kertovan matkoistaan. Mutta kun katson ympärilleni, ymmärrän saaneeni jopa enemmän kuin he. Sain mahdollisuuden tutustua tähän ihanaan maahan ja tänne päädyttyämme olen löytänyt paljon uusia, upeita piirteitä paitsi ympäristöstämme, myös miehestäni (johon olen rakastunut lukemattomia kertoja uudestaan :heart: ) sekä läheisistämme. Erityisesti läheistemme osallistuminen matkallemme on todella lämmittänyt sydäntäni!

Olen ehkä lapsellinen ja sellaisena haluan pysyä. Minulta puuttuu se elämänkokemus joka sanoisi etten pärjää Hollannissa. Jos vielä seuraavan kerran matkaan pääsen, toivon tietysti päätyväni Italiaan. Mutta jos tälläkin kertaa joudun muualle, ei se minua enää samalla lailla pelota. Avoimemmin mielin olen valmis tutustumaan uuteen maahan ja ottamaan matkastani irti kaiken sen ilon ja kauneuden mitä ympäristö tarjoaa. Ja -uskokaa tai älkää- mutta kun löytää Hollannista joitain Italialaisia rakennuksia, niitä osaa varmasti arvostaa enemmäin kuin jos ne näkisi keskellä Roomaa!! =)

Pitkä tarina, mutta toivottavasti joku jaksoi sen lukea. Profiilissa pala kauneinta Hollantia... :heart: =)

 
Pomperipossa
\
Alkuperäinen kirjoittaja 15.08.2005 klo 18:36 Madicken04 kirjoitti:
Tuohon lentosuunnitelma-tarinaan viitaten. Olen yksi niistä joiden matkakohde muuttui yllättäin ja vasta perillä sain huomata olevani Hollannissa.

Haluan jo tässä vaiheessa korostaa sitä, ettei tarkoitukseni missään tapauksessa ole moralisoida niitä jotka kuultuaan lentosuunnitelman muutoksesta, eivät halua astua koneeseen. Jokainen meistä on oma yksilönsä ja meillä omat haaveemme. Varmasti jokainen unelmoi Italiasta (niin minäkin!) ja kun ennen koneeseen nousua saa kuulla joutuvansa jonnekin aivan muualle, on vaikean tilanteen edessä. Kaikille tulee varmasti hetkeksi tunne ettei voimat riitä matkaan. Joku päättää jättää matkan väliin, toinen lähtee epävarmana kokeilemaan millaista uudessa paikassa olisi.

Vaikeuksista joihin Hollannissa voi törmätä, saamme lukea joka paikasta. Lista on pitkä ja pelottava, tuntuu ettei siitä voi ikinä selvitä. Toivon että silti saan hieman kertoa omasta, toistaiseksi vielä lyhyestä kokemuksestani Hollannin elämänmenosta. :)

Kun kuulin määränpäästämme, en ehkä osannut olla tarpeeksi pettynyt. Olin unelmoinut matkasta jo pitkään ja kun olin aiemmin kokenut lennon peruutuksen, halusin lähteä matkaan vaikkei määränpäästä varmaa tietoa olisikaan. Jälkikäteen olen ollut onnellinen etten tiennyt lentosuunnitelman muutoksesta etukäteen, suotta olisin vaan pohtinut pärjäämistäni vieraassa maassa.

Itseasiassa lentokoneen laskeuduttua luulin hetken olevani Italiassa. Edessäni avautunut maisema oli kauneinta mitä ikinä olin nähnyt. =) Nautimme mieheni kanssa matkastamme täysin siemauksin, kunnes seuraavana päivänä matkanjohtaja tuli kertomaan epäilevänsä että olisimmekin saapuneet Hollantiin. Hetkeksi se pysähdytti. :\| Kun katselin ympärilleni, aloin huomata seikkoja jotka muistuttivat Hollantia. Matkanjohtaja korosti ettei ollut täysin varma mihin olimme päätyneet, mutta ymmärsin pian että olimme todella Hollannissa. Kun varmistus asiaan tuli seuraavana päivänä, se tuntui jo helpotukselta. tiesimme missä olimme ja koska emme muutakaan voi, aloimme tutustua Hollannin elämäntapaan.

Näiden vajaan viiden kuukauden aikana olemme joutuneet kohtaamaan Hollannissa asioita, jotka olisimme Italiassa välttäneet. Kuitenkaan en koe niitä negatiivisina, enemmänkin opettavaisina. Olemme saaneet ihanat oppaat mukaan matkallemme ja heille olen ikuisesti kiitollinen!!! :heart: Uskon että heidän avullaan tulemme pärjäämään mainiosti.

Kyllä, olen tietoinen että moni ihana Italialainen nähtävyys jää meiltä väliin. Joskus kirpaisee kun kuulee toisten kertovan matkoistaan. Mutta kun katson ympärilleni, ymmärrän saaneeni jopa enemmän kuin he. Sain mahdollisuuden tutustua tähän ihanaan maahan ja tänne päädyttyämme olen löytänyt paljon uusia, upeita piirteitä paitsi ympäristöstämme, myös miehestäni (johon olen rakastunut lukemattomia kertoja uudestaan :heart: ) sekä läheisistämme. Erityisesti läheistemme osallistuminen matkallemme on todella lämmittänyt sydäntäni!

Olen ehkä lapsellinen ja sellaisena haluan pysyä. Minulta puuttuu se elämänkokemus joka sanoisi etten pärjää Hollannissa. Jos vielä seuraavan kerran matkaan pääsen, toivon tietysti päätyväni Italiaan. Mutta jos tälläkin kertaa joudun muualle, ei se minua enää samalla lailla pelota. Avoimemmin mielin olen valmis tutustumaan uuteen maahan ja ottamaan matkastani irti kaiken sen ilon ja kauneuden mitä ympäristö tarjoaa. Ja -uskokaa tai älkää- mutta kun löytää Hollannista joitain Italialaisia rakennuksia, niitä osaa varmasti arvostaa enemmäin kuin jos ne näkisi keskellä Roomaa!! =)

Pitkä tarina, mutta toivottavasti joku jaksoi sen lukea. Profiilissa pala kauneinta Hollantia... :heart: =)
Ihanasti ja kauniisti kirjoitettu Madicken04 :heart: Mietinkin eilen viimeksi mitä teille kuuluu. Mukava kuulla, että yllättäväkin matkakohteen muutos voi tuoda niin paljon onnea, iloa ja rakkautta mukanaan. Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi nyt ja tulevaisuudessa! :hug:
 
Kiitos Pomperipossa! :hug:

Hyvää meille kuuluu. Kesä-heinäkuun hengitystieongelmat näyttävät olevan takana päin ja poju on pirteä ja iloinen. Lattialla pyöriskellään kovasti ja kaikkea käteen saatua pitää maistella. =) Huomenna päästään neuvolaan katsomaan onko peruna ja porkkana saaneet painoa nousemaan. Ainakin käsivaa-alla tuntuisi lisää tulleen...

Kaikkea hyvää myös sinun perheellesi toivottelemme! :heart:
 
Ärsyttää
\
Alkuperäinen kirjoittaja 15.08.2005 klo 18:36 Madicken04 kirjoitti:
Tuohon lentosuunnitelma-tarinaan viitaten. Olen yksi niistä joiden matkakohde muuttui yllättäin ja vasta perillä sain huomata olevani Hollannissa.

Haluan jo tässä vaiheessa korostaa sitä, ettei tarkoitukseni missään tapauksessa ole moralisoida niitä jotka kuultuaan lentosuunnitelman muutoksesta, eivät halua astua koneeseen. Jokainen meistä on oma yksilönsä ja meillä omat haaveemme. Varmasti jokainen unelmoi Italiasta (niin minäkin!) ja kun ennen koneeseen nousua saa kuulla joutuvansa jonnekin aivan muualle, on vaikean tilanteen edessä. Kaikille tulee varmasti hetkeksi tunne ettei voimat riitä matkaan. Joku päättää jättää matkan väliin, toinen lähtee epävarmana kokeilemaan millaista uudessa paikassa olisi.

Vaikeuksista joihin Hollannissa voi törmätä, saamme lukea joka paikasta. Lista on pitkä ja pelottava, tuntuu ettei siitä voi ikinä selvitä. Toivon että silti saan hieman kertoa omasta, toistaiseksi vielä lyhyestä kokemuksestani Hollannin elämänmenosta. :)

Kun kuulin määränpäästämme, en ehkä osannut olla tarpeeksi pettynyt. Olin unelmoinut matkasta jo pitkään ja kun olin aiemmin kokenut lennon peruutuksen, halusin lähteä matkaan vaikkei määränpäästä varmaa tietoa olisikaan. Jälkikäteen olen ollut onnellinen etten tiennyt lentosuunnitelman muutoksesta etukäteen, suotta olisin vaan pohtinut pärjäämistäni vieraassa maassa.

Itseasiassa lentokoneen laskeuduttua luulin hetken olevani Italiassa. Edessäni avautunut maisema oli kauneinta mitä ikinä olin nähnyt. =) Nautimme mieheni kanssa matkastamme täysin siemauksin, kunnes seuraavana päivänä matkanjohtaja tuli kertomaan epäilevänsä että olisimmekin saapuneet Hollantiin. Hetkeksi se pysähdytti. :\| Kun katselin ympärilleni, aloin huomata seikkoja jotka muistuttivat Hollantia. Matkanjohtaja korosti ettei ollut täysin varma mihin olimme päätyneet, mutta ymmärsin pian että olimme todella Hollannissa. Kun varmistus asiaan tuli seuraavana päivänä, se tuntui jo helpotukselta. tiesimme missä olimme ja koska emme muutakaan voi, aloimme tutustua Hollannin elämäntapaan.

Näiden vajaan viiden kuukauden aikana olemme joutuneet kohtaamaan Hollannissa asioita, jotka olisimme Italiassa välttäneet. Kuitenkaan en koe niitä negatiivisina, enemmänkin opettavaisina. Olemme saaneet ihanat oppaat mukaan matkallemme ja heille olen ikuisesti kiitollinen!!! :heart: Uskon että heidän avullaan tulemme pärjäämään mainiosti.

Kyllä, olen tietoinen että moni ihana Italialainen nähtävyys jää meiltä väliin. Joskus kirpaisee kun kuulee toisten kertovan matkoistaan. Mutta kun katson ympärilleni, ymmärrän saaneeni jopa enemmän kuin he. Sain mahdollisuuden tutustua tähän ihanaan maahan ja tänne päädyttyämme olen löytänyt paljon uusia, upeita piirteitä paitsi ympäristöstämme, myös miehestäni (johon olen rakastunut lukemattomia kertoja uudestaan :heart: ) sekä läheisistämme. Erityisesti läheistemme osallistuminen matkallemme on todella lämmittänyt sydäntäni!

Olen ehkä lapsellinen ja sellaisena haluan pysyä. Minulta puuttuu se elämänkokemus joka sanoisi etten pärjää Hollannissa. Jos vielä seuraavan kerran matkaan pääsen, toivon tietysti päätyväni Italiaan. Mutta jos tälläkin kertaa joudun muualle, ei se minua enää samalla lailla pelota. Avoimemmin mielin olen valmis tutustumaan uuteen maahan ja ottamaan matkastani irti kaiken sen ilon ja kauneuden mitä ympäristö tarjoaa. Ja -uskokaa tai älkää- mutta kun löytää Hollannista joitain Italialaisia rakennuksia, niitä osaa varmasti arvostaa enemmäin kuin jos ne näkisi keskellä Roomaa!! =)

Pitkä tarina, mutta toivottavasti joku jaksoi sen lukea. Profiilissa pala kauneinta Hollantia... :heart: =)

En voi sille mitään, mutta minua ärsyttää suunnattomasti tällainen asioiden romantisointi. Vammaisesta lapsesta tehdään suuri lahja, josta koituu pelkkää iloa ja rikkautta perheelle. Ok, kaikki lapsethan ovat ihania ja vammaiset ihamisinä yhtä arvokkaita kuin kaikki muutkin. Mutta kun miettii kuinka paljon työtä, vaivaa ja tuskaa liittyy vammaiseen lapseen, itse en ikinä tuohon touhuun ryhtyisi.

Misi sen näin varmasti tiedän, suvussani on useampi vammainen lapsi ja olen läheltä nähnyt miten raskasta elämä heidän kanssaan on. Perheiden tervet lapset saavat taistella huomiosta sairaan lapsen kanssa eikä heillelöydy tarpeeksi aikaa. Sisareni nuorempi lapsi on vielä aikuisenakin katkera, kun sai koko lapsuutensa elää vammaisen veljensä varjossa.

Miettikää siis todella oletteko valmiit siihen rumbaan mitä vammainen lapsi tuo tullessaan. Sillä vammaisesta lapsesta tulee vammainen aikuinen ja olette yhä sidoksissa häneen, kuntoutuksiin, terapioihin jne. Ja rahaa palaa, sitten itketään kun yhteiskunta ei korvaa kaikkea ja niihin korvattaviinkin asioihi saa hakemuksia lähettää lukuiset kerrat. Muistakaa, että yhteiskunta ei pakota ketään synnyttämään vamaista lasta, meillä on itsellämme mahdollisuus vaikuttaa millaisen elämän haluamme perheellemme.

Ps. olet elänyt vammaisen lapsen kanssa 5kuukautta, sisareni on 25vuotta ja tänäpäivänä valitsisi toisin. Saa nähdä mitä mieltä olet itse kun vuodet kuluvat... :\|
 
kiitos
Kiitos sinulle "ärsyttää". Minusta on myös aina ollut kummallista tämä, että vammainen lapsi on aina suuri lahja ja suuri ihme. Samalla hurmoksella ei kukaan kerro terveestä lapsesta: tämä lapsi on suuri lahja, hän on avannut meidän silmämme näkemään maailman toisella tavalla, laittanut meidän elämämme arvot uusiksi. Sillä myös terve lapsi voi tämän kaiken aikaansaada!! Kaikki eivät "tarvitse" vammaista lasta - tai lähes kuolonkolaria tai vastaavaa - tuon oivaltamiseen.
sorry jos kuulosta kovalta.
Olen onnellinen siitä että minulla on terveet lapset, he ovat lahja, joista olen kiitollinen. Välillä väsyn ja hermostun, siihen on oikeuskin, se on normaalia. Mutta en vaihtaisi heitä vammaiseen lapseen.
 

Yhteistyössä